Iida Turpeinen: Elolliset

Esikoisromaani vuodelta 2023, Turpeinen on kirjallisuudentutkija, syntynyt 1987. Hauska välikohtaus tapahtui jo ennen kirjan lukemista. Hain teoksen Kallion kirjastosta ja samalla reissulla piipahdin läheisessä apteekissa. Proviisori huomasi kirjan ja kertoi lukevansa sitä juuri parhaillaan. Piti kovasti, kirja oli kuulemma hänen lukupiirissään kuukauden kirjana. Teos on myös oman kirjapiirini akuutti kirja. Omituinen yhteensattuma, kun kirja ei aivan uutuuksiakaan ole.

Kyseessä on siis romaani, vaikka ainakin päähenkilöt ovat historiallisia. Tarina starttaa 1741, kun tanskalainen Vitus Bering lähtee Kamtšatkan niemimaalta tutkimaan pohjoista merireittiä Amerikkaan. Tutkimusmatkalle osallistuu myös saksalainen luonnontutkija Georg Wilhelm Steller, miehet ovat Venäjän keisarikunnan leivissä. Retkikunta pääsi lähelle Alaskan mannerta Kayak-saarelle, mutta joutui sitten vaikeissa oloissa perääntymään. Lähellä Kamtšatkaa he haaksirikkoutuivat, luulivat olevansa jo mantereella, mutta kyseessä olikin tuntematon asumaton saari. Saaren rannoilla Steller bongasi valtavia sireenieläimiä, merilehmiä. 

Kirjan ensimmäinen kolmannes kertoo Stellerin tarinan, hyvin intensiivisesti. Suuret merilehmät nimettiin stellerinmerilehmiksi, mutta laji kuoli sukupuuttoon jo muutamassa vuosikymmenessä. Syyksi epäillään metsästystä, tosin laji oli varsin vähissä jo Stellerin löytöhetkellä. Turpeisen teksti rullaa hienosti, huomaa kyllä kyseessä olevan kokeneen kirjoittajan, vaikka romaani ensimmäinen onkin. Kirja hyppää sitten noin 120 vuotta eteenpäin. Venäjä on vallannut Alaskan ja kuvernöörinä pääkaupunki Novoarkangelskissa on suomalainen Hampus Furuhjelm. Alkuperäisten asukkaiden Sitkaksi kutsumassa peräkylässä vierailee Helsingin yliopiston professori von Nordmann, joka "tilaa" kuvernööriltä stellerinmerilehmän luurangon. Hieman myöhemmin Furuhjelm sellaisen myös toimittaa. Tässä kohtaa realistinen uskottavuus mielestäni hieman horjahtaa. Turpeisen mukaan Aleuttien saarten alkuperäisasukkaat löytävät ehjän luurangon samalta saarelta, jonne Bering ja Steller haaksirikkoutuivat. Beringinsaareksi nimetty saari on periaatteessa Aleuttien saariryhmän ulommaisin jatke, mutta se on niin kaukana, lähellä  Kamtšatkaa, että tuskin aleuttilaiset sinne asti suuntasivat. Mutta romaanihan tämä onkin.

Hieman harmittavasti romaanin intensiteetti laskee tässä 1800-luvun Alaska-osuudessa. Näkökulmahenkilönä on Furuhjelmin nuori vaimo Anna ja fokus rönsyilee merilehmästä melko kauas. Novoarkangelskin/Sitkan miljöö on kyllä kuvattu hienosti ja tarinassa on edelleen hieman melankolista imua. Romaanin viimeinen aikataso sijoittuu Helsinkiin 1950-luvulle. Stellerinmerilehmän luuranko on ollut Helsingissä jo 90 vuotta, kun preparaattori John Grönvall kunnostaa ja kokoaa sen uudelleen. Tässäkin osuudessa rönsyillään Grönvallin nuoruusvuosiin Loviisan edustan saarille. Tuntuu nykyvalossa uskomattomalta, mutta ilmeisesti vielä 50-luvulla lintujen munien keräily oli suosittu ja jopa yleisesti kannustettu harrastus. Turpeinen nivoo tässä stellerinmerilehmän sukupuuttoon kuolemisen yleisempään ihmisten aiheuttamaan eläinlajien katoamiseen. 

Kirjassa on siis selvä teema, jopa tendenssimäisesti. Stellerinmerilehmän kohtalo on vain näyttävin esimerkki laajemmasta tuhotoiminnasta. Turpeinen ei kuitenkaan tuo sanomaansa esiin saarnaamalla vaan tyynesti asioita kertomalla. Tämä on oikein taitavasti tehty. Vaikka romaanin tehot tuntuivatkin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen heikentyvän, niin tykkäsin kyllä kirjasta kovasti. 

Olen käynyt Arkadiankadun Luonnontieteellisessä museossa joskus 80-luvulla, mutta muistikuvat stellerinmerilehmästä ovat hämärät. Pakkohan sinne on nyt mennä uudestaan tämän romaanin luvun jälkeen.