Julien Temple: Oil City Confidential

7.9.1988 näin Dr Feelgoodin keikan Helsingin Tavastia-klubilla. Solisti Lee Brilleaux oli ainoa alkuperäisjäsen, mutta konsertti oli hikisen intensiivinen. Ei varmaan parhaita kokemiani, mutta silti unohtumaton. Brilleaux kuoli vajaat kuusi vuotta myöhemmin 41-vuotiaana. Alkuperäinen Dr Feelgood 70-luvun puolivälissä oli ainutlaatuinen, silloin vähäinen radiosta kuulunut rock-tyyppinen musiikki oli aivotonta poppia tai loputtoman tylsää progea. Dr Feelgoodin energinen blues-pohjainen rock oli yksi harvoista raikkaista helmistä. 

Sex Pistols -leffastaan tunnetun Templen tuore tuotos pääsi yllättämään. Suomessa Dr Feelgood on edelleen kova sana, bändi oli täällä ehkä suositumpi kuin missään muualla ja Mojo Zombiesin kaltaisten yhtyeiden kautta musiikkityylikin on edelleen elossa. En olisi uskonut, että Temple valitsee näin epämuodikasta aihetta. Neuroottis-narkoottinen alkuperäiskitaristi Wilko Johnson on yhä hieman yllättäen hyvässä hapessa ja Temple rakentaa elokuvan Johnsonin ympärille. Templen tyyliin lähes kaikki elokuvalliset keinot ovat käytössä. Johnsonin tarinaniskentä kannattelee koko runkoa, johon Temple iskee vanhaa arkistomateriaalia, aikalaisten haastatteluja, dramatisoituja mustavalkoisia osuuksia, vanhaa brittifiktiota Loseyn The Criminalin tapaan ja yllättävän paljon Hollywood-leffojakin, esim. Lontooseen sijoittuvasta Night and the Citystä paljon otoksia. Koko homma leikattu kasaan hirvittävällä vauhdilla eteneväksi, korreloi hyvin ultranopeaan Feelgood-musiikkiin. Alussa pientä tyhjäkäyntiä, kun bändin tausta Canvey Islandin öljynjalostamo/lomanviettosaarella käydään läpi. Temple ja Johnson saavat katsojan lähes vakuuttuneeksi, että Thames Delta on yhtä myyttinen musiikillisesti kuin Mississippin suistomaa. Musiikilliset esikuvat Howlin' Wolf, Johnny Kidd & The Pirates, Little Walter, Rolling Stones tulevat vaivattomasti esiin. Pubrockin nousu 70-luvun alussa Lontoossa avasi väylän Feelgoodille, tarkkaan ottaen Ducks Deluxen tuuraajana pubikeikalla 1973. Elokuvassa on hikisiä otoksia Kuusrockin keikalta 1975, lavarakennelma on karu ja Oulu paljastuu sijainniksi vain isosta Soundi-lehden mainoksesta lavan takana. Bändi antaa haastatteluja Oulun Vaakunan patiolla Lapin Kultaa kiskoen (Wilko oli toki absolutisti, käytti vain huumeita), Pikisaari taustalla. Musiikkia ehkä olisi saanut olla enemmän, Wilkon ilman plektraa soittama näkkileivän kuiva kitarasoundi psykoottisine lavaliikehdintöineen tulee esille, mutta Brilleaux jää auttamatta hieman varjoon, varsinkin huuliharpistina. Bändin huippukausi hiipui väistämättä 1977 Wilkon erottamisen kautta, mutta hyvää kamaa syntyi jonkin verran myöhemminkin. Elokuva ei sitä unohda, mutta Wilko on elokuvan ehdoton keskipiste. Yhdellä katsomisella kaikkea ei ehdi sulattaa, mukana on varmaan Templen tyyliin paljon hillittömiä sisäpiirivitsejä. Sellaisena pidin viittausta prinsessa Dianaan, mutta nopean nettihaun perusteella Feelgood saattoi tosiaan olla Dianan suosikkibändejä!