Jason Pettigrove: Huddy The Official Biography of Alan Hudson

1970-luvun alussa englantilaiseen jalkapalloon kehittyi kultainen sukupolvi, jolla oli potentiaalia kohota samalle tasolle kuin aikakauden suurimmat supertähdet Johan Cruyff ja Günter Netzer. Ryhmään kuuluivat ainakin Charlie George, Stan Bowles, Tony Currie, Frank Worthington, Duncan McKenzie ja Alan Hudson. Kaikki (paitsi McKenzie) pelasivat muutaman maaottelun, mutta koskaan he eivät kunnolla lunastaneet lupauksiaan. Valmentajat eivät luottaneet persoonallisiin taitopelaajiin, joita kiinnostivat myös alkoholi ja seksi. Kukaan heistä ei pelannut MM-kisojen lopputurnauksessa. Ryhmän "tienraivaaja" oli  pohjoisirlantilainen George Best, joka ehti 1968 voittaa Euroopan Cupin ja tulla valituksi Euroopan parhaaksi pelaajaksi. 22-vuotiaana Bestin ura kuitenkin oli jo käytännössä ohi. Kultaisen sukupolven vastakohtana voi puolestaan pitää Kevin Keegania, joka oli taidoiltaan todella vaatimaton verrattuna Hudsoniin ja kumppaneihin. Kovalla kurinalaisella yrittämisellä Keegan voitti kuitenkin Liverpoolissa kaiken mahdollisen, siirtyi 1977 Hamburger SV:hen ja voitti Bestin jälkeen ensimmäisenä brittinä Ballon d'Orin 1978 ja 1979. Niitä voittoja voi kuitenkin pitää kyseenalaisina, koska samaan aikaan mm. paljon taitavammat Rob Rensenbrink ja Ruud Krol pelasivat parhaita vuosiaan. Keegan jopa pelasi Espanjan MM-lopputurnauksessa 1982, vaikkakin vain muutaman minuutin.

Alan Hudsonista on nyt ilmestynyt uusi "virallinen" elämäkerta, kirjan kansikuvassa sankari näyttää lähes Erkki Tuomiojalta. Melko köykäistä kieltä Pettigrovelta, kliseitä toistellaan paljon, mutta tarina tulee kohtuudella dokumentoitua. Hudson syntyi 1951 Lontoon Chelseassa vaatimattomiin oloihin ja näyttää edenneen varsin vaivattomasti Chelseaan ammattilaiseksi innokkaan isän kannustamana, kateellisesta isoveljestä ja varhaisesta polviongelmasta huolimatta. Liigadebyytti 17-vuotiaana ja vakiopelaajaksi kaudella 1969-70. Jopa niin vakuuttavasti, että Hudson oli mukana Alf Ramseyn alustavassa 40 pelaajan ryhmässä puolustamaan maailmanmestaruutta Meksikon MM-kisoissa. Polvi rikkoutui sitten pääsiäisenä ja Hudson menetti sekä FA Cupin finaalin Wembleyllä Leedsiä vastaan että Meksikon. Sitä lähemmäksi MM-lopputurnausta Hudson ei koskaan päässyt. Pettymyksen takia alle 19-vuotias Hudson ratkesi ryyppäämään ja lihoi 13 kiloa kesällä 1970.

Hudson kokosi itsensä seuraavalla kaudella ja pelasi erinomaisesti Cup-voittajien Cupissa mm. Rob Rensenbrinkin Club Bruggea vastaan. Kausi huipentui Pireuksessa voittoon finaalin uusintaottelussa Pirrin Real Madridia vastaan. Muistan itse nähneeni varsinaisen tasapeliin päättyneen finaalin, mutta peli oli aika tylsä eikä Hudson erottunut kentällä. Madridilla oli avauksessa Pirrin ohella veteraanitähdet Gento ja Amancio. Hudson kertoo mm. sentteritähti Peter Osgoodin olleen kaatokännissä hotellin baarissa edellisiltana ennen Pireuksen finaalia. Juhlia ei kauaa kestänyt, seuraavalla kaudella Ralf Edströmin ja Roland Sandbergin kyläjoukkue Åtvidaberg pudotti Chelsean ja alamäki oli jyrkkä. Seuraavana kesänä harkitsemattomasti perheellistynyt ja käytännössä alkoholisoitunut Hudson kieltäytyi Englannin alle 23-vuotiaiden kiertueesta ja miehelle lätkäistiin maajoukkuepelikielto.

Rimpuilu jatkui Chelseassa manageri Sextonin kanssa riidellessä, mutta runsaan kahden vuoden jälkeen tammikuussa 1974  Hudson kaupattiin Stoke Cityyn, jossa Hudsonin ura hieman yllättäen huipentui. Täysin tarpeettomasti Pettigrove tuhlaa tässä vaiheessa 20 sivua kertaamalla Stoke Cityn managerin Tony Waddingtonin uraa ennen Hudsonin hankkimista. Se olisi voitu kuitata parilla kappaleella. Stokessa vapaassa roolissa keskikentällä Hudson pelasi hyvin yhteen mm. Jimmy Greenhoffin kanssa ja syyskuussa 1974 Hudson oli kentällä UEFA-Cupissa Ajaxia vastaan superlegenda Piet Keizerin uran viime hetkillä. Kaudella 1974-75 Stoke oli sensaatiomaisesti lähellä liigamestaruutta ja samana vuonna Hudson pelasi kaksi ainoaa maaotteluaan Englannin paidassa. Näihin aikoihin näin Hudsonin pelaavan Stoken paidassa TV2:n kuuluisissa lauantailähetyksissä ja vakuutuin pelaajan taidoista. Ensimmäisessä maaottelussaan maaliskuussa 1975 Hudson oli kaatamassa hallitsevaa maailmanmestaria Länsi-Saksaa ja toisessa Malcolm Macdonald teki viisi maalia Kyprosta vastaan. Hudson ja maajoukkuevalmentaja Revie vihasivat toisiaan intohimoisesti ja Hudsonin maajoukkueura loppui tähän.

Rajuilma tuhosi Stoken Victoria Groundin ja seura joutui myymään parhaat pelaajansa. Hudson päätyi takaisin Lontooseen Arsenaliin joulukuussa 1976 ja 25-vuotiaana homma alkoi olla paketissa. Loistokkaasta taidosta nähtiin enää hajanaisia välähdyksiä. Arsenalissa Hudson hukkasi viimeisen mahdollisuutensa kiukuttelemalla manageri Terry Neillin kanssa. 1970-luvun lopulla monet 35-vuotiaat has-beenit siirtyivät USA:n NASL:iin eläkerahoja tienaamaan. Hudson siirtyi Seattle Soundersiin 1978 jo 27-vuotiaana hukaten siellä viisi vuotta. Hudson pelasi vielä Stokessa 1984-85 ennen lopullista uran päätöstä.

1970-luvun pelaajien myöhemmät vaiheet ovat usein karua kertomaa ja Hudson ei ole poikkeus. Naisten siivillä ja työttömyyskorvauksilla on kituutettu viinalasista toiseen päivä kerrallaan. 1997 Hudson toikkaroi auton alle ja oli päästä hengestään, kaksi kuukautta koomassa. Pettigroven kirjassa Hudson vihjailee silloisen vaimonsa järjestäneen yliajon ja kirjan lopussa sekoillaan muutenkin reippaasti meedioiden ja muun tauhkan parissa. Tapaturmasta saamansa 100 000 punnan korvauksen Hudson kävi hukkaamassa Kyproksen turkkilaisella puolella hämäräbisneksiin. Hudsonin taitavuutta kannattaa silti edelleen muistella, vastaavantasoista pelaajaa ei Englanti ole sittemminkään nähnyt.