Syksyllä 1982 näin Mizoguchin kuuluisimman elokuvan Ugetsu monogatari, joka oli halvassa yliluonnollisuudessaan paha pettymys. Ei se ole kolahtanut myöhemmilläkään katsontakerroilla. Mutta muutamaa kuukautta myöhemmin näin Sanshō Dayū -teoksen, joka säväytti välittömästi ja vahvasti. Pidin sitä jonkin aikaa parhaana näkemänäni elokuvana ja saattaa se sellaisiin vieläkin kuulua. Olen nähnyt Mizoguchin elokuvia suhteellisen harvakseen ja monta avainteosta on jäänyt kokematta. Miehen tuotanto vaikuttaa varsin epätasaiselta, ainakin verrattuna japanilaisen elokuvan ehdottomaan ykköstekijään, Yasujiro Ozuun. Alan tunnetuin hahmo Kurosawa puolestaan on minusta melko kevyen sarjan yrittäjä. Etukäteismaineeltaan kiehtovin näkemätön Mizoguchi-leffa on ollut koko ajan tämä Chikamatsu monogatari, suomenkieliseltä nimeltään Ristiinnaulitut rakastavaiset. Haltioituneissa arvioissa hullun rakkauden kuvausta on pidetty yhtä kovana kuin Joseph Lewisin Gun Crazya tai Luis Buñuelin L'age d'oria. Onpa vihjailtu jopa film noiriinkin Chikamatsun kohdalla. Yli 25 vuotta olen jahdannut elokuvaa ympäri maailmaa, tuloksetta. Nyt se sitten esitettiin Oulussa, elokuva-ark...,öö, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston näytöksessä. Odotukset siis pilvissä.
Ja kyllä odotukset täyttyy. Ehkä tässä vaiheessa on kuitenkin jo niin paatunut tai kyllästetty elokuvankatsoja, että aitoa innostusta on vaikea saada aikaan. Elokuva sijoittuu 1600-luvun loppupuolelle Kiotoon ja ympäröiville järvi- ja vuoristoalueille. Tarina perustuu 1700-luvun alun nukketeatterimies Chikamatsun näytelmään. Mizoguchi tarjoilee sen klassisen suoraviivaisesti ja eleettömästi. Tiettävästi elokuva on tehty varsin nopeasti 1954 alle kuukaudessa. Kamera liikkuu elastisesti, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Moninkertaiset petokset varjostavat epätodennäköisten rakastavaisten taivalta, kaikkein lähimmät, jopa lähisukulaiset ovat valmiita pettämään pariskunnan, joka jää totaalisen yksin. Mizoguchin tarkastelukulma on moderni, jälleen kerran hän on kiinnostunut naisen asemasta yhteiskunnassa. Tarinan kehittely monimutkaisten työ- ja henkilösuhteiden kyllästämässä kirjapainossa on ehkä aavistuksen liian hidasta, mutta sitten Mizoguchi antaa palaa täysillä juntattuaan tarinan peruskivet paikalleen. Takaa-ajetun lemmenparin kuvauksena muistumia on Gun Crazyn ohella Fritz Langin You Only Live Onceen ja Nicholas Rayn They Live By Nightiin, miksei myös myöhempiin periodipätkiin, Arthur Pennin Bonnie & Clyde ja Robert Altmanin Thieves Like Us. Henkeäsalpaava elokuva, mutta olisiko tämä yhtä hyvä kuin Sanshō Dayū tai muutamat muut ehdottomat Mizoguchi-mestariteokset? Varmaankin on, mutta olisin halunnut nähdä tämän 25 vuotta sitten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti