Kun filmihulluus iski minuun toden teolla armeija-aikana 1981-82, Ranskan uuden aallon, nouvelle vaguen, huippuajoista oli jo 20 vuotta. Silti Godard, Truffaut, Chabrol, Rohmer, Rivette ja kumppanit olivat tietysti heti harrastuksen ytimessä. Enemmän kuitenkin ranskalaisista innostuin edellisen sukupolven Robert Bressonista ja Jean-Pierre Melvillestä, joita toki myös nouvelle vaguen avainhahmot ex-kriitikkoina arvostivat. Toisin kuin Clairin, Duvivierin ja Clouzot'n tapaisista jähmeämmistä hahmoista, joista en itsekään välittänyt. Texasilainen Richard Linklater saattaa tuntua aluksi yllättävältä ohjaajalta tälle uudelle metaleffalle, joka kertoo Godardin esikoisen A bout de soufflen kuvausvaiheista. Linklaterin tuotannossa on kuitenkin tietysti selviä Godard-vaikutteita ja onpa hän tehnyt aiemmin myös metatyyppisen elokuvan Orson Wellesin teatteriajoista.
Kyseessä on ranskankielinen mustavalkoinen kevyesti komediallinen elokuva, joka on puhdasta viihteellistä nautintoa alusta loppuun. Elokuvassa on samaa kepeää kuohkeutta kuin Godardin parhaissa teoksissa, vaikkakaan ei samaa improvisointia. Katsojaystävällisesti jokaisen hahmon nimi täräytetään rintaan ensimmäisellä esiintymisellä. Jean Sebergiä esittää todella täydellinen lookalike, mutta Belmondon näyttelijä ei ole yhtä vakuuttava. Itse Godard tuskin oli todellisuudessa yhtä cool kuin tässä leffassa esitetään. Se usein unohdetaan, että Godard pääsi käytännössä viimeisenä Cahiersin tyypeistä tekemään pitkän elokuvan. Tämä tuodaan mukavasti esiin Linklaterin elokuvan alkupuolella. Vaikka Truffaut, Chabrol ja kumppanit sisällytetään nouvelle vagueen, niin heidän elokuvansahan ovat suhteellisen perinteisiä, ei ollenkaan samanlaista improvisaatiota kuin Godardilla. Truffaut'n myöhäistuotanto on täysin samaa tylsää "laatua", jota hän nuorempana kritisoi. Eli siinä mielessä Godardin esikoinen oli todellinen merkkipaalu. Linklaterin leffassa Soufflen Melville-kohtauksen valmisteluja kyllä näytetään, mutta ei enempää. Aiemmin käydään kyselemässä neuvoja Melvilleltä kuvauspaikalla, ilmeisesti Deux hommes dans Manhattanin studiokuvauksissa, Melville suosittelee Martial Solalin jazzia. Sitten vieraillaan jopa Bressonin Pickpocketin kuvauspaikalla, en tiedä onko tällä todellisuuspohjaa. Mutta tykkäsin kyllä kovasti, nautin joka hetkestä. Pariisin miljöötuntumakin on lähes originaalin tasoa. Jos ei tunne Godardin esikoista, niin en osaa sanoa miltä elokuva vaikuttaisi. Suosittelen siis sen katsomista ennen tätä. Ja haluaisinpa nähdä uudelleen Jim McBriden vuoden 1983 amerikkalaisen neonoir-remaken Breathless. Tykkäsin siitä kovasti tuoreeltaan, mutta uutta katsomismahdollisuutta ei ole tullut yli 40 vuoteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti