torstai 2. elokuuta 2012

Bruce Springsteen and The E Street Band, Helsinki, 31.7.2012


Dan Federicin ja Clarence Clemonsin kuolemiin Bruce Springsteen on reagoinut paradoksaalisesti laajentamalla E Street Bandia. Korvaajiksi on tullut useita soittajia ja yhtye on paisunut suuremmaksi kuin koskaan. Tämä on johtanut konserttien skaalan laajentumiseen ja keston kasvamiseen, eri ainesosia on niin paljon että entiseen muottiin ne eivät enää mahdu. Tämä osoittautui Helsingin ja minunkin onneksi, kun Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osan päätöskonsertti sattui Helsinkiin. Springsteen ja bändi innostuivat yli neljän tunnin konserttiin, joka on joidenkin arvioiden perusteella Springsteenin uran pisin. Springsteen käytti pitkään kolmen vartin väliaikaa noin kolmen tunnin konserttiensa keskellä. Viime vuosina Springsteen on siitä luopunut ja Helsingissäkin siis soitettiin neljä tuntia putkeen. Edes encoreiden edellä ei ollut käytännössä mitään paussia. Kaiken huipuksi Springsteen toimi nyt ex-tempore -pohjalta itsensä lämmittäjänä esittämällä viiden kappaleen soolosetin melkein kaksi tuntia ennen varsinaisen konsertin alkua. Itse missasin tämän, jouduin hakemaan ruokapaikkaa ennen konserttia suunniteltua pitempään, koska sekä Bruuverin että St. Urhon keittiöt olivat kiinni. Mutta missään oloissa en olisi mennyt konserttiin niin aikaisin, että olisin tämän osan nähnyt. Tapaus olikin tietysti suunnattu hardcore-seuraajille, jotka kiertävät kaikki keikat ja jonottavat päiväkausia lavaneduspaikkoja. Pohjimmiltaan episodi osoittaa tietysti taas kerran, miten poikkeuksellinen musiikintekijä Springsteen on.

Itse en edes tiennyt varsinaisen konsertin aikana, että tämmöinen esinäytös oli tapahtunut. Göteborgin jälkimmäisen konsertin Springsteen oli käynnistänyt CCR:n Who'll Stop the Rainilla ja samaan tyyliin Helsingissä startattiin John Fogertyn soolokappaleella Rockin' All Over the Worldilla. Fogerty on nykyään tietysti Springsteenin kavereita, mutta näitä kahta Fogerty-biisiä Springsteen esitti jo River-kiertueella 1981. Massiivinen sointi, mahtava ele, lupaava aloitus. Heti perään toinen kappale vuodelta 1975, Night, melko obskuuri teos, jonka Springsteen tuntuu esittävän juuri niillä keikoilla, joihin olen sattunut paikalle. Perään yksi vanhoista suosikeistani, Out in the Street, jossa samanlainen ärsyttävä jeijei-lisäys kuin esim. Tampereellakin 2009, ei nyt kuitenkaan rikkonut biisiä yhtä pahasti. Upeasti helkkyvä Loose Ends seuraavana, hämmentävästi ilmeisesti ensimmäinen esitys livenä. Prove It All Nightissa psykedeelinen intro, juuri se sama vuoden 1978 kiertueen erikoisuus, josta Springsteen-historioitsijat ovat suu vaahdossa kohkanneet. En ollut uskoa korviani, itse kappalekin junttautui paremmin kuin koskaan.

Mutta Springsteen ei ole vieläkään nostalgia-akti. Odottamattoman tiukan avauksen jälkeen uuden levyn paketti teemakokonaisuutena: We Take Care Of Our Own, Wrecking Ball, Death to My Hometown ja samassa hengessä My City of Ruins. Mietitymmät sovitukset ehkä kuin studioversioissa, muotoutuneet varmaankin kiertueella todella toimivaksi, jopa Death to My Hometown ei läheskään yhtä vaivaannuttava kuin levyllä. City of Ruins paljon parempi talouskriisiin kontekstoituna, se jäi irralliseksi 11/9-yhteydessä. Sitten loksahti taas suu auki, vuodelta 1972 Does This Bus Stop at 82nd Street?, josta en ole koskaan tykännyt vähääkään. Ei se potkinut nytkään, Springsteen on yleensä todella hyvä oman tuotantonsa arvioija, mutta tämä oli kyllä yllätys. Ei sentään tullut saman levyn vielä pahempaa limboa Mary Queen of Arkansas. Mutta seuraava valinta paikkasi välittömästi horjahduksen, ikisuosikkini Be True, River-kauden singlen B-puoli, joka soi nytkin kauniin popahtavasti. Miehellä on todella pokkaa esittää stadionilla tällaista materiaalia, tuskin monikaan näitä kahta tunnisti. Nopea tunnelman vaihdos, karu Jack of All Trades, jossa uhataan ampua talouskriisin aiheuttaneet pankkiirit.

Sitten ehkä konsertin henkilökohtainen huippukohta, Springsteenin koko tuotannon teemojen täydellisin tihentymä, Downbound Train. Lihaksikas uusi sovitus, hieman alkuperäistä nopeampi, kitarat paremmin esillä, toimi superlatiivisesti. Tämäkään kappale ei usein ole ohjelmistossa, joten satumaista tuuria. Jatkona samalla saundilla Because the Night, sekin ehkä nopeampana, mutta olennaisinta Nils Lofgrenin sanoinkuvaamaton kitarasoolo. Viime vuosien keikoilla Lofgren on saanut hyvin tilaa, mutta suoritus tässä kappaleessa ylitti kyllä kaikki aiemmat bravuurit kirkkaasti. Tämä oli konsertin ainoa kohta, jossa Lofgren valokeilassa. Ehkä juuri oikea ratkaisu, kitaroinnin tehot tiivistyivät niin vakuuttavasti, että toisto olisi ollut heikennystä. 

Varsinaisen setin loppuosa hieman rennommalla otteella, Lonesome Day, Darlington County ja hieman vaisu Light of Day. Mainetta niittänyt Shackle and Drawnin teatraalinen show todella vakuuttava, tästä voisi tulla pysyvä numero myöhemmillekin kiertueille. Waiting on a Sunny Dayssa noin 10-vuotias vieraileva solisti, varmaankin sovittu juttu. Pitkä latautunut spiikki Back in Your Armsissa, muutenkin hieno suoritus harvinaisesta biisistä.  Hieman harmittavasti perään The Rising, joka ei mielestäni ole Springsteenille tarpeeksi tasokas. Badlands myös ikävän laimeasti esitettynä, kappalehan olisi kuningasluokkaa ja ansaitsisi paremman kohtelun. Keikan pohjanoteerauksena Land of Hope and Dreams, josta en suostu tykkäämään millään. Ehkä Springsteenkin lopulta tajuaa pointin, kappaletta ei pitkitetty kuten pahimmissa versioissa. Tässä vaiheessa siis oma fiilikseni hieman notkahti, mutta onneksi se oli tilapäistä.

Clarence Clemonsin kuolema heijastui vahvasti ensimmäisessä encoressa We Are Alive, mutta kappaleen esittely ja massiivisen latautunut esitys nostivat sen geneerisiin sfääreihin, aivan eri tasoille kuin eksentrinen levyversio. Sitten pelkkää murhaa, hätkähdyttävä niittaus Born in the USAlla, Springsteenin laulusuorituskin tuntui vielä kylmäävämmältä kuin ensikuulemalla 1984. Born to Run samalla muotilla, vaikka kitarat välillä häipyivätkin jonkin fiban takia. Sitten taisin kuulla livenä ensi kerran Devil With the Blue Dress Medleyn, joka oli Springsteenin 70-luvun keikkojen vakituinen päätösnumero, tunnetaan myös nimellä Detroit Medley, mukana osia mm. Good Golly Miss Mollystä, C.C. Riderista ja Jenny Jennystä. Mielessä kävi ensi kerran, että ehkä pitkä keikka nyt loppuu tähän.

Niin ei käynyt, Glory Days kuohkeasti ja Dancing in the Darkissa kaksikin tyttöä lavalle, toisen Springsteen ohjasi veljenpoika Jake Clemonsin partneriksi. Tenth Avenue Freeze-Outissa bändi katkaisi soiton kohdassa "and then the big man joined the band", screeneille heijastui kuvia Clarence Clemonsista. Yleisö taputti äänekkäästi, toinen reagointitapa olisi ehkä yhteinen hiljaisuus, mutta tämä oli varmaan korrektimpaa ja niin kai dramaturgisestikin suunniteltu. Tässäkin otaksuin jo mahdollista päätöshetkeä.

Southside Johnny oli Helsingissä, keikka seuraavana päivänä Tavastialla. E Street Band esitti Southsiden ensimmäisen levyn nimibiisin I Don't Want To Go Home, joka on levyn tuottaja Little Steven Van Zandtin kirjoittama. Luontevaa olisi ollut Southsiden vierailu lavalla tässä kohtaa, mutta Springsteen ja Van Zandt duetoivat homman kahdestaan. Jälkeenpäin Southside selitti poissaoloaan aikaerorasituksella. Joka tapauksessa biisi sopi loistavasti pitkän keikan tunnelmaan, vaikka suoritus ei kovin intensiivinen ollutkaan.

Keikka ei loppunut tähänkään, massiivinen versio Jackie Wilsonin soul-hitistä Higher and Higher. Tähänkin Southside olisi soveltunut mukaan, mutta Springsteen suoriutui ilmiömäisesti. Perään vielä loppumatonta jammausta Twist and Shoutilla, väliin vähän La Bambaa ja neljä tuntia saatiin kasaan.

Ilman muuta monipuolisin todistamani Springsteen-keikka, monella tapaa varmaan paraskin, mutta silti väitän ensikokemukseni 1988 Tukholmassa olleen vielä kovemman. Kuten kaikki ovat huomanneet, kohta 63-vuotiaan Springsteenin fyysinen kunto on aivan uskomaton ja jaksan edelleen hämmästellä hikoilun vähäisyyttä. Nuorempanahan mies vaikutti lähes suihkulähteeltä keikoillaan. Tuskin tämä tähän loppuu, edes stadion-ympäristöissä, nuoremmista ei ole vastusta.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

"Waiting on a Sunny Dayssa noin 10-vuotias vieraileva solisti, varmaankin sovittu juttu." Sen verran on sisäpiirin tietoa, että ei ollut sovittu juttu.