Joonas Konstig: Sotaan syyllinen

Edellisessä lukemassani romaanissa Violetti vainoaja esiintyy pienessä roolissa 1954 muistisairas Risto Ryti, jokseenkin tragikoomisessa valossa. Tässä romaanissa vuodelta 2022 Rydillä on isompi rooli, taitaapa olla ihan nimihenkilökin ja huumoria ei todellakaan tällä kertaa mukana. Poimin tämän romaanin Vallilan kirjastosta täysin satunnaisesti. Kansi oli hyllyssä käännetty esiin ja vilkaisin takakannen synopsista, lainauspäätös syntyi. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään. 1977 syntynyt Konstig on jo melko kokenut kirjailija, tämäkin teos on itse asiassa jatkosodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan trilogian kolmas osa. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan, kun teoksia kuvataan itsenäisiksi. Ollaan siis vuodenvaihteessa 1945-46, presidentti Mannerheim hoidattaa terveyttään mahdollisimman kaukana Stalinista Portugalissa, venäläisten hallitsema liittoutuneiden valvontakomissio painostaa Suomea aloittamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin jatkosodan aikaisia poliittisia johtajia vastaan. 

Rydistä huolimatta romaanin varsinainen päähenkilö on punaisen Valpon kommunistietsivä Hugo Salo, joka lähetetään Moskovaan hakemaan syyttäjien todistajaksi Suomessa jatkosodan alla ja aikana vaikuttanutta Erich Buschenhagenia. Kenraali on jäänyt venäläisten vangiksi Romaniassa. Moskovassa Salolle osoittaa vieraanvaraisuutta ensin rouva Jartseva, siis Zoja Rybkina. Pian Salolle selviää kuitenkin kommunismin venäläisen version naamioista riisutut kasvot. Mies heitetään Lubjankan torakoita kuhisevaan tyrmään. Ja kuten hyvin tiedetään, russakat ovat Lubjankan fasiliteeteista miellyttävimpiä. Romaanin pääosan muodostaakin tämä Salon värikäs Venäjän turnee. Se tuntuu pitkitetyltä, mutta on kuitenkin kiinnostavampi kuin alkuosa. Oikeudenkäynnin tarkka läpikäynti Rydin puolustuspuhetta myöten oli vähän tylsää, kun tunnen tapahtumat jokseenkin hyvin. Puhtaat fiktio-osuudet siis kiinnostavampia. Mutta rytmi saisi olla rivakampi ja pikkupoikien pommileikit Helsingissä ovat kuin jostain nuortenkirjasta. Muutenkaan fiktio-osuiden uskottavuus ei ole kovin korkea, vaikka todellisuuskin oli kaikenlaisia käänteitä täynnä. Oikeudenkäynnin lopputuloshan oli ennalta määrätty, joten sitä ei sentään jäädä sen kummemmin ihmettelemään. Helsingin paikallisväri on kohtuullisen onnistunutta. Iraniin sijoittuva epilogi taas tuntuu kovin keinotekoiselta.

Romaanin tyylilajia jäin hieman pohtimaan. Tässä siis esiintyy isoissa rooleissa todellisia henkilöitä, Mannerheim, Ryti ja muut syytetyt, Buschenhagen, Rybkina, myös Kekkonen ja brittien agentit J.H. Magill ja Rex Bosley. Mutta jostain syystä NKVD/NKGB:n Helsingin residentti Jelisei Sinitsyn alias Jelisei Jelisejev esiintyy hieman muunnetulla nimellä. Syy lienee hänelle varattu loppukäänne. Toki myös valvontakomission johtaja Andrei Ždanov käyttää kirjassa peitenimeä Zdanov. Oikeiden ja fiktiivisten henkilöiden sekoittaminen aina hieman arveluttaa, vaikka suuri suosikkini Philip Kerr harrasti historiallisissa trillereissään juuri sitä. Kerriä voisi jopa epäillä Konstigin esikuvaksikin. Harmi vain, että Hugo Salo ei ole läheskään yhtä kiehtova hahmo kuin Kerrin Bernie Gunther. Edellisessä Konstigin asekätkentäromaanissa esiintyykin Salon vanhempi veli. Pikkuvirheitä kirjoissa aina on, eniten ehkä särähti Kominternin muuttuminen Interkomiksi. Mutta kyllä Konstig faktoista selviää kunnialla. Täysin viihdyttävä lukukokemus ei siis ollut, joten pitää vielä harkita muihin romaaneihin tarttumista.