torstai 19. syyskuuta 2019

Ruosniemi Artesaani Ahtanum Amber Ale, cask ale


Ruosniemi oli käsittääkseni lanseerannut tämän oluen edellispäivänä mittavilla juhlallisuuksilla, en päässyt paikalle. Black Doorin Sami Tuomisen mukaan tarjolla olleista kolmesta versiosta (muut keg ja pullo) tämä cask oli ollut paras. Artesaania en ole ennen maistanut, mutta siitä kai ollut aiempikin inkarnaatio, nyt esittelyssä Ahtanum-humalalla buustattu variaatio. 5.5 %, kirkas meripihkan ulkoasu. Tavallista mäntypihkaa maussa, pähkinää, kuivattua hedelmää. Hieman kylmää, mutta kyllä cask-käsittely tuntuu vaikuttavan hyvin. Karamellisuuttakin on, lievä jälkimaun katkeruus, mutta silti vähän epäröin. Kieltämättä tykkään enemmän vähemmän makeista oluista. Siitä huolimatta Ruosniemeltä vakuuttava suoritus. Black Door, 19.9.2019.

Nolla IPA



Untappdin verified venues -osastoon oli ilmaantunut upouuden Jätkäsaaren kaupunginosan Barley & Bait, baarin piti olla aukikin. Olin hieman skeptinen, mutta tallustelin silti paikalle, kun kulmilla liikuin. Kiinnihän ovi oli, ikkunoissa makulatuuripaperia, vaikka netin perusteella baarista on jo anniskeltu juotavaakin. Melkoisen autiolta seutu muutenkin vaikutti, ehkä baaria ei vielä näin keskeneräisellä alueella kannata auki pitää. Kävelin Fredalle, jossa Il Birrificio -panimobaari on muuttanut nimensä Nollaksi, mutta jatkaa edelleen panimoravintolana samalla laitteistolla, ja käsittääkseni oluenpanohenkilöstölläkin. Sisään astuttuani tiskiltä ei myyty mitään, henkilökunta kehotti menemään pöytään, vaikka kerroin tulleeni juomaan vain paikan ainutlaatuisia oluita. Mikäpä siinä, esillä ei minkäänlaisia listoja oluista, mutta tarjoilija kertoi saatavilla olevan cream alea, IPAa ja kahta souria, joista toisessa oli raparperia. Tilasin IPAn ja asetuin pienimpään havaitsemaani pöytään. Oluen annoskokoa ei kysytty, se tuli sitten aika pienessä lasissa, varmaankin 20 cl. 

Samea, meripihkainen, hartsinen, mansikkainen, ehkä jopa diasetyylinen, todella tunkkainen. Huh, onneksi siis pieni annos. Tämähän on vielä huonompaa kuin Birrificion aikana. Aivan hirveää kamaa. Ulkomaalaiset turistit kuulostivat tilaavan innolla paikan omia oluita. Surkea kuvio, hävettää jo kansallisessakin mielessä. Nettisurffailun perusteella oluen nimi saattaisi olla Sava, sessio-vahvuutta. Paskantamo siis kyseessä mitä suurimmassa määrin Ilkka Sysilän lanseeraamassa merkityksessä. Yritin maksaa oluen heti tarjoilijalle, mutta se ei kuulemma käynyt. Arvasin maksamisestakin tulevan riesaa ja niin siinäkin sitten kävi, kun raivasin tieni tiskille kortin kanssa. Varsin kallis pikkuannos, 5,20€, maksusysteemit tiskillä reistailivat pitkän aikaa. Lopulta pääsin pois ja syntyipä varsin korkea kynnys astua uudestaan tähän paikkaan. Nolla, 19.9.2019.

Tanker Monsters

One Pint on käsittääkseni mukana Tankerin oluiden maahantuonnissa ja panimon tupla-IPAa löytyikin baarin myyntivalikoimasta. 8,0 %, 85 IBU, DDH. Oluen saatesanojen perusteella oluen nimi on napattu Friedrich Nietzschen lausahduksesta. No niin! On tätä saanut odottaakin, loppuun kaluttujen rokkirenkutusten jälkeen oluenpanijat alkavat lukea filosofeja. Tätä trendiä ei voi olla sympatisoimatta, vaikka laadukkaammankin filosofin tietysti olisi voinut valita. DIPAssa on kinuskin väri, lähes kirkas. Yleishedelmää tuoksussa, pihkainen ja persikkainen maku. Vähän marjaista makeutta, hiilihappoja aika lailla, kevyt peräkärry. Ei mitään suurempaa ongelmaa, mutta ei kokonaisuus mitenkään innosta jatkamaan Nietzschen teosten pariin. One Pint, 19.9.2019.

Paloasema Haze Windu



Intialaisten kollegojen innoittamana kokeilin kriketin peluuta. Mailapelit eivät ole vahvuusalueitani ja ei tämäkään maistelu oikein kolahtanut. Löin koppeja, masennuin ja hyppäsin Ruoholahden skuruun. One Pint on jäänyt viime aikoina hieman paitsioon, mutta nyt tuli pieni korjausliike. Baarin omasta panimosta NEIPAa, 6%. Oluen nimellä varmaan jokin syvällinen merkitys, mutta se ei sisälly minun kokemuskenttään. Citra, Simcoe ja Vic Secret. Ruman samea, ei kunnon appelsiinimehun näköä. Makeahkoa herukkaisuutta, pihkaa, vähän karkeasti, ei mehuisuutta maussakaan. Ei katkeroa, kokonaisuus on nihkeän perushedelmäinen. Paljon parempaan pitäisi pystyä NEIPA-markkinoilla. One Pint, 19.9.2019.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

AF Brew Fuerst Wiacek Malt Factoid

Venäläis-saksalaista New England India Pale Alea after cinema -oluena koleassa syysillassa. 7%, vain 20 IBU. Sameaa, kirpeän kuivaa, vähän katkeruuttakin.  Mallaskin tuntuu raikkaassa hedelmäisyydessä,  hyvää on, mutta ehkä vähän liikaa hiilihappoja. Sori, 18.9.2019.

Éva Gárdos: Budapest Noir

Vajaat pari vuotta sitten luin salanimellä operoivan Vilmos Kondorin esikoisteoksen Budapest Noirin. Tehokasta ajankuvaa ja Budapestin paikallisotetta, mutta muuten kovin rutiinimainen tuotos. Nyt dekkarifestivaaliin liittyen esitettiin romaanin unkarilainen elokuvatulkinta WHS Teatteri Unionissa, jossa en ole ennen käynytkään. Kyseessä on 1920-luvulla valmistunut vanha pornoleffateatteri Union Pitkänsillan kupeessa. Vessassa oli vielä genren julisteita seinällä. Ennen elokuvaa toimittaja Veli-Pekka Leppänen haastatteli Kondorin suomentajaa Tähti Schmidtiä. Kondorilta on nyt ilmestymässä jo viides Budapest-dekkari, joka sijoittuu kohtalon vuoteen 1956. Mukavasti jengiä paikalla, muutama tuttukin kasvo.

Mutta sarjan ensimmäinen teos sijoittuu vuoteen 1936 pääministeri Gyula Gömbösin kuoleman aikoihin. Elokuva tuntui hyvin uskolliselta sovitukselta, juoni seuraa tarkasti samanlaisena, tosin ilman Miskolcin maaseutuepisodia. Näyttelijät vaikuttavat päteviltä ja Budapest on otettu vakuuttavasti haltuun. Epookki on ehkä heikommin esillä, kovin siistiltä ja nykyiseltä Budapestilta katunäkymät tuntuvat, varmaankin olosuhteiden pakosta. Neonoirin keinoja hyödynnetään täysimääräisesti, voice-over ja lenseä musiikki ovat kuin suoraan Dick Richardsin Farewell My Lovelysta (1975). Romaanin tapaan kokemus jää kuitenkin vähän kylmäksi, teos on persoonaton ja ohut. Tähti Schmidtin mukaan Kondor on parantanut otettaan ensimmäisen teoksen jälkeen, joten ehkä jatko-osia on vielä syytä tsekata.

Sotaa Vienassa 1918-1944


Tieteiden talon pääsali pullisteli täytenä Suomen Sotahistoriallisen Seuran Viena-seminaarissa. Näitä luentotapahtumia on nykyään niin vähän, että kaikki kynnelle kykenevät vääntäytyvät heti paikalle, jos jotain tapahtuu. Tietysti nyt aihekin oli erityisen mielenkiintoinen, bongasin ainakin yhden entisen puolustusministerin yleisön joukosta. Ensimmäinen luennoija oli Pekka Vaara, joka esitteli Vienan sotatapahtumia 1918-22. Erilaisia kahakoita tai pienimuotoisia sotia alueella tapahtui kymmenkunta Vaaran laskujen mukaan. Viena kietoutui Suomen sisällissotaan, ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän sisällissotaan. Näyttävin operaatio oli varmaan brittien eteneminen Murmanskista rataa pitkin lähelle Petroskoita ja sitten 1922 suomalaisen kommunistin Toivo Antikaisen johtamien hiihtojoukkojen Kiimasjärven taistelu, jossa murskattiin karjalaiskapinan vastarinta. 40 minuuttia oli kovin lyhyt aika tällaisen vyyhdin läpikäyntiin, joten kyseessä oli oikeastaan vain esittely aiheen lähteiden pariin.



Yhtä ylimalkaiseksi jäi väistämättä Ari Raunion kuvaus jatkosodan aikaisista operaatioista Vienan seudulla. Eniten huomiota kiinnittyi saksalaisten ja suomalaisten yhteistoiminnan vaikeuteen. Suomi ja Saksa hyökkäsivät Kiestingin ja Uhtuan suuntaan varsin vaatimattomalla voimalla. Kovin kaukana ei käyty, vaikka Kiestingin lohkolla lähimmäksi Murmanskin rataa päästiinkin. Luultavasti perillekin olisi päästy, mutta USA:n painostuksen takia Siilasvuo lopetti etenemisen Louheen. Esimerkiksi venäläisten partisaanien sotarikoksiin tällä seudulla olisi myös voitu kiinnittää enemmän huomiota. Seminaarissa olisi ollut vielä kolmaskin esitys Rukajärven suunnan taisteluista, mutta SSHS-juniorijaoksen illallispöytävaraus Kolmessa Kruunussa esti sen seuraamisen.

tiistai 17. syyskuuta 2019

CR/AK Sleeping Village After Sauna

Italialainen saunapils, 5,2%. Panimon sivuilla sekavaa selittelyä tästä norjalaiskollabosta. Sauna-olut on kuulemma Norjassa oleellinen juttu. Tyyppejä pitäisi selvästikin informoida lisää. Hailakasti utuinen ulkonäkö, viljainen tuoksu. Maltainen maku, mutta kääntyy nopeasti liian vetiseksi. Rosoisen nihkeä, raikkaus ei parhaimmillaan. Katkeruutta on hippunen, mutta ei riittävästi pilsiin. Ohut kokonaisuus, pils on niin selvästi määritelty tyyli, että puutteet erottuu helposti. Pikkulintu Ruttopuisto, 16.9.2019.

Dry & Bitter Popihn Woodstuck

After cinema -oluena tanskalais-ranskalaista NEIPAa, 7,4%, Simcoe, Idaho 7, Citra ja Vic Secret. Hyvin samea, pehmeän mehuinen, ei täysin parhaimmalla tavalla raikas. Ei katkerakaan, mutta täyteläinen ja maistuva. Lämmetessä hedelmäisyys kääntyy karvaammaksi ja liian selvästi hedelmän kaltaiseksi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ikään kuin olueen olisi lisätty oikeaa hedelmää, vaikka niin ilmeisesti ei ole tapahtunut. Alempaa keskitasoa kovasti kilpaillussa sarjassa. Pikkulintu Ruttopuisto, 16.9.2019.

Phil Karlson: The Wrecking Crew

Quentin Tarantinon uudessa Once Upon a Time in ...Hollywood -leffassa Sharon Tate käy katsomassa The Wrecking Crew -elokuvaa, jossa hän itse näyttelee. Orion esitti nyt sattuneesta syystä juuri saman elokuvan vuodelta 1968. Tykkäsin niin paljon Tarantinon teoksesta, että pakko oli tsekata tämäkin aiemmin itselle tuntematon saavutus. Arvasin, että melko marginaalista arvoa leffalla on, mutta katsomiskokemus oli oikeastaan positiivinen yllätys. Elokuva kuuluu James Bond -sarjan inspiroimaan vakoilukomediagenreen, joka oli melkoinen villitys 1960-luvulla. Wrecking Crew on Matt Helm -sarjan neljäs ja viimeinen elokuva, koko sarja itselleni vieras. Ohjaaja Karlson on tehnyt ryhdikkäitä noireja ja käsikirjoittaja William P. McGivern ehkä tunnetuin jymäkästä Odds Against Tomorrow -järkäleestä.

The Wrecking Crew puolestaan on höyhenenkeveää pop-viihdettä. Tanskaan sijoittuva kultaryöstötarina on puhdasverinen fantasia, jossa väsähtänyt Dean Martin ponnahtelee sohvalta toiselle vähäpukeisten tähtösten kanssa. Seksistisyys on todella läpitunkevaa, vaikka 1960-luvulla tämä ei varmaan herättänyt siinä mielessä mitään erityistä huomiota. Naispääosien Tina Louise, Elke Sommer ja Nancy Kwan ovat toinen toistaan hehkeämpiä, mutta Sharon Tate kieltämättä kaikkein kaunein. Kööpenhaminassa on käyty muutama otos kuvaamassa, mutta pääosin liikutaan tiukasti Kalifornian Sierra Nevadan havupuurinteillä. Pahasti ylipitkä leffa, mutta kyllä tämän silti katsoi ihan mielellään. Lopputeksteissä mainostetaan jatko-osaa, mutta sitä ei koskaan tehty, Dean Martin ei halunnut sitä Sharon Taten murhan takia.

Olvi Winter Ale -lanseeraus @HDC



Viimesyksyisen puolukkalonkerolanseerauksen tapaan Olvi julkisti uutuustuotteensa Helsinki Distilling Companyssa. Iisalmen jättiläispanimohan on hankkinut tislaamosta enemmistöosuuden. Nyt vuorossa Winter Ale, jota oli suunniteltu yhdessä oululaislähtöisen Pint Please -olutarviointisovelluksen kanssa. Käyttäjä-äänestyksessä oluen tyylistä Scottish export oli voittanut bitterin ja English alen (?). Tällä kertaa hieman pienimuotoisempi tapahtuma kuin marraskuussa, tarjolla pientä murkinaa ja itse olutta. Puheet olivat varsin lyhyitä, mm. panimomestari Silja Hylkinen esitteli tuotetta. Skottialessa 5,0%, englantilaisia humalia ja paahdettua ohraa. Miellyttävän matalahiilihappoinen pehmeän makean pähkinäinen maku, hyvin maltillinen katkeuus. Taattua tasaista laatua, ylisosiaalisessa tilanteessa ei tarkempia muistiinpanoja tietenkään saanut tehtyä. Harmittavasti jouduin poistumaan Sharon Tate -leffabuukkauksen takia juuri, kun bakkanaalit alkoivat päästä parhaaseen vauhtiinsa. Paikalla oli tietysti pääkaupunkiseudun olutsuihkuseurapiirien kuohukermaa. 

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Jonathan Wilson: The Names Heard Long Ago

Jonathan Wilsonin uutuusteos Kindle-versiona. Wilson on Itä-Euroopan jalkapallon spesialisti ja on sivunnut Unkarin vaiheita jo useasti. Nyt sitten Unkari fokuksessa, jonka Wilson rajaa 1800-luvun lopusta vuoteen 1956 (plus pieni epilogi Amsterdamissa 1962). Silloin Neuvostoliiton kommunistipanssarien murskatessa Unkarin kapinan loppui Wilsonin mukaan myös Unkarin jalkapallon kultakausi. Rajaus on perusteltu monessa mielessä ja varsinkin kirjan dramaturgian kannalta. Pelikentän tapahtumat eivät kuitenkaan aivan tue tätä näkemystä. Flórián Albertin johdolla Unkari pelasi loistavaa peliä 1960-luvulla ja nyttemmin lähes tyystin unohdettua Zoltán Vargaa pidettiin Ajaxissa vakavasti otettavana Johan Cruijffin seuraajana. Unkari sai vielä kasaan Argentiinan MM-kisoihin 1978 hienon joukkueen, mutta joutui onnettomuudekseen typerryttävään alkulohkoon Argentiinan, Italian ja Ranskan kanssa. Nuorien tähtien Tibor Nyilasin ja András Törőcsikin pää ei kestänyt painetta. Törőcsikin tähti sammuikin siihen, mutta Nyilasi teki hienon uran 1980-luvulla. 

Teos on siis periaatteessa Unkarin jalkapallon historia, kannessakin Puskásin kuva. Mutta yhtä syvälle Wilson ei nyt pureudu kuin Argentiinan magnum opuksessaan. Periaatteessa seurataan hommaa alusta asti Jimmy Hoganin ja muiden brittien juurruttaessa peliä Tonavan rannoille. Mutta varhaiset tähdet Imre Schlosser, György Orth, Kálmán Konrád ja Alfréd Schaffer saavat suhteellisen kursorisen käsittelyn. Joka tapauksessa 1920-luvulle tultaessa Unkarin jalkapallo oli kovassa maineessa ja katastrofi Pariisin olympialaisissa 1924 oli sitäkin katkerampi. Huonosti valmistautunut joukkue majoittui Montmartrella rottia vilisevässä hotellissa ja hävisi Egyptille. 

1920-luvulla MTK oli Unkarin johtava seura, mutta paitsiosäännön muutos ja ammattilaisuus 1926 käänsivät pelin Ferencvárosin eduksi. Ammattilaisuuden takia Unkari ei osallistunut Amsterdamin olympialaisiin 1928. Ne ja Pariisin aiemmat kisat voitti Uruguay, jonne Ferencváros matkusti peliturneelle 1929. Joukkuetta valmensi 1910-luvun tähti István Tóth, jonka Budapestin SS sittemmin teloitti 1945. Vuoden 1929 Ferencvárosin johtava pelaaja oli keskustukimies (centre-half) Márton Bukovi, joka myöhemmin mullisti valmentajana jalkapallon taktiikan pudottamalla sentterin false nineksi. Ferencváros pelasi ensin muutaman pelin Brasiliassa ja voitti sitten Montevideossa Uruguayn maajoukkueen. 

Tässä vaiheessa Wilsonin kirja alkaa hajota samalla kun Wilsonin pääpointti hahmottuu. Eniten Wilsonia tuntuu kiinnostavan se, miten nippu unkarilaisia valmentajia vaikutti pelin kehitykseen mm. Etelä-Amerikassa ja Italiassa. Teoksen hieman hämärä nimi viittaa lähinnä heihin. Argentiina-teoksessahan Wilson esitteli Emérico (Imre) Hirschlin ja nyt tässä hän, Dori Kürschner ja tunnetumpi Béla Guttmann pääsevät valokeilaan. Italiassa vaikuttaneista unkarilaisista korostuvat eniten Auschwitzissa kuollut Interin ja Bolognan Árpád Weisz sekä Il Grande Torinon Ernő Erbstein, joka luonnollisesti menehtyi Supergan onnettomuudessa 1949. 

Itse Unkarin oman jalkapallon seuraaminen jää sivuseikaksi Wilsonin kerronnassa. MM-kisojen finaalipaikka 1938 tulee kirjassa yllättäen ja perustelematta, vain apuvalmentaja Schafferin vaiheita Wilson seuraa aiemmin. Supertähdet György Sárosi ja Gyula Zsengellér mainitaan vasta semifinaalin kohdalla. Italia-finaalista Wilson ei juuri muusta kerro kuin sopupelispekulaatiosta, koska kaksi muuta tähteä Turay ja Toldi eivät pelanneet. Semifinaalissakin Italiaa vastaan Brasilia jätti pois tähtensä Leonidasin ja Timin. Asiaan ei tule selvää kantaa. 

Omalaatuisimmin tarina lähtee rönsyilemään toisen maailmansodan ajaksi. Jalkapallo unohtuu kokonaan ja teos muistuttaa holocaust-dokumenttiteosta. Wilson kuvailee pääosin juutalaisten Guttmannin ja Erbsteinin perheiden vaiheita sota-ajan Budapestissa, mutta mukana on paljon vain löyhästi heihin tai muihin jalkapalloihmisiin liittyviä kohtaloita. Jopa pre-CIA eli OSS sekaantuu Unkarin vastarintaan ennen kuin István Tóth ja Italiassa valmentanut Géza Kertész teloitetaan Nuoliristin ja SS:n toimesta.  Sinänsä mielenkiintoista tekstiä, mutta aivan kuin toisesta teoksesta. Ikään kuin kustannustoimittaja ei olisi lukenut käsikirjoitusta. 

Sodan jälkeen teksti hieman ryhdistyy, mutta Unkarin suurjoukkueen vaiheista 1950-56 Wilson ei enää oikein uutta irrota. Se tarkentuu, että false ninen dokumentoitu keksijä on Dinamo Zagrebia valmentanut Bukovi, joka 1947 pudotti sentterinsä Dragutin Hripkon keskikentälle. Hripko ei ollut kummoinen pelaaja, mutta MTK:hon siirtynyt Bukovi löysi sitten ihanteellisen toteuttajan Nándor Hidegkutista. Ja loppu on historiaa. Mielenkiintoisessa sivurönsyssä kuuluisan unkarilaisen sopupelijärjestelijän Dezső Soltin tausta paljastuu Dezső Steinbergeriksi, joka ehkä oli Auschwitzissa Mengelen kätyri. 

Wilson kehittää hieman huvittavastikin kaikille merkittäville jalkapallojoukkueille unkarilaisen taustan. Hirschl valmensi 1949 Peñarolia, jonka pelaajat muodostivat pääosan Uruguayn maailmanmestaruusjoukkueesta 1950. Guttmann valmensi  São Paulo FC:n 1957 osavaltiomestariksi ja juurrutti joukkueeseen 4-2-4 -systeemin apulaisenaan Vicente Feola. Feola valmensi sitten seuraavana vuonna Brasilian MM-voittoon samalla taktiikalla. Perusteltuja näkemyksiä, mutta ei se ainoa totuus voi olla. Höyrypäisimmillään Wilson laskee Englannin MM-voiton 1966 myös unkarilaisten ansioksi, koska Englannin valmentaja Ramsey pelasi 1953 Englannin pakkina Unkarin nöyryyttäessä pelin syntymämaata. Alussa mainittu epilogi 1962 Amsterdamissa on tietysti Euroopan Cupin finaali, jossa Ferenc Puskás tekee Real Madridille hattutempun, mutta häviää silti Béla Guttmannin valmentamalle Benficalle. 

Horjahteluista huolimatta taas nautinnollista luettavaa Wilsonilta. Miehen ahkeruus ja arkistojen tutkimissinnikkyys on ainutlaatuista. Englanniksi ei kukaan käsittääkseni kirjoita jalkapallon historiasta tällä hetkellä lähelläkään samaa tasoa. Wilsonin kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, teokset ovat silti kiehtovia. Tätä teosta olisi saanut ehkä viimeistellä vielä hieman lisää, mutta ehdottoman suositeltava tämä on jo tällaisenaan. Jos nyt sitten jalkapallon historia kiinnostaa. Itse en tunne ketään muuta, jota se kiinnostaa, mutta se on varmaan vain minun omaa syytä.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Põhjala Bagby Boneyard Bag of Bones

Tallinnasta west coast IPA, 8,5%, siis DIPA-levelille menty. Yhteistyö amerikkalaisten Bagbyn ja Boneyardin kanssa, Centennial, Chinook, Cascade, Columbus, kaikki vanhat sotaratsut siis. Kinuskin väri, makea karamellinen maku. Nykyään WCIPA selvästikin ymmärretään toffeisen karamelliseksi ja pihkaiseksi, jossa ei ole ollenkaan sitruksisuutta. Paha virhe, sitruksisuus on olennaista katkeron ohella. Siksipä tämä olut on tyylisuuntaansa suhteutettuna todella surkeaa. Kohtuullisen tuoreelta tuntuu, mutta jotain omituista savuisuuttakin mukana. Peräkärryä kyllä löytyy hyvin, ehkä olin turhan jyrkkä oluen suhteen. Mutta siis sitrushedelmäisyys on kokonaisuudesta unohdettu. Rööperin Hopstop, 14.9.2019.

Kees Hazy Sunrise

Hollantilainen Kees-panimo tuo aina mieleen lapsuuden sankarini pikaluistelija Kees Verkerkin, mutta panimon tuotteet ovat olleet pääosin pettymyksiä. Nyt Punavuoressa tarjolla NEIPA, 7,1%, todella samea. Hyvin hedelmäinen tuoksu, maku vähän ohuempi,  mutta erittäin raikasta sitruksisuutta. Kees ei siis ole aikaisemmin vakuuttanut , mutta nyt toimii hyvin. Jopa katkeruutta esiintyy. Ehkä liikaa hiilihappoa, mutta tuoreus todella hienoa tässä. Rööperin Hopstop, 14.9.2019.

Bryggeri Helsinki Smokers Dunkles Bock


Uutta Bryggerin tuotantoa, täysin musta bock, 6,9%. Paahteinen ja metallinen tuoksu, varsin kylmää tarjoilussa. Paahteinen makukin, kevyesti luumuista hedelmää, aika ohut runko silti. Savua en huomaa. Ei katkeruutta, tämä oli IPAa parempi, mutta jää ehkä liian mauttomaksi puhtaudessaan. Ehkä aivan kaikki ei ole Bryggerissä sekaisin, tästä on hyvä jatkaa.  Bryggeri Helsinki, 14.9.2019.

Bryggeri Helsinki IPA


Bryggeri Helsinki aloitti erittäin mallikkaasti Helsingin turistialueella, Mathias Hüffnerin tekemät olut olivat aivan kiistattomasti parasta saksalaista laatua. Vähitellen Hüffner laajensi oluiden tyylejä eri suuntiin ja englantilaistyyppistä IPAa maistelin ensi kertaa runsaat viisi vuotta sitten. Sittemmin Hüffnerin ote ehkä pääsi kirpoamaan eriasteisissa paineissa, mutta homma pysyi vielä jotenkin hallussa. Hüffner poistui Bryggeristä noin vuosi sitten ja sen jälkeen panimo on kyllä ollut pahasti tuuliajolla. Aivan liikaa on lähdetty kosiskelemaan pinnallisimpia trendityylejä ja jopa perinteiset saksalaiset tyylit on onnistuttu pilaamaan.  Tällä viikolla Bryggeri ilmoitti palkanneensa pitkän linjan oluenvalmistaja Mikko Salmen reivaamaan kurssia tyynemmille vesille. Se ei tapahdu todellakaan liian aikaisin. 

Ilkka "Kusettaja" Sysilä kävi aiemmin tällä viikolla pettymässä Bryggerin IPAn nykyiseen kuntoon ja päätin itsekin sitten poiketa paikalle. Edelleen siis 5,5%, omituisen tummaahan tämä on IPAksi. Ruma ulkonäkö siis, mutta hyvä vaahto. Tuoksussa mallasta ja kalkkia. Maku on yleishedelmäinen, ei sitrusta, voimakkaan hartsinen ja karamellisen makea. Tunkkainen. Oikeastaan voisi todeta (hieman harmittavasti), että tyypillinen suomalainen IPA, raikkaus, puhdas hedelmäisyys ja katkeruus puuttuu. Bryggeri Helsinki, 14.9.2019.

Omnipollo etc Omnipolloscope #5 FATAMOSAICDDHDREAMATOMICDOBISHREDDER IIIPA

Ruotsalaisen sohjojuomavalmistuttajan triple IPAssa paljon yhteistyöpanimoita, nippu amerikkalaisia, pari göteborgilaista ja Cloudwater. Ruotsissa ei tunnetusti paljon itään päin katsella. 10%,  samea, karkeahko maku, hyvin hedelmäinen, nektarinen, kuiva, katkerakin hieman yllättäen. Näin vahva IPA ei yleensä onnistu, mutta ei tämä huono ole. Ei happamuutta tai liiallista makeutta, joten voiton puolelle päästään. Sori, 14.9.2019.

Bearded Iris Queen Bee

Samea olut, 8,2%, eteläafrikkalaista African Queen -humalaa, ilmeisesti  hunajaakin mukana. Edellistä kalpeampi, sitrustuoksu löytyy. Pehmeä sitruksinen maku, ehkä aavistuksen edellistä makeampi. Katkeruus tuntuu tässäkin, erittäin hallittua kamaa taas. Hunaja ei pääse liikaa sotkemaan olutta. Sori, 14.9.2019.

Bearded Iris Offbeat

Nopeasti vaihtuva säätyyppi Suomenlahden pohjoisrannalla, mutta pääsin kuivana pyöräilemään Vallilasta kumpareen yli Kaisaniemeen. En päässyt torstain Bearded Iris -lanseeraukseen mukaan, mutta oluita vielä virolaispanimon jakelupisteessä tarjolla. Parroittunut Iris tulee Tennesseen musiikkimetropolista Nashvillestä, tutustuin panimoon ensi kerran alkukesästä Berliinissä. Offbeatissa 7,5 %, Simcoe ja Citra, samea, hrukkaista kissanpissaa, kirpeyttä. Mehuisuutta on hyvin, varsin tuoreelta tuntuu. Tuntuva katkeruuskin, mukavaa kamaa. Sori on petrannut nyt maahantuonneissaan näyttävästi, naapuri-Pienellä ehkä pieni hengähdystauko, kun siellä ei toviin ole mitään kiinnostavampaa ollut esillä. Sori, 14.9.2019.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Basqueland Che Guayaba

Ihmeellisestä Baskimaasta tupla-IPAa, 8,5%. Sitruunainen tuoksu, hapan jopa. Maku streitimpi. Ei katkeroa, mutta hyvin hedelmäinen maku, vähän karamelliakin. Guavaahan tähän netin mukaan on lisätty, joten se selittää vastenmieliset vivahteet. Ei siis mitään hedelmää saisi lisätä IPAan, se sotkee homman välittömästi,  linjani muuttuu vähitellen yhä ehdottomammaksi. Pikkulintu Ruttopuisto, 13.9.2019.

Anarchy Manticore

Konepajan jälkeen seuraava baarikierroksen vierailu Kallion Pub Sirdieen, koska seurueen yksi kollega ei siellä ollut aiemmin käynyt. Edellisvierailusta kolme ja puoli vuotta, ei mitään näkyvää muutosta, vaikka ilmeisesti henkilökunnassa ja jopa omistajissa on tapahtunut vaihtuvuutta. Kylmäkaapissa jonkin verran craft-tarjontaa, mutta ei tämä suoraan sanoen ole sellainen paikka, jossa oikeastaan kannattaisi toista kertaa käydä. Avaamisajan jälkeen ei oikein muita asiakkaita, se tietysti verotti fiilistasoa. Metrolla sitten Kamppiin ja Ruttolintuun erilaiseen tarjontaan, vaikka ei henkinen yleistuntuma välttämättä erityisemmin muuttunut. Englannista india pale lageria, 4,7%. Maltainen perusote, sitten hailakkaa hedelmää ja yllättävän hyvä katkeruus. Ohut kokonaisuus silti. Pikkulintu Ruttopuisto, 13.9.2019.

Maistila Suulas IPA


Kesäinen fiilis on jatkunut Helsingissä pitkälle syyskuun puolelle. Nyt ensimmäinen päivä, jossa selvästi koleus, tuulisuus ja kosteus kääntävät tunnelmaa syksyn puolelle. Se ei ole huono asia, mutta muutos on aina alkuvaiheessa hankala kohtaaminen. Työviikon päättyessä suuntasin tällaisessa käännekohdassa lähimpään baariin. Tarjolla Helsingin Alppilan ja Vallilan rajamailla Oulun Alppilan panimosta uutta IPAa, 6,8%. Varsin tummanruskeaa kamaa, hyvä vaahto. Hartsia, kalkkia ja liitua. Trooppista hedelmää ja karamellia, nihkeä kokonaisuus. IPA ei ole Maistilan vahvimpia alueita, mutta parempaan on aiemmin ylletty.  Nyt selvästi vaatimattomampi lopputulos, ei raikkautta tai katkeruutta. Konepaja, 13.9.2019.

torstai 12. syyskuuta 2019

Guy Hamilton: Battle of Britain, teatteriversio

Suurisuuntainen, mahtipontinen ja hurraa-isänmaallinen sotaleffa vuodelta 1969. Näin tämän televisiosta 10 vuotta sitten, mutta nyt kiinnosti tsekata Reginan suurelta kankaalta. Ilmataistelut entistäkin vaikuttavampia, mutta muutenhan leffa on kankea. Tähtinäyttelijät ovat liian vanhoja rooleihinsa ja henkilöhahmot jäävät paperinohuiksi. Puolalaisten ja tšekkoslovakialaisten pilottien osuus noteerataan, mutta vaisusti ja ylenkatseellisestikin. Göringiä esittävällä Hein Riessillä näyttää olleen hauskinta leffanteossa, muut lähinnä kiristelevät hampaitaan. Luftwaffe-sankari Adolf Galland oli konsulttina leffassa ja saksalaisten kuvaus ei ole ehkä niin Korkeajännitys-tyylinen kuin pahimmillaan olisi voinut tapahtua. Sivumennen sanoen katsoin leffan yhdessä suomalaisen sota-aikaisen hävittäjälentäjän pojan ja tyttären kanssa. Toisella puolella istui brittipariskunta, jotka tuntuivat kommentoivan tapahtumia toisilleen tiiviisti.  

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Foley Brothers Prospect

Viimeinen Foley Brothers -näyte tölkkijakelussa. Imperial india pale ale, 9%,  tässäkin 90 IBU. Galaxy ja Citra mausteina. Samea, sitrustuoksua. Pehmeää mehuisuutta, appelsiinin makeutta, hieman marjaisuutta. Oikein hyvää tämä kyllä on, vaikka tuoreus ei ehkä aivan maksimissaan. Päiväyksiä en tölkistä löytänyt, hiivajämiä pohjalla. Sori, 10.9.2019.

Foley Brothers Pieces of Eight

Regina-leffan jälkeen paluu Soriin, Foley-oluita edelleen jäljellä. Vahvin hanavariaatio, 8%, 90 IBU. Samea, aiempia kirpeämpi, täyteläinen, vähän mausteinen. Ei IBU-lukeman mukaista katkeruutta, mutta kohtuullisen mukava tuote silti. Sori, 10.9.2019.

Nelo Risi: Ondata di calore

Reginan Jean Seberg -sarjassa vaihteeksi vähän parempaa kamaa. Italialainen leffa vuodelta 1970, ohjaajana tunnetumman Dino Risin veli. Sijoittuu Marokon turistikaupunkiin Agadiriin hiekkamyrskyn aikana. Alussa pitkä lainaus dokumentaarista, joka kuvaa Agadirin tuhoisaa maanjäristystä 1960. Elokuvassa selvästi vaikutteita Antonionin vieraantumiskuvauksista, samoin Polanskin psykoottisemmista painajaisista. Seberg esittää saksalaisen arkkitehtilegendan nuorta vaimoa, joka jää luksuslukaaliin myrskymottiin ilman ilmastointia. Mielenkiintoisena ratkaisuna leidi lähtee avoautolla pakenemaan hiekkamyrskyä. Ei kovin ryhdikästä ohjausta, elokuva valuu eteenpäin melko löysänä. Silti tämä oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin Garrelin turha päästö.

Foley Brothers Captain's Series Citra

Vielä toinen olut ennen Reginan leffaa. IPA-vahvuinen samea juoma, 6,7%. Mitä ilmeisimmin Citra isossa roolissa. Edellisolutta sitruksisempi, tuoreempi, raikkaampi, vähän katkeroakin. Selvästi parempi, mutta ehkä lievää liituisuutta ja raikkaus ei ole paras mahdollinen. Sori, 10.9.2019.

Foley Brothers Big Bang

Hiostavassa illassa juoksulenkin päälle vuoristopyöräilyä Kaisaniemeen ja palautusjuomaksi vermontilaista single IPAa, 5,5%. Ei siis single hop -olut vaan single IPA. En ole ennen termiä kuullut, mutta ehkä se on tupla-IPAn "vastakohta", sessio-IPA siis. Foley-veljesten oluita piti käsittääkseni tulla Soriin vasta tämän viikon torstaina, mutta myynti oli alkanut jo sunnuntaina. Foley Brothers tulee Brandonista, hyvin läheltä Whistlepigin ruisviskitislaamoa, jonka tuotteita pääsin maistelemaan edellispäivänä. Big Bangissa Galaxya, Citraa, Amarilloa, Mosaicia ja Simcoeta.  Samea, hedelmäinen mangoa, pehmeä. Vähän hiilihappoa, hieman karamellinen, ei katkera. Perustavaraa, mutta ei sen enempää. Sori, 10.9.2019.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Whistlepig Rye Whiskey Tasting @ Punavuoren Ahven





Vermont on vanhojen hippien hallitsema liberaali valtio USA:n koillisosassa lähellä Kanadaa Montrealista suoraan etelään. Siellä tehdään mm. Alchemist-panimon ideoimaa sameaa IPAa, jota hetken kutsuttiinkin Vermont IPAksi ennen kuin New England India Pale Ale (NEIPA) -termi yleistyi. Valtiossa tehdään myös viskiä, Whistlepigin tislaamo sijaitsee lähellä Shorehamia valtion länsiosassa. Viskin Ystävien Seura järjesti tislaamon tuotteista tastingin, tuotteita esittelemässä tislaamon vice president Gregory Gatti. 

Whistlepig tekee ruisviskiä, vilja saadaan käsittääkseni omalta maatilalta, Vermontin ilmastoa kehuttiin optimaaliseksi rukiin viljelyyn. Sivulauseissa kyllä tuli esiin rukiin tuonti Kanadasta, myös Indiana mainittiin. Merkittävää kuitenkin on, että Whistlepig tekee huomattavan vanhaa ruisviskiä, entry-level -tuote on iältään peräti 10 vuotta. Viski on myös sataprosenttisesti ruista, sekin on poikkeuksellista USA:ssa. Mutta kyseessä siis jyväviski. Maistelussa piti olla neljäskin 18-vuotias viski, mutta sen pullotus ei ehtinyt valmiiksi ennen Gattin Euroopan turneeta. Tämä teisting kiinnosti selvästi VYS:n kovinta ydintä, paikalla oli ykköskentällistä Jarkko Nikkasta myöten. 

Nämä eivät ole halpoja juomia, 10-vuotias leka maksaa USA:ssa 80 dollaria. Se on paljon, varsinkin kun ruisviskillä on edelleen USA:ssa takavuosien kulttuurin seurauksena pultsarien päihteen maine. Maahantuojan edustajan mukaan 10-vuotiaan Whistlepigin  pullohinta Alkossa tulee olemaan noin 100 euroa, 12-vuotiaan 150 euroa, 15-vuotiaan 250 euroa. Ruisviski on huikea trendi, tällä hetkellä viskimarkkinaosuus USA:ssa on hämmästyttävät 19 prosenttia, paljon menee baarien cocktaileihin. Whistlepig on aika yksin markkinoilla näin vanhoilla ja kalliilla juomilla. Mutta merkille kannattaa panna, että Whistlepig ei keskity mallastettuuun rukiiseen. Suomalainen Kyrö on vasta viisivuotias, mutta hehän panostavat nimenomaan mallasrukiiseen. 

Gregory on perinteinen amerikkalainen show-mies, joka kertoi pitkään tislaamon taustoista. Main guy perustamisvaiheessa oli Maker's Markilla vaikuttanut Dave Pickerell, joka osti Kanadan Albertasta ison erän 10-vuotiasta ruisviskiä, jota on sitten lähdetty kypsyttämään Missourista hankituissa tammitynnyreissä. Kuulostaa epämääräiseltä ja niin se varmaan onkin, omaa vermontilaista ruista ei siis ehkä kovin paljon olekaan mukana. Tislaamo on perustettu vasta 2015, mutta tuotteissa siis hyödynnetään vanhaa kanadalaista tavaraa. En saanut täysin kuviosta selvää, mutta se on ehkä vain minun ongelma. Iso operaatio on kuitenkin käynnissä, Whistlepig työllistää nyt 110 henkeä.

Ensimmäinen maisteltu viski siis 10-vuotias. Makeahkoa, pehmeää, pippurisuutta. 100-prosenttisesti ruista, 50% alkoholia. Karamellisuutta on, mutta ei mitään bourbonin vaniljaisuutta tai vastaavaa. 12-vuotiaassa ruista oli 85%, alkoholia 43%, loput mallastettua ohraa. Viski oli viimeistelty kolmisen kuukautta kolmessa eri tynnyrissä, portviiniä, madeiraa ja sauternesia. Tämä oli ehkä toisaalta makeampi ja toisaalta maltillisempi, todella pehmeän hillitty, jopa hienostunut-termi tuli mieleen. 15-vuotiaassa oli perusmissouri-käsittelyn jälkeen viimeistely tehty Vermontin omassa valkotammessa. Tämä oli selvästi tummempi, mausteisempi, tervaa ja lakritsaa jopa, 46% vahvuus. Kokonaisuutena erittäin miellyttäviä viskejä, selvästikin parasta ruis-kamaa, mitä olen koskaan päässyt maistamaan. 18-vuotias ei siis ehtinyt mukaan, siinä olisi lopulta ollut 22% mallastettua ruista mukana.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Philippe Garrel: Les hautes solitudes

1948 syntynyt Garrel on nouvelle vaguen äpäräpoikia. En muista nähneeni aiemmin yhtään miehen ohjauksista. Nyt Reginan Jean Seberg-sarjassa Garrelin työ vuodelta 1974, elokuvan nimi tarkoittaa siis paremman luokan yksinäisyyttä. Mustavalkoinen ja mykkä. Todellakin mykkä, ei siis mitään musiikkisäestystäkään, Reginan katsojien jokainen yskähdys kuului kuin ukkosen jyrähdys. Pop-tähti Nico näyttäytyy ensimmäisissä kuvissa, sitten katsellaan Sebergin ja Tina Aumontin kasvoja 80 minuuttia. Mitään ei tapahdu, Aumont törröttelee huuliaan ja Seberg tihrustaa välillä itkua. Tämä on pahimman luokan tekotaiteellista paskaa, josta harmittavasti maksoin kuusi euroa. Iäkkäämpi pariskunta poistui näytöksestä kesken, täysin oikea ratkaisu.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Grönbacka Orange Wheat

Tämä Grönbackan appelsiinivehnä olisi varmaankin pitänyt nauttia session ensimmäisenä, mutta nyt se päätyi viimeiseksi. Session ylivoimaisesti kevein olut, 4,5%. Yllättävän tumma punertavanruskea väri, kuohkea iso vaahto. Tuoksussa karamellia ja tunkkaista hedelmää. Kyseessä lienee kuitenkin koko istunnon tuorein olut, koska bbe on 1.3.2020. Vehnän etiketti mainitsee, mutta ei sen enempää. Maku on liituisen kalkkinen, hyvin aneemisen tasapaksu, tämä on sixpackin heikoin lenkki ilman muuta. Tunkkaista perushedelmää, mutta maussa ei juuri muuta, pahvinenkin tuotos. Kokonaisuutena sessio kuitenkin varsin mielenkiintoinen, panimolla on potentiaalia. Ostopaikka Nurmijärvi, Grönbacka.

Grönbacka American IPA

Grönbackan IPAssa on perverssisti samat 5,4% kuin APAssa. Väri on hieman tummempi, mutta yllättäen nyt ei vaahtoa paljoakaan syntynyt. Taas bbe 31.12.2019. Tuoksu on nytkin trooppishedelmäinen, mutta ehkä vähän vetisempi kuin APAssa. Hyvin samanlainen luumuinen maku kuin APAssa, pehmeyttä on, ehkä katkeruutta aavistus enemmän. Olisi varmaan pitänyt tehdä puhtaampi rinnakkaisvertailu, koska tämä on hyvin samanlainen kuin APA. Mutta siis ihan hyvää, vaikka vahvuus ei IPA-tasolla olekaan. Kuivempi kokonaisuus on, hyvä juotavuus. Jos ajatellaan laajempaa tilannetta, niin tarpeeksi erottavia ominaisuuksia markkinan muista suomalaisista APA/IPOista on vaikea löytää. Se on tietysti sympaattista, että vanhan koulukunnan länsirannikko-tatsilla tätä olutta on työstetty. Ostopaikka Nurmijärvi, Grönbacka.

Grönbacka American Pale Ale

Nurmijärven APAssa 5,4%, tämäkin tuoreempi, bbe 31.12.2019. Keskiruskea väri, hyvä vaahto, kuten jo saattoi odottaa. Trooppista hedelmää tuoksussa, kypsää kamaa. Maku on luumuisen hedelmäinen, aika tavanomainen APAlle, tuoksun perusteella ehdin jo odottaa hieman enemmän. Kuiva ja tasapainoinen, mallasrunko on riittävän tukeva. Tämä on varsin hallittu olut, ehkä session paras toistaiseksi. Takapenkki jää harmittavan tyhjäksi, mutta ryhdikäs tuote kokonaisuutena. Ostopaikka Nurmijärvi, Grönbacka.

Grönbacka Lager

Juon nurmijärveläisiä Grönbacka-oluita täysin satunnaisessa järjestyksessä. Nyt jääkaapista käteen osui Lager, 5,2%. Kaunis kultainen väri, taas hyvä vaahto, se onnistuu Grönbackalta hyvin. Tämä on edellisiä oluita paljon tuoreempi, bbe 31.12.2019. Paradoksaalisesti näin, koska lagerissa tuoreus ei niin kriittistä kuin aromihumaloiduissa aleissa. Ehkä voi olettaa, että lagerin kiertonopeus Nurmijärven putiikissa on nopeampaa kuin Golden Alen ja Cascadian Dark Alen. Tuoksu on varsin neutraali. Hiilihappoja enemmän kuin aiemmissa, voimakkaan pihkainen maku. Se on yllätys, odotin ruohoisempaa maltaan esilletuloa. Pihkaisuus toimii kohtuudella west coast IPOissa, mutta lagereissa se ei ole suosikkimakujani. Kohtuullisen tuoreelta tämä tosiaan tuntuu ja onneksi tämä pysyy kuivana. Ei makeutta tai tärkkelyksen pahvisuutta. Ei erityisemmin katkeruutta, mutta se on ok peruslagerissa. Kyllä Grönbacka jo näillä suorituksilla nousee suomalaispanimoiden paremmalle puoliskolle. Ostopaikka Nurmijärvi, Grönbacka.

Grönbacka Golden Ale

Toisena nurmijärveläisenä maisteluun golden ale, 4,9%. Vehnää tässäkin mukana, bbe 1.10.2019, varsin varttunut tapaus siis tämäkin. Lievästi samea olut, sitrusta ja astianpesuainetta tuoksussa. Se ei siis ole huono asia. Pehmeän hedelmäinen maku, tässä on mukavaa otetta, vähän samanlaista kuin brittien jenkkihumala-goldeneissa. Hyvin puhdas, kohtuullisesti katkeruuttakin. Ei tunnu ohuelta, maltaisuus on saatu hyvin mukaan. Paljon parempi kuin Cascadian, vaikka ei tämäkään kovin tuore voi olla. Ilmeisesti säilytetty hyvissä olosuhteissa. Ostopaikka Nurmijärvi, Grönbacka.

Grönbacka Cascadian Dark Ale

Nurmijärvellä on jo jonkin aikaa toiminut Grönbackan panimo, jonka oluisiin en ole missään törmännyt. Vuosaaren olutvelho Jussi Kuivila kävi panimon myymälässä kolmisen viikkoa sitten ja tarjoutui ystävällisesti tuomaan näytteitä sieltä autottomalle bloggaajalle. Oluiden maisteluun on ollut vaikea raivata kalenterista tilaa, mutta nyt päätin omistaa Grönbackalle sateisen lauantain alkuillan. Ensimmäisenä kokeiluun Cascadian Dark Ale, eli siis typerämmältä tyylinimeltä black IPA. 5,9%, mielenkiintoisesti kiskaistu yli sekatavarakaupparajan. Huvittavan perinteinen logo, käsityöläispanimo established jo 2018. Vehnää mukana, mutta parasta ennen jo 1.9.2019, joten ei enää lähelläkään parasta kuntoaan. Mielenkiintoista, että panimon oma myymälä tarjoaa näin vanhaa kamaa ulos. Ei tee hyvää vaikutusta. 

Voimakas vaahto, tummanruskea väri. Tuoksussa paahteisuutta, karamellia, mausteitakin. Mahdolliset hedelmäisemmät aromit ovat varmaan näin iäkkäässä tuotteessa haihtuneet jo kuukausia sitten. Maku on matalahiilihappoisen pehmeä, paahteinen, luumuinen, hieman nihkeä, voisi olla raikkaampi. Jokin mausteisuus tarttuu kitalakeen, se ei ole katkeruutta, mutta se jatkuu myös jälkimaussa. Ei huono, mutta jotenkin epämääräinen silti, ei kovin vakuuttava tässä tyylissä, joka on nykyään harmittavan harvinainen. Ostopaikka Nurmijärvi, Grönbacka.

Linden Lager

Paluu Panemaan, hanat ei vielä juurikaan vaihtuneet torstaisen lager-tapahtuman jälkeen. Päätin kokeilla vielä raumalaista kevyttä tapausta, 4,7%. Hieman utuinen, maltainen ja ruohoinen tuoksu. Maussa kohtuullisen vähän hiilihappoa, lievästi hunajaista makeutta. Ohut kokonaisuus, katkeruutta liian vähän. Ei sinänsä ongelmia, mutta kovin geneerinen perusolut. Linden vaikutti aiemmin lupaavalta panimolta, mutta viimeisimmät saavutukset olleet aneemisia. Panema, 7.9.2019.