torstai 4. lokakuuta 2007

Bruce Springsteen: Magic

Ensivaikutelmia uudesta levystä muutaman kuuntelukerran jälkeen. Tämä on niin monitasoinen teos, jopa vaikeaselkoinenkin, että jatkossa näkemykset varmaan muuttuu. Massiivisella E Street Bandillä tehty rocklevy, saundissa tavallista enemmän jousia, Soozie Tyrellin viulun lisäksi pystybassoja, selloja, alttoviuluja, viuluryhmiä. Sävyjä huomattavasti enemmän kuin suora rock-single Radio Nowhere antoi odottaa. Keskitemposta nopeaan, ei juuri balladeja. Tekstit ovat tavallista kryptisempiä, teemoissa ikääntymistä ja kuolemaa, mutta ei tämä masentava teos ole, politiikkaakin paljon vähemmän kuin edellisillä levyillä. Klassisen LP-levyn kesto, n. 47 minuuttia. Ja mestariteos tämä ainakin on, ei yhtään heikkoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Intensiteetti tiivistyy niin, että haluttaa heittää vertailukohdaksi se ehkä kaikkein pyhin, Darkness on the Edge of Town. Vertailen siis, mutta en väitä ainakaan vielä että tämä olisi yhtä hyvä. Näin pysäyttävää pakettia en uskaltanut odottaa.

Radio Nowhere on tässä odotetusti paljon lihaksikkaampi kuin mp3-versio. Singlenä se tuntui vajaalta, mutta tässä se on oikeassa roolissa kick-starttaajana. Ensikuulemalla pidin Lucky Town –henkisenä, mutta nyt vaikuttaa tunnelmaltaan 10 vuotta vanhemman River-kauden tyyliseltä. Lauluosuus ei ole enää väsynyt, pikemminkin itsevarman välinpitämätön. Kappaleen lopussa hokema ”I just want to hear some rhythm” muuttuu ensin muotoon ”I just want to feel some rhythm” ja sitten ”I just want to feel your rhythm”. Kirjoitettuna banaali, mutta musiikissa hienovaraisesti seksin ja rock ’n’ rollin pysyvä liitto sinetöityy. Edellisellä levyllähän Springsteen vieraili pornossakin, mutta nyt pysytään kaukana.

Ja toisessa kappaleessa Springsteen osuu sitten napakymppiin, levyn hienoin hetki, instant-klassikko, koko uran parhaita saavutuksia: You’ll Be Comin’ Down. Mid-tempo rocker, aivan taivaallinen melodia, juuri sellainen jarrutetusti löysänä rullaava sävellys, jota en ole koskaan kyennyt vastustamaan. Teksti on kypsän miehen puhdasta runoutta, värejä mainitaan paljon kuten levyn muissakin kappaleissa. Käsittämättömän hieno alku: ”White roses and misty blue eyes, red mornings, then nothin’ but gray skies”. En paljoa ymmärrä, mutta kaikki uppoaa kuin unelma, “easy street, a quick buck and true lies …Like a thief on a Sunday morning …Your cinnamon sky’s gone candy-apple green”. Laulun kohteena näyttää olevan nuori nainen, jolle ennuste lupaa alamäkeä. Enemmän kyseessä on kuitenkin auringonlaskun näkevän miehen omakohtaisempi tilitys. Ja saksofonisoolo on räkäisen täyteläinen.

Livin’ in the Future on puhdasta New Jersey -soulia, aivan kuin suoraan Southside Johnnyn ensimmäisiltä levyiltä. Laulaja kuulostaa tässä oudon nuorelta mieheltä, ikään kuin kappale olisi peräisin Born to Runin sessioista. Tunnelma on hilpeä, jopa riehakas, mutta teksti on synkempi. Kun mainitaan Election Day, eletään tulevaisuudessa ja ”none of this has happened yet”, olisi helppo tulkita kyseessä olevan toive palata Bushia edeltävään aikaan. Teksti on täynnä viittauksia villin lännen symboleihin, ”your boot heels clickin’ like a barrel of a pistol spinnin’ round”.

Ja sitten poppia, Your Own Worst Enemy lipuu jousien päällä kuin Roy Orbison tai jopa Burt Bacharach. Tätä suuntausta en osaa arvostaa, mutta kaikesta huomaa että suoritus on täydellinen. Pahaenteinen teksti on täysin avoin, sen voi tulkita miten vain. Hyvin ei ainakaan käy, loppuisku on tylyin: ”your flag it flew so high, it drifted into the sky”. Kirkonkellotko lopussa taustalla kumahtelevat?

Ja sitten tunnelma vain synkkenee. Gypsy Biker on Roulette/Seeds-tyyppinen raskaasti junttaava voimarock, Lofgrenin viiltävä kitarasoolo, lauluosuus tuntuu välillä hukkuvan valtavaan äänimassaan. Myyttinen, pikimusta kappale näyttää kertovan kuolleen sotilaan kavereista, jotka polttavat aavikolla vainajan moottoripyörän. Tämä on livenä pelkkää murhaa. Lopussa on Springsteenille poikkeuksellisen suora kuvaus kovien huumeiden käytöstä. Ei minkäänlaista pehmennystä, tien loppu on tässä.

Tässä vaiheessa on hyvä piristää tilannetta. Girls In Their Summer Clothes on suorastaan pakahduttava tarina myöhäiskeski-ikäisen miehen irtoavasta otteesta elämän sulostuttajiin. Kun 1980 Out in the Streetissä nuori mies hyppi kadulla työviikon jälkeen ja tytöt kulkivat ohi, oli mahdollisuus että he pysähtyisivät. Nytkin tytöt kesävaatteissaan kulkevat ohi, mutta polkupyörällä, kertoja on auttamatta jäänyt kyydistä. Jousivoittoinen sokerinen melodia rullaa vaivattomasti kuin 1959 avo-Cadillac Asbury Parkin rantakadulla, Out in the Streetin ohella mieleen tulee All That Heaven Will Allow (1987) ja Waitin’ For the Sunny Day (2002). Asenne ei ole itsesäälinen, enemmän kepeän realistinen todellisuustsekkaus.

Kirkkaalla pianointrolla käynnistyy I’ll Work For Your Love. Rakkauden työn kohteena on Theresa-baarityttö, mutta protestanttisesta työmoraalista ei ole kyse. En muista toista näin täyteen katolisia symboleja pakattua Springsteen-teosta, lähestyy jo parodiaa. Uljas sävellys, tulee jotenkin mieleen Blonde on Blonde –kauden Bob Dylan.

Nimikappale Magic on levyn hitain, pelkistetty tarina on tunnelmalta lähellä edellistä Devils & Dust –levyä. Van Zandtin mandoliini kuljettaa kohtalonomaista hyvin synkältä tuntuvaa laulua, ruumiit roikkuvat puista kuin Strange Fruitissa.

Last to Die on Gypsy Bikerin raskaustasoa, vähän nopeammalla tempolla. Nimi ja kertosäe ”Who’ll be the last to die for a mistake” on John Kerryn Vietnam-sitaatti ja nyt on tietysti kyse Irakista. Apocalypse Now –tyyliin napalm, fosfori ja palava liha ovat lähes haistettavissa. Toteava tyyli, ratkaisua ei näy, tyrannitkin kaatuvat miekkoihinsa.

Long Walk Home on Springsteeniä tyypillisimmillään. Laukkaava rytmi on samankaltainen kuin Lucky Town –levyllä, uusi nostalginen vilkaisu Freeholdin lapsuudenkaduille, jopa South Street nimetään ja isävainajan selkeät ohjeet ovat jääneet hyvin mieleen. Kitara naukuu ja lihaisa saksofoni tihkuu mehua. Ehkä liiankin selkeä ja puhdaspiirteisen hieno laulu tälle levylle? Tämä voi olla muita kappaleita hieman vanhempikin, esitettiin kerran livenä viime vuonna.

Devil’s Arcade on levyn varsinainen päätöskappale, kaikkein mystisin ja avoin, selloja ja jousia, hitaasti kiihtyvä ja synkistyvä, täydellinen coda. Irakin sodasta tämäkin kertonee, mutta varmaan paljon muustakin.

Levyllä on kuitenkin vielä yksi kappale, vaikkei sitä ole dokumentoitukaan levykansiin tai tekstiliitteisiin. Se on akustinen muistolaulu heinäkuussa kuolleelle Springsteenin pitkäaikaiselle avustajalle Terry Magovernille. When They Built You, Brother, They Broke the Mold. Kaunis ja pelkistetty, kouraisevat jäähyväiset.

3 kommenttia:

Ari Juntunen kirjoitti...

http://www.hs.fi/keskustelu/Springsteen+palasi+p%E4iv%E4ty%F6h%F6n/thread.jspa?threadID=77932&tstart=0

Nimetön kirjoitti...

Hei!

Vähän myöhäisheränneenä luin Magic-levyarvostelusi näin Helsingin keikan lähestyessä. Oli ajatuksia herättävä arvostelu ja tosi oivaltavasti kirjoitettu. Täytyy ottaa levy uudelleen kuunteluun. Long walk home ensiesitys oli Lontoon Wembley Arenalla marraskuussa 2006. Satuin paikalle. Bruce esitteli laulun sanoen että se on work in progress. Kuulosti silloin jotenkin balladin omaiselta ja kevyemmältä. Luulinkin rakkauslauluksi! Ehkä stadionilla nähdään.

Satu

Ari Juntunen kirjoitti...

Musiikista kirjoittaminen on yllättävän vaivatonta, paljon helpompaa kuin vaikka elokuvista. Tietysti pitkä suhde Springsteenin musiikkiin auttaa asiaa. Olen kuunnellut Magicia lokakuun jälkeen säännöllisesti ja vakuuttunut sen kestävyydestä. You'll Be Comin' Down on esitetty kiertueella toistaiseksi vain kerran, toivottavasti ilmaantuu Helsingin settiin. Ehkäpä tosiaan stadionilla tavataan :)