Olen ilmeisesti nähnyt tämän kuuluisan film noirin vain kerran aikaisemmin, vaikka siihen olisi ollut useampia tilaisuuksia. Nyt nähtynä siihen on ollut syynsä. Tässä elokuvassa ei ole sellaista nautinnollista feelgood-aspektia kuin Double Indemnityn tai Out of the Pastin kaltaisissa klassikoissa. Tässä teoksessa on kiihkeää neuroottisuutta, jotain kipeää patologisuutta, joka ei tee katsomiskokemuksesta miellyttävää. Eikä se tietenkään ole ihme, kun ohjaaja on Samuel Fuller, sellaisia Fullerin filmit yleensä ovat. Muutenhan tämä 1953 valmistunut New York -tarina on puhdasoppista noiria. Fuller avaa pelin hikisellä sanattomalla pitkällä otoksella ruuhkaisesta metrovaunusta. Tunnelma kääntyy jopa eroottiseksi ennen taskuvarkausaktia. Elokuvan tyyli muistuttaa sen jälkeen jonkin aikaa puolidokumentaarista poliisiproseduraalia, Joe MacDonaldin kuvaus on ensiluokkaisuutta. Vähitellen Fullerin irrrottelu kiihtyy, runsaasti lähikuvia, mustaa huumoria, mutta hilpeys juuttuu kurkkuun viimeistään Thelma Ritterin murhakohtauksessa. Elokuva kestää kompaktit 77 minuuttia eikä suvantokohtia todellakaan ole. Juoni on ajankohtaisesti Neuvostoliiton ohjailemien kommunistivakoojien jäljitystä, mutta sekin tuntuu olevan pelkkä sivujuonne Fullerin päähänpinttymissä. Herkästi sadistisesti virnuileva Richard Widmark on tietysti juuri oikea mies tällaiseen elokuvaan ja Jean Peters on vakuuttava kovia kokevana pelinappulana isommassa pelissä. Lähinnä teatterissa uransa tehnyt Richard Kiley saattaa silti olla koko porukan kovin hikeä pukkaavana pelokkaana psykopaattina. Ehkä juuri hyvien näyttelijöiden vuoksi tämä saattaa olla jopa Fullerin paras elokuva, toki aivan kaikkia en ole nähnyt. Ja on tietysti selvää, että Robert Bresson otti Pickpocketiinsa tästä paljon vaikutteita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti