Jari Tervo: Myyrä

Jari Tervon Pohjan hovi on yksi noin yhdestä tai kahdesta romaanista, jonka lukemisen olen lopettanut puolivälissä. Rovaniemen alamaailma oli kiehtova aihevalinta, mutta itse teksti oli pelkkää tyhjää kirjoittajan nokkeluuden osoittamista, lähinnä kai kirjoittajalle itselleen. Esa Sariolan huippukauden (lähinnä Kuolemaani saakka -teos) jälkeen olen muutenkin pääasiassa vältellyt suomalaista kirjallisuutta, muutama otos rikospuoleltakaan (Tapani Bagge, Matti Rönkä, Seppo Jokinen) ei ole säväyttänyt. Tervon julkisuuskuva on säilynyt itsetietoisena vitsien pudottelijana, joten ei ole tullut mieleenkään tarttua uudempaan tuotantoon. Nyt sitten maitokaupan alennuslaarista silmiin osui parilla eurolla kiinnostavaa vakoilukuviota kuulopuheiden mukaan työstävä Myyrä, joten annoin miehelle uuden mahdollisuuden 18 vuoden tauon jälkeen. Lähtökohtana siis vanha Golitsyn-väite, että Kekkonen oli KGB:n agentti. Tervo ei Kekkosen nimeä mainitse, mutta lähes kaikkien muiden julkisuuden henkilöiden nimet kyllä. Tervon kepu-suhteen tietäen huomattavan positiivinen kuva maalataan Keijo Korhosesta, lähes sankarillinen. Juhani Perttusta ei Tervokaan ihaile, kyseessä tuntuu olleen Suomen poliittisen historian niljakkain otus. Tervo vihaa venäläisiä ja kommunisteja reilun vilpittömästi, se tulee esiin kauttaaltaan ja mielenkiintoisellakin tavalla, kuten Berijan suuhun pistetyillä repliikeillä. Kainuuta Tervo nimittää Kaanaaksi. Kekkosen, Perttusen ja Korhosen kainuulaisuutta Tervo korostaa niin tiheästi, että romaania voisi jopa pitää päällekarkauksena Kainuuta kohtaan. Kirjan keskeinen henkilö on vanhasta kommunistisuvusta ponnistava Supo-mies, poplaripoliisi Jura Karhu, jonka isoisän Kekkonen on teloittanut Haminassa toukokuussa 1918. Tervolla on jälleen käytössä useita romaanitekniikoita, mutta nyt kikkailu pysyy kurissa. Lausekin on lyhentynyt. Jonkinlainen keskeinen ajankohta on 1978, yksi Suomen kohtalonhetkistä, kun Kreml kiristää yhteisiä sotaharjoituksia. Kerronta liikkuu siitä varsinkin taaksepäin, mutta myös nykyhetkeen asti. Karhun ohella kertojana on mm. ajoittain Kekkonen itse, jonka "muistelmia" Karhu on valittu arvioimaan. Mukana on Uutisvuoto-tyyppistä huumoria (kannattaa välttää saunomista gambialaismiesten kanssa), mutta myös hitaammin aukeavaa lajia, jota voinee kutsua satiiriksi. Välillä sekin on hieman halpahintaista jälkinaljailua (YYA-juhlien "Geikki"-juontaja), mutta ajoittain tulos on nautittavaa. Kun on itsekin Kekkoslovakiassa elänyt, niin nauru ei kuitenkaan nouse pintaan, tulee vain esiin masentavia muistikuvia.

Pieniltä virheiltä ei ole vältytty. Vorkutan sijainti kyllä välillä oikeellistuu, mutta aluksi Liekki Karhu ihmettelee siellä Siperian taivasta, samoin käy loppukohtauksessa. Andrzej Szarmach pelasi 1974 Puolan joukkueessa sentterinä eikä keskikenttämiehenä. Vila Nova de Gaiaa ei kirjoiteta kahdella ällällä. Albertinkadun ja Meilahden välillä ei voi olla kymmentä kilometriä. Tervo keskittyy paljon suomalaiskommunisteihin ja Neuvostoliiton yleisiin vaiheisiin, nämä osat eivät ole erityisen omaperäisiä eikä edes kovin kiinnostavasti kirjoitettuja. Tervo on paisuttanut Karhu-suvun niin suureksi, että koko kommunismin pimeä vuosisata tulee kattavasti käsiteltyä. Romaani on puuduttavan ylipitkä, esimerkiksi Kekkosen äpäräpojan tylsät Moskova-seikkailut olisi hyvin voinut karsia pois. Teksti laimentuu välillä iltapäivälehtijuoruiluksi, yllättävän paljon se muistuttaa myös Kekkosen vastustajien vaalikampanjateesejä 1950-luvulla. Tervo on tutkinut paljon, joten parhaat käänteet noudattelevat reaalitapahtumia, omia oivalluksia on vähemmän. Positiivinen yllätys ilman muuta, mutta ei nouse tavoitetasolle, kalpenee varsinkin kansainvälisessä poliittisen vakoiluromaanin kentässä pahasti.