Bruce Springsteen and The E Street Band, Helsinki, 12.7.2024

Olin marraskuussa Australiassa, kun Springsteenin Helsingin konsertin liput tulivat myyntiin. En siellä ruvennut jonottamaan ostoryntäyksessä. Kovin paljoa ei edes harmittanut. Fanitus on ehkä päässyt hieman hiipumaan. Viimeisintä cover-levyä en ole kuunnellut, saati hankkinut. Viime ja tämän vuoden peruutukset kertovat siitä, että Springsteenin kunto 74-vuotiaana ei ole entisellään. Yllättävän pitkäänhän se kovana pysyikin. Edellisen kerran näin bändin 2012 Helsingin ennätyspitkällä keikalla, joka olikin huippuelämys. Oli mielessä, että siihen olisi hyvä konserttikokemukset päättää. Turun keikalle 2013 en sitten lähtenytkään. Oli tiedossa, että Helsingin konserttiin tulee vielä lippuja tarjolle, joten pidin viikonloppua vapaana. Keväällä Bostonin reissun aikana tulikin myyntiin näkörajoitteisia paikkoja lavan sivulta. Tartuin tarjoukseen kaikesta edellä mainitusta huolimatta. Olen aina nähnyt bändin permannolta/kentältä, joten sama kokeilla nyt vähän erilaista. Eipä show'ssa nykyään mitään erityistä katseltavaa taida ollakaan. Aivan konsertin alla myynnissä oli kenttälippujakin, mutta en lähtenyt enää säätämään. Neljän tunnin keikoista bändi näyttää nyt jo luopuneen. Tämän vuoden konserteissa on ollut aina sama rakenne useine vakiobiiseineen, yhteensä noin 30 kappaletta. Kappaleet vaihtelevat jonkin verran, mutta eivät läheskään yhtä paljon kuin aikaisemmin. 

Sää oli ihanteellinen kuten aina Springsteen-konserteissani. Päästyäni paikalleni korkealle E-katsomoon totesin tilanteen hyväksi. Lavan etuosa näkyi hyvin, peittoon jäi vain rytmiryhmä. Toinen skriineistä näkyi, mutta sen päältä kulki lavan tukipalkki. Kuuluvuus olisi luultavasti hyvä. Hyvänä puolena koko muu yleisö näkyi, joten ensi kertaa stadion-keikalla pystyi näkemään mitä yleisössä tapahtuu. Ja kyllähän tässä iässä on jo helpompi istua kuin seisoa monta tuntia putkeen. Konsertin aloitusajankohdaksi oli luvattu klo 20, se alkoi jo hieman ennen. Iso bändi, viimeaikaisen peruskokoonpanon ohella ainakin trumpetisti ja Weinbergin lisäksi toinen perkussionisti. 

Avauksena Lonesome Day. Keskinkertaisen The Rising -levyn kovin tavanomainen sävellys, ei heti ajatellen mikään ihanteellinen rock-konsertin avausbiisi. Toisin kuin monet Springsteenin levyt, konsertit ovat poikkeuksetta olleet elämänilon ja yhteisöllisyyden juhlaa, puhdasta hauskanpitoakin. Alakuloinen Lonesome Day ei siihen asetelmaan sovi, mutta tällä kertaa se oli harkittu ja täydellinenkin tunnelman virittäjä. Ensi kertaa Springsteen näytti livenä surumieliseltä, jopa masentuneelta. Kuoleman läheisyys ja rankat menetykset tuntuvat ja näkyvät nyt avoimesti. Vanhaa huolettomuutta ja valoisuutta tavoiteltiin nytkin ajoittain, mutta ei enää niin riehakkaasti. Tästä konsertista ei tullut sen takia aiempien tapaan "voimaannuttava", mutta erinomainen konsertti kuitenkin. 

My Love Will Not Let You Down ei ole myöskään suosikkibiisejäni ja olin hieman pettynyt, että se tuli jo toisena. Tällä kiertueella se on soitettu joka kerran, mutta yleensä hieman myöhemmässä vaiheessa. Kieltämättä se on livenä parempi kuin levyllä ja kohotti hieman ilmapiiriä, vaikka ääni tuntui nyt hieman puuroiselta. Onneksi se ei myöhemmissä kappaleissa enää häirinnyt. Weinbergiltä kunnon soolokin jo tässä vaiheessa. Ensimmäinen klassikko Prove It All Night kulki jo kovempaa, joskin nyt esitettiin lyhyempi perusversio, hieman outo kitarasoolo, mutta Jake Clemons puhalsi komeasti. Two Hearts esitettiin puhtaasti duettona Steve Van Zandtin kanssa, herrojen väliset kitkat näyttävät jauhautuneen sileiksi vuosien myötä, se näkyi keikalla myöhemminkin.

Springsteenin viimeisin uutta musiikkia sisältävä levy on vuoden 2020 Letter To You, jonka ehdoton mestariteos on Ghosts-niminen kappale. Jo ensikuulemalta arvasin, että se olisi livenä pelkkää murhaa. Ja Springsteen päästi sen irti dramaturgisesti juuri oikeassa kohdassa viidentenä. Aivan ylimaallinen kokemus, itselleni konsertin todennäköisesti huikein kohta. Kuolleista ja kuolemasta on kyse, mutta ehkä rock ei koskaan kuolekaan, nähtäväksi jää. Seuraavana kuultiin nimibiisi Letter To You, huomattavasti erilaisena sovituksena kuin levyllä. Yllättäen sen sanat näkyivät skriinillä suomennettuina. Tämä toistui myöhemmin ainakin Last Man Standingin ja sen pitkän esittelyspiikin aikana. Kiinnostaisi kovasti aiotaanko suomennokset julkaista jotenkin ja kuka ne yleensä on tehnyt. 

The Promised Land on luotettava sotaratsu ja kyllä se juoksee edelleen, mutta nyt kuultiin perustulkintaa. Toki Utahin rattlesnake speedway on aina yhtä sykähdyttävä kuulla, Clemonsin foni ja pomon oma huuliharppu toimivat. Hungry Heart kulki tutulla yhteislaululla ja Springsteen otti käsikontaktia eturivin yleisöön. Tässä vaiheessa tunnelma muistutti jossain määrin aiempaa valoisuutta, toki se tavoitettiin myöhemminkin lopun hittisarjassa.  

Nebraska-levyn Reason to Believe on nimestään huolimatta Springsteenin uran synkimpiä lauluja, tekstiä voi pitää kyynisenäkin. Tiesin, että tällä kiertueella sitä on yllättäen esitetty, mutta meni kauan ennen kuin tunnistin nyt sen. Intro oli pistetty uusiksi, raskasta bluesia, ehkä hieman Bo Diddleyn komppiakin. Sovitus ja esitys olivat erinomaisia, konsertin toinen selvä huippukohta. Samassa fiiliksessä jatkettiin Tom Joad -levyn ainoalla rock-biisillä Youngstown, jossa Nils Lofgren pääsi ensi kerran esittelemään ällistyttävää kitarasoittoaan. Levyillä Springsteen ei päästä Lofgrenia kunnolla esille, mutta onneksi konserteissa rooli on edelleen suuri ja se monipuolistaa erinomaisesti bändin show'ta. 

Lähes joka kaupungissa tällä kiertueella Springsteen on lisännyt jonkin uuden kappaleen muuten melko vakioituun settilistaan. Odottelin tietysti jotain omaa suosikkiani, mutta valinta osui Magic-levyn alavireiseen Long Walk Homeen, joka esitettiin nyt ensi kerran 10 vuoteen. Se ei suuria suosikkejani ole, mutta tunnelmaltaan osui tietysti hienosti illan teemaan. Springsteen jopa varoitti etukäteen, että kappale on melankolinen. Working on the Highway oli sovitettu lähes tunnistamattomaksi akustiseksi rockabilly-balladiksi ja yleisöllä kesti kauan, ennen kuin se huomasi kyseessä olevan konsertin ensimmäinen biisi Born in the USA:lta. Seuraava Darlington County esitettiin sitten hyvin samaan tapaan kuin levyllä. 

Konsertin vanhin sävellys kuultiin tässä vaiheessa, E Street Shuffle on vuoden 1973 kakkoslevyn nimibiisi ja kuulin sen varmaan livenä nyt ensi kertaa. Hauskaa menoa, mutta lopun jammailu meni ehkä jo hieman överiksi. Heti perään näyte Springsteenin uusimmalta studiolevyltä, joka sisältää siis soul-covereita. Commodoresin Nightshift, hieno biisi ja hieno sovitus, duetto-osuus ja trumpettisoolo, mutta kyllä kappale musiikiltaan poikkeaa kovasti Springsteenin omasta tuotannosta, vaikka siinäkin on niin paljon soul-vaikutteita. Mutta konsertin teemaan tämä istui täydellisesti, kappaleessahan muistellaan Marvin Gayen ja Jackie Wilsonin kaltaisia edesmenneitä suuruuksia.   

My Hometownin syntetisaattori-intro villitsi yleisön ja tulkinta oli intensiivinen. Niin voi sanoa The Riveristäkin, jonka päätteeksi Springsteen näytti melkein itkevän. The Riveriä ei kuultu Springsteenin ensimmäisillä Suomen keikoilla ja siitä tuli joillekin faneille jonkinlainen pakkomielle. Itse kuulin sen jo 1988 Tukholmassa, joten hieman hämmästelin asiaa. Onhan se Springsteenin tuotannon kulmakivi, mutta itselle ehkä jo liian pureskeltu tapaus. Seuraavaksi sitten Springsteenin suomeksi tekstitetty muistelu ensimmäisestä bändistään ja George Theissistä, jonka kuoltua Springsteen on Last Man Standing, edelleen saumattomasti konsertin teemaan istuen. 

Perinteinen vahva sovitus Backstreetsistä, jonka keskellä oleva sentimentaalinen spiikki oli myös suomeksi käännetty, jos oikein muistan. Omakin tunnelma alkoi olla jo niin herkistynyt, että yksityiskohdat hämärtyivät. Lofgrenin tähdittämä Because The Night jyrisi tutulla täyteläisellä livesovituksella entiseen malliin ja aplodit ohittaen bändi siirtyi suoraan She's The Onen Diddley-jytkeeseen, harppusoolo kuohkeasti loppuun. Wrecking Ballista vieläkin humoristisempi sovitus kuin levyllä ja tämän kappaleen kohdalla Springsteen kehotti yleisöä selvällä suomen kielellä useampaan kertaan mukaan "kovempaa". The Rising kulki mahtipontisesti ja paljon selkeämmällä soundilla kuin levyllä. 

Badlands on luultavasti Springsteenin tuotannon paras rock-biisi, ainakin parhaiten livenä toimiva. Nytkin se soi täysin suvereenisti, sitä olisi voinut kuunnella loputtomiin. Tästä eteenpäin konsertin loppuosa on ollut käsittääkseni aina sama tällä kiertueella. Yllätyksiä ei tullut nytkään eikä ehkä itselleni enää suuria elämyksiäkään, Badlands jäi keikan kolmanneksi kohokohdaksi. Thunder Roadista esitettiin levytystä akustisempi ja rennompi versio, ehkä vähän löysäkin, kun Springsteen otti jälleen lähikontaktia yleisön kanssa ja joku nuorisolainen taisi saada harpunkin lahjaksi. Varsinainen setti päättyi tähän, mutta väliaika ennen ns. encoreja oli lyhyempi kuin koskaan muistan nähneeni. Springsteenillä oli ehkä kiire nukkumaan, tai sitten hän halusi esittää mahdollisimman monta biisiä. Yleisölle ei annettu aikaa edes hetken taputuksiin, kun seuraava kappale vyöryi päälle. 

Ja se oli tietysti Born in the USA, samanlaisena massiivisena pamputuksena kuin legendaarinen levytetty versio. Born to Run heti putkeen ehkä hieman rutiinimaisena ja hätäisempänä vetona. Bobby Jean keinui hienosti ja Dancing in the Darkia venyteltiin vetreästi. Tasajalkahyppelyä ei sentään kappaleeseen kuulunut kuin pari pomppua aivan lopussa. Bändin ripeä esittely tähän väliin ja sitten Clarence Clemonsille monin tavoin omistettu Tenth Avenue Freeze-Out, jonka aikana Clemonsin kuvia näkyi skriinillä. Vilahtipa siellä bändin toinenkin edesmennyt jäsen Danny Federici. Twist and Shoutissa tavoiteltiin vanhaa slapstick-hauskanpitoa Van Zandtin kanssa, mutta hieman väkinäiseksi ehkä homma tällä kertaa jäi. 

Bändin poistuttua Springsteen palasi vielä akustisesti esittämään I'll See You In My Dreamsin. Yleisö pääsi hieman hämärtyneessä illassa sytyttämään kännykkälamput ja Springsteen niittasi illan teemat nippuun, menetykset, muistot, kuolema ja sitten ehkä jotain. Laulun päätteeksi Springsteen kääntyi ja käveli hitaasti lavalta pois. Varsin samalla tavalla kuin John Waynen esittämä Ethan Edwards western-klassikon The Searchers viimeisessä kuvassa. Springsteen on kertonut nähneensä 70-luvulla tuon John Fordin elokuvan useampia kertoja. 

Jäähyväisten tuntua tässä oli, mutta saapa nähdä. Springsteenillä näyttää olevan hieman Biden-syndrooman oireita. Tältä kesältä peruuntuneet keikat on siirretty ensi kesään. Työmoraali on edelleen armoton, vaikka kremppaa on ollut jo fyysiselläkin puolella. Kolme tuntia ilman taukoja, 32 kappaletta Helsingissä, se on tämän kiertueen keskiarvoa enemmän ja enempää ei ole tainnut kuulua missään. Cadillac Ranchin, Sherry Darlingin ja Racing in the Streetin kaltaisia muualla esitettyjä omia suursuosikkeja ei Helsinkiin mahtunut, mutta olihan tämä vakuuttava ja ilmiömäinen suoritus jälleen.