Licher Ettal Benediktiner Hell

Benediktiner on Bitburger-konglomeraatin feikkiluostaribrändi, johon harvemmin nykyään törmää. Ettal on aito luostari Baijerin Garmisch-Partenkirchenin lähellä, mutta Benediktinerit pannaan kaukana pohjoisessa Hessenin Lichissä. Parhaiten brändi on tunnettu vehnäoluestaan. Nyt sitten Alkon levitykseen on saapunut helles, 5,0%. Kirkas kultainen ulkomuoto, asianmukainen ruohoinen viljainen tuoksu, lievästi petrolia mukana. Maku on viljamaltainen, öljyisen liukas, kuiva, mutta ei niin kuohkea kuin Baijerin parhaat klassikot. Täyteläisemmäksikin maku pitäisi rakentua, puolitiehen jäädään. Hellesissäkin pitäisi olla napakka terävä loppuveto, se jää tästä uupumaan. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Laitila Koulu Kakolan Kalpea

Laitilan taannoisessa näytepaketissa piti olla tätä uutta vankilaoluttakin, mutta jostain syystä se oli pudonnut matkalla kuormasta. Nyt sitten lopulta lasissa Panimoravintola Koulun kanssa yhteistyössä tuotettu olut, projektissa kai mukana rikoskirjailija Reijo Mäkikin. 4,7%, tuoksu yllättävän sitruksinen. Maku on myös sitrushedelmäinen, varsin kuiva, melkein greipin suuntaan mennään. Hyvä raikkaus, kohtuullinen täyteläisyyskin. Mallas työntää tukeaan tasapainoisesti ja perätilan katkeruus on melkein balanssissa. Hiilihappoja keskitasoisesti. Ehkä simainen hunajaisuus ja lievä saippuaisuus hieman droppaa tunnelmaa, mutta kyllä tämä ylitti odotukset kirkkaasti. Näin ryhdikästä tuotosta en tältä kokoonpanolta ennakoinut. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Tryggve Porter

Kotiolutta samasta helsinkiläisvalmistamosta, josta aiemmin kokeilin Arvi- ja Aleksis-oluita. Oluet siis selvästi nimetty etunimien mukaan, tämä porter on pullotettu Tryggven päivänä, eli näköjään 10.4.2017. Melko harvinainen nimi ruotsalaiseksikin, mieleen tulee vain hieman eri tavalla kirjoitettuja norjalaispoliitikkoja. Trygve Bratteli oli Norjan pääministeri 1970-luvulla ja Trygve Lie ensimmäinen YK:n pääsihteeri. 

Mutta itse olueen, 7,5%, roast barleya ohramaltaan lisäksi, humalina Amarillo, Columbus ja Saaz. Täysin musta, ei syntynyt juuri vaahtoa, hieman beigejä poreita, makeahkoa tuoksua. Makukin on melkoisen makea aluksi, vähän hiilihappoa. Aika laimea suutuntuma, ei suuresti paahtoa tai hedelmäisyyttä. Jälkimakukin aika ohut, hieman katkeroa löytyy. Täyteläisempi näin vahva porter pitäisi olla, ehkä se vielä sellaiseksi kypsyykin. Mitään virhemakuja tästä ei nouse esiin, selvästi valmistamon onnistunein tuote tähänastisista.

Westbrook Siberian Black Magic Panther Bourbon Barrel

Kolmantena South Carolina -näytteenä 12-prosenttinen venäläinen keisarillinen stout, bourbon-tynnyrissä huljutettuna. Kookosta makeasti, muitakin mausteita, paahteisuutta lievemmin. Hieman hedelmäinen, yllättävän ohut (tai juotava) näin vahvaksi olueksi. Samaa olutta hieman aiemmin tsekanneen Tonagin mielestä varsin yksiulotteinen, siltä tämä todellakin vaikutti. Sori, 30.4.2017.

Westbrook IPA

Westbrookin india pale ale oli hieman harmittavasti tölkkitarjonnassa, mutta päätin silti kokeilla senkin. 6,8%, 60 IBU. Hieman utuinen, satsuman tuoksua. Maku hieman karkeampi, lähes vihanneksinen. Hedelmää kyllä löytyy, mutta raikkaampaa pitäisi olla, hartsiakin eksynyt mukaan. Katkeruus kohtuullisella tasolla. Yritän kesällä tsekata tuoreemman version lähempänä panopaikkaa. Sori, 30.4.2017.

Westbrook One Claw

Uudenvuoden ja vapun tienoilla vältän Suomessa baareissa liikkumista, ilmeisistä syistä, mutta Sori Taproomin Westbrook-spesiaali houkutteli liikahtamaan ihmisten ilmoille. Ensi kesän suunniteltuihin vierailukohteisiin lukeutuu South Carolina ja Westbrook on kotoisin juuri sieltä, joten sopivaa lämmittelyä siinäkin mielessä. En ole aiemmin panimon oluisiin hanassa törmännyt. Ei niitä nytkään ollut kuin neljä ja nykytarjonnassa tulee karsittua pois tylsät tyylit, joten gose ja witbier jäivät sivuun.  One Claw on rye pale ale, 5,5%, 52 IBU. Hedelmää geneerisesti, aika makea, matalat hiilihapot, hyvä mallastuki, ei peräkärryä. Liian keskitien kamaa. Omituisen lämmintä baarissa, jopa tukalaa, ehkä kolean vappusään takia lämpö tapissa, ruuankäry ei nyt häirinnyt. Onneksi ei liikaa vapun häiriötekijöitäkään. Sori, 30.4.2017.

Henri-Georges Clouzot: Le salaire de la peur

Hieman nolosti joudun myöntämään, että en ole ennen nähnyt tätä Clouzot'n ilmeistä pääteosta vuodelta 1953.  William Friedkinin remaken Sorcerer vuodelta 1977 olen sentään tsekannut. Clouzot'n leffan arvostus on hieman vaihdellut ajan saatossa, mutta nyt voi todeta kyseessä olevan aidon merkkiteoksen. Tässä on kyseessä ehkä edelleen kovin kuorma-autotrilleri, esim. Spielbergin Duel tai Peckinpahin Convoy eivät yllä samalle tasolle. Dassinin Thieves' Highway saattaa olla parempi leffa, mutta siinä rekkateema enemmän taustalla. Pohjalla on Georges Arnaudin romaani ja ympäristönä nimeämätön latinalaisen Amerikan maa, ehkä Honduras. Kuvattu kuitenkin Ranskassa. Tarina lähtee liikkeelle hyvin hitaasti rasistisen kolonialistisissa merkeissä. Alkuasukkaat juoksentelevat ympäriinsä pylly paljaana, kun tylsistyneet eurooppalaiset siemailevat drinkkejään Las Piedras -peräkylässä. Amerikkalainen öljy-yhtiö tarjoaa luusereille puuhaa, pari nitroglyseriinirekkaa olisi ajettava syrjäiselle porausalueelle, jossa öljylähde roihuaa tulessa. Omalaatuisen hilpeää ja moraalitontakin meininkiä, jossa yksi merkillisimmistä rooleista on Clouzot'n glamoröösillä Vera-vaimolla. Clouzot menetti elämänsä hallinnan muutaman vuoden päästä Veran äkkikuoleman jälkeen, mutta varsin vastenmieliseen rooliin ohjaaja tässä vaimonsa nakkaa. Jännite tihenee välittömästi tien päällä ja suspense kiristyy yllättävän tehokkaasti napakkaan loppuun asti.  

Julien Duvivier: Au royaume des cieux

Tästä Duvivieristä oli omituisesti järjestetty vain yksi näytös, joten raahauduin Orioniin, vaikka Helsingissä lensi räntää vaakasuoraan. Vuonna 1949 valmistuneen leffan nimi oli suomalaislevityksessä Tyttöjä vankilassa, mutta mikään äskettäin kuolleen Jonathan Demmen Caged Heat tämä ei ole. Varsin kipeää aineistoa silti, näyttämönä on jonkinlainen tyttöjen kasvatuslaitos tulvan saartamalla alueella. Sadistinen naisjohtaja kiristää jännitteitä kapina-asteelle ja jopa katolinen pappi joutuu teinityttöjen seksuaalisten patoumien purkukohteeksi. Mutta mikään eksploitaatioleffa tämä ei siis ole, vaikka hieman paljasta pintaa esiintyykin ja tukasta revitään väkivaltaisemmissa kohtauksissa. Jonkinlainen moraliteetti Duvivierin tapaan kokonaisuus on ja varsinkin loppu on varsin tyydyttävä. Tulvakaahlailuista tuli mieleen jopa William Faulknerin The Wild Palmsin tunnelma. Pääkiusattuna Suzanne Cloutier on poikkeuksellisen vetoava ja muista tytöistä erottuu nuori Juliette Gréco.  

Sam Peckinpah: Bring Me the Head of Alfredo Garcia

Ehkä Peckinpahin uran viimeinen mestariteos vuodelta 1974. Meksiko-pakkomielteiden lopullinen tihentymä, väkivaltainen musta tragikomedia. Road movie -variaatio Meksikon pölyisillä väylillä, miksei myös uusi näkemys Bonnie & Clyde -myytteihin, kun Isela Vega ja Warren Oates kaasuttelevat karkuun gangstereita. Yksi roistoista ilmoittaa nimekseen Fred C. Dobbs, joka oli Humphrey Bogartin roolihahmon nimi John Hustonin B. Traven -filmatisoinnissa The Treasure of the Sierra Madre, osittain samoilla kulmilla tapahtuneessa saagassa. Oates kertoo alkupuolella Meksikon olutkulttuurista gringoille, saatoin huomata väärin, mutta hän kertoi 1800-luvulla Saksasta saapuneen maahan burgermeistereita olutta keittämään, varmaankin braumeister olisi ollut oikeampi termi.

Elokuva on jotenkin ylikypsä, melankolinen alistunut fiilis hallitsee koko ajan. Warren Oates vaikuttaa aluksi ultracoolilta, mies nukkuukin aurinkolasit päässä. Nopeasti miehen hahmo muuttuu paljon haavoittumaisemmaksi. Oatesin näyttelijäsuoritus onkin ilmiömäinen, tämä rooli ei nimittäin ollut yksiselitteisimpiä. Elokuva on jotenkin löysä, mutta samalla jäntevä paradoksaalisesti. Kohtauksilla ei aluksi näytä olevan suurempaa merkitystä, mutta ne kasaavat kuitenkin kokonaisuutta, jota voi kutsua nihilistiseksi. On varsin hämmästyttävää, että Peckinpah sai myytyä uransa vaikeassa vaiheessa näin hyytävän maailmankatsomuksen läpi Hollywood-koneistoon.

Põhjala Prenzlauer Berg

Raitiovaunu karkasi edestä Kaisaniemessä, annoin vielä itseni valua alas Makkaratalolle. Helsingin baareja kierrellessä on tällä hetkellä vaikea välttää goseiksi tai berliner weisseiksi nimettyjä oluita. Pitkään Helsinkiin odoteltu sourbuumi ei sitten tullutkaan Flanderin punaisena tai Sennen laakson lambicina, vaan jo perinteiseen tapaan itäisestä Saksasta ponnistaen kuten aiemmissa yleislanseerauksissa 1918, 1941 ja 1973; Rüdiger von der Goltz, Adolf Hitler ja Erich Honecker. Ottamatta kantaa aiempien kampanjoiden mahdolliseen vesittymiseen nyt voi todeta huomattavan laimentumisen tapahtuneen happamuuden suhteen. Nämä berlinerit ovat pääsääntöisesti  lähempänä limonadeja kuin alkuperäisiä esikuviaan. 

En ole jaksanut montakaan limuberlineriä vielä kokeilla, mutta nyt annoin periksi Põhjalan tyylikkäästi nimetylle berliiniläiselle. Vähemmän tyylikkäästi tämä on vadelmaversio. Tuoksu vadelmavenekarkkinen, hyvin marjainen. Maku on kevyesti hapan, mutta kokonaisuus on hedelmäpastillinen. Ihan raikasta juomaa, mutta ei tällä oikein minusta oluen kanssa ole mitään tekemistä. Eikä siis kunnon sour, limonadiksihan tämä on vedetty. 

Tyrmistyksekseni myös Makkaratalon sympaattisen nuhjuinen S-baari on raiskattu vähin äänin kolean kevään aikana. Yhteen kulmaan on lisätty epämääräinen uhkapeliluola, jossa rahoistaan pääsee vielä nopeammin kuin pelkästään oluita juomalla. Kitty's, 27.4.2017.

Omnipollo The Veil Amun

Oululaisten siirryttyä lentokentälle raemyrsky piiskasi Kaisaniemeä ja päätin ottaa vielä yhden, one more for the road. Baarimestari tunnisti minut "bloggariksi", uhka vai mahdollisuus? Sorin pullolistalla imperial IPA Omnipollolta, vain 8%, tehty Duggesilla, mielenkiintoisesti yhteistyö Virginian (ja sisällissodan aikaisten etelävaltioiden) pääkaupungista Richmondista ponnistavan The Veil -panimon kanssa. Samea, hyvin sitruksinen tuoksu. Hedelmäistä happamuutta lievästi, mutta streitti IPA tämä on. Katkeruus minimaalista, mutta ei alkoholikaan maistu. Liian mehumainen kokonaisuus minun makuun. Sori, 27.4.2017. 

De Molen Bommen & Granaten, hanaversio 2017

Sonnisaaren Harri Vaarala oli seurueineen pääkaupungissa liikkeellä ja heidän seurassaan tuli ensi kertaa syötyä Sori Taproomissa. Nyt ei sitten ruuankäry niin pahasti häirinnytkään ja kompakti annos italialaisia yrttimakkaroita maistui hyvin. Digestiiviksi tuttua De Molenin barleywinea, aiemmin kokeiltua versiota huomattavasti laimeampana, nyt vain 11,9%, 30 IBUa. Luumua, kuivaa hedelmää, vihannesta, juuresta, yrttejä. Ei pehmeää, mutta ei törkeän karkeaakaan. Alkoholi ei korostunut, mutta eipä tietenkään katkerotkaan jyllänneet.  Tämä ajoi asiansa käyttötilanteessa ihan sujuvasti. Sori, 27.4.2017. 

Omnipollo Zodiak IPA

Oululaisvieraita odotellessa tilasin Kaisaniemen virolaisbaarissa ruotsalaista IPAa. Tuttu nimi, mutta ilmeisesti en ole aiemmin Zodiakia juonut. 6,2%, Simcoe, Citra, Centennial. Siis hyvin perinteinen lähtökohta, melko samea ulkonäkö, trooppista hedelmää on.  Puhdasta kamaa ilman mitään hartsipastillihorjahteluja. Mutta äärimmäisen heikko peräkärry. Ihan ok-oluthan tämä on, mutta wow-efekti puuttuu täysin. Ei Omnipollo pitkään aallonharjalla surffaa, jos sisältöä ei löydy enempää hypetykseen. Sori, 27.4.2017. 

Alberga Ale Capone

Ahvenanmaan Stallhagen on viime aikoina myynyt joitakin oluitaan Alberga-brändillä. Tämä vitsikkäästi nimetty 5,5-prosenttinen amber ale voisi olla vaikkapa muutaman vuoden takainen brown ale. Lievästi sameahko punaruskea ulkonäkö. Karamellin makeutta ja häivähdys trooppista hedelmää. Hyvin ohut runko, ei jälkimakua. Ei virhemakujakaan, mutta ei myöskään mitään transsendenttia, joka nostaisi tämän esiin tylsien oluiden massasta. William K Kurvi, 26.4.2017.

Julien Duvivier: Panique

Georges Simenonin romaanin filmatisointi vuodelta 1946 Orionin kankaalla. Olen nähnyt Patrice Leconten Monsieur Hire -nimisen remaken vuodelta 1989, teki melkoisen vaikutuksenkin. Originaali tuntui nyt hieman pölyiseltä ja vanhentuneeltakin. Kyseessä on varsin kipeä melodramaattinen tarina, Duvivierin leffa tuntuu tapahtuvan yhden pariisilaiskorttelin puitteissa. Lynkkausteema virittyy Duvivierin ja Charles Spaakin sovittamassa tarinassa kohtuudella juutalaiselta vaikuttavan päähenkilön ympärille, mutta mihinkään Fritz Langin Furyn tehoihin ei päästä, ei lähellekään. Michel Simonin ja Viviane Romancen näyttelijäsuoritukset ehkä tökkivät eniten, varsinkin kun vertailukohtana ovat väistämättä uudemman elokuvan Michel Blancin ja Sandrine Bonnairen bravuurit. Nicolas Hayerin kuvaus saavuttaa kyllä noirahtavaa fiilistä, mutta 1930-luvun runollisen realismin tasoista jäädään huomattavasti. 

Lervig Reserve Sverd i Fjell

Hieman yllättäen tämäkin olut tuli 40 cl annoksena, kun en tarkemmin kokoa täsmentänyt. 10,5%, triple IPA. Hyvin samea, hedelmää, yrttejä, hieman karkeaa vihannesta mukana. Alkoholi hieman iskee läpi, katkeruus jää taustalle. Ei mikään suuri elämys, vaikka ei sinänsä mitään suurempaa ongelmaa. Pikkulintu, 22.4.2017. 

Abita Andygator

2003 New Orleansin reissulla tuli tsekattua tämä louisianalainen heller bock, joka nyt ilmaantui yllättäen hanaan Helsingin itäisessä ghettossa. Miksei myös maibock, 8%. Hyvä vaahto, kaunis väri, ei täysin kirkas. Makeahkoa hedelmää, viljan tuki taustalla, ei peräkärryä, mutta aika ryhdikäs olut silti, alkoholi ei tunnu. Pikkulintu, 22.4.2017. 

Pracownia Piwa DWA Smoki

Puolasta white IPA, 6,3 %. Hieman utuinen, lievää mausteisuutta, appelsiinia, yllättäen hieman vetinen. Alechemyn oluiden jälkeen peräkärryn puuttuminen korostuu räikeästi. Puhdas sinänsä. Pikkulintu, 22.4.2017. 

Alechemy Secret Citra

Sitruksinen kuiva APA, 5%, siis Vic Secret ja Citra humalina. Hyvä matala hiilihappotaso, hyvin tasapainoinen, katkeroa on kohtuudella. Sukupolvenvaihdokseen edennyt Pikkulintu alkaa olla todella kovassa iskussa, 24 hanaa, kaikki 6,50€. Oluita hanassa Suomesta, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Belgiasta, Britanniasta, Puolasta, USA:sta. Ehkä taas kaupungin kovin baari. Pikkulintu, 22.4.2017. 

Alechemy Kalamansi

Skotlannista india pale lager, 5,1%. Pihkainen täyteläinen kermainen olut, ei hedelmäisyyttä. Katkeruutta mukavasti, mutta pihkaisuus näin hallitsevana makuna ei täysin nautinnollista. Pikkulintu, 22.4.2017. 

Maku Munkkiniemen Kreivi

Tarkoitus oli avata pyöräilykausi retkellä Puotilaan, mutta liian epävakaa sää käänsi kuljetusratkaisuksi itämetron. Sehän toimi hyvin ja ensimmäisenä maistoon tuusulalaista uutuutta,  4,5%. APA, samea, sitrusta ja katkeroa ohuella rungolla. Ei mikään hulppeuttava olut, mutta session avaukseen näppärä tapaus. Pikkulintu, 22.4.2017. 

Mike Hodges: Get Carter

Newcastle upon Tynen vierailun lähestyessä fiilistelyä kaupungin kuuluisimman leffan parissa. Mike Hodgesin debyyttileffa filmatisoi tuoreeltaan 1971 Ted Lewisin erinomaisen pulp-romaanin Jack's Return Home. Romaanissa päähenkilö palaa Lontoosta kotikaupunkiinsa Lincolnshiren Scunthorpeen, mutta elokuvassa mentiin pohjoisemmaksi. Tämä saattaa olla brittiläisen rikosleffan suurin huipentuma The Third Manin jälkeen ja eipä kovin varteenotettavia contendereita ole myöhemminkään nähty. DVD-kopio ei ole erityisen terävä, mutta eihän tässä missään Kalifornian kirkkaassa auringonpaisteessa kuljeta, vaikka nimiroolin vetävä Michael Caine junassa lukeekin Raymond Chandlerin Los Angeles -romaania Farewell My Lovely. Hodgesin ote ei ole realistinen, pikemmin makaaberin groteskin naturalistinen, Koillis-Englannin karua miljöötä ei arastella millään tavalla. Eleetön Caine on ehkä elämänsä roolissa etsiessään veljensä kuolemasta vastuullisia. Jazzahtava musiikki kantaa tapahtumia, eroottista sisältöä on poikkeuksellisen paljon, Britt Eklandin pienehköön rooliin huipentuen. Paikallisväri on vahvaa, varsinkin loppuratkaisussa Pohjanmeren rannalla. Juuri luettuani Hunter Daviesin Tottenham-eepoksen The Glory Game huomio kiinnittyy pääroiston nimeen Cyril Kinnear. Elokuvan valmistumisaikaan Tottenhamin laitapakkeina vaikuttivat Joe Kinnear ja Cyril Knowles. Ehkä sattumaa, ehkä ei. Caine siirtyy Newcastlen rautatieasemalle saavuttuaan lähistön pubiin ja tilaa "pint of bitter, in a thin glass". Tämä baari on ilmeisesti edelleen olemassa ja tarkoitus on tsekata se toukokuussa.

Rabbit Island #40 D.H. Sour

Toistaiseksi viimeinen näyte Orimattilan rypsipelloilta. Ei paljoa vaahtoa, mahonginruskea väri, vain 4%. Hapan ja hieman savuinen tervan tuoksu.  Maku on hyvin matalahiilihappoinen, käytännössä täysin flätti. Ikeniä supistavaa happamuutta löytyy, mutta ei Cantillonin intensiivisyydellä. Marjaista hedelmää on, mutta maltaasta ei mitään tietoa. Rungon ohkaisuus tuntuu selvästi. Takatila ei ole tyhjä, mutta ei siellä katkeroa ole, hapan hedelmäisyys jatkuu sielläkin. Ei tässä mitään epämiellyttävää ole, ei tunkkaisuutta, jos ei nyt räjäyttävää raikkauttakaan. Lahden bönthsteri on vetäissyt tästä videoarvionkin. Flanderin punainen ehkä on sitten lähellä, mutta marjaisuus ei ehkä samalla tasolla. En ole oikea henkilö tämän tyylisuunnan vivahteita arvostamaan, tämä voisi upota Mushimaltille tai Oulun sour brother Jani Simoselle.

Aleksis Pale Ale

Toinen näyte helsinkiläiseltä kotiolutkollektiivilta, ensimmäinen oli Arvi Pale Ale. Tässä on vermontilainen hiiva ja humalina Galena ja Mt. Hood, 6,1%. Korkki aukesi nyt hieman liian helposti, tiiviys ei ehkä parasta mahdollista. Lähes kirkkaan keltainen olut, vaahtoa kohtuullisesti, häviää nopeahkosti. Tuoksussa trooppista hedelmää, mutta ei runsaasti. Maku on perushedelmäinen, hieman karamellinen, keksinenkin. Maltaisuus tulee hyvin mukaan. Brittifiilistä, niille tyypillinen kapea katkeruuskin jää nielupinnoille. Tämä on Arviin verrattuna huomattavasti puhtaampi, vaikka katkeruuden ohella on ehkä jotain karkeampaa kuivaa, jopa hieman suolaista sivumakua lievästi.  Varsin yksiulotteinen kokonaisuus, aromaattista humalaa tarvittaisiin enemmän ja leveämpi katkerokiskaisu.

Maistila Riutunkainalo

Oulusta belgibalttiporter, 8,8%. Nimi viittaa mantereen puoleiseen lauttasatamaan, josta pääsee uuteen panimosaareen Hailuotoon. One Pintin Allu soitteli Maistilan Jonille oluen spekseistä ja käytössä on ilmeisesti ollut Westmallen alkuperäinen hiiva. Belgiesterit tässä maistuukin, aika mausteista, paahtoa, kermaisuutta. Liian kylmää aluksi. Yhdistelmä belgihiivaa ja porteria ei ole kaikkein ilmeisin ja maussa oli hieman totuttelemista. Katkeroa ei juuri ole, mutta lämmetessä siirappista makeutta löytyy. Ei tämä minun ihanneolut ole, mutta Harjun veljesten toiminnassa ei edelleenkään mitään vikaa ole, homma toimii juuri niin kuin he sen haluavat tehdä. One Pint, 20.4.2017. 

Brewfist Tanker Tankerstruck

Maistilan balttiporter ei vielä ollut tarjoiluvalmiudessa, joten odotellessa tempaisin tätä vahvaa tuotosta. AC/DC-sanaleikkiä italovirolaisessa yhteistyössä, imperial stout, 10,4%. Mausteinen tuoksu, maussa kahvia, suklaata, hyvin pehmeää täyteläisyyttä. Kuivaa, lakritsia, jopa reipas peräkärry. 80 IBUa, jees. Tykkäsin kyllä, hyvä juotavuus. One Pint, 20.4.2017. 

Tuju Imperial Golden Ale

Lappeenrannan panimolta toinen näyte saisonin jälkeen, nyt hanasta. 7,2%, tuplasti kuivahumaloitu Citralla ja Mosaicilla, eli siis käytännössä parhailla humalilla mitä markkinoilta löytyy. One Pintin tapa täyttää pinttilasi ääriä myöten ei jätä paljoa mahdollisuuksia arvioida tuoksua. Maussa aromaattisuus oli huomattavan heikkoa, hedelmäisyys oli varsin tunkkaista, paljon raikkaampi voisi olla. Peräkärry kyllä kohtuullinen ja olut ei täysin mahdoton. Sanoisin, että saisoniin verrattuna eteenpäin on menty. One Pint, 20.4.2017. 

Kurt Hoffmann: Das Spukschloß im Spessart

Länsisaksalaisen sodanjälkeisen elokuvan teema Orionissa jatkui harmittavan kehnolla elokuvalla. 1960 valmistunut värillinen musikaalifarssi, jossa söpö Liselotte Pulver on lähes ainoa positiivinen ainesosa. Kaksi pientä yksityiskohtaa korostui, puolivälin kohtauksessa seinän laasti mureni ja alta paljastui natsien hakaristi, aivan lopussa sitten oltiin Wernher von Braunin johdolla kiitämässä jenkkien kanssa kohti kuuta ja neuvostoliittolainen raketti oli pääsemässä edelle, jolloin lisättiin kaasua. Tällaisia kohtauksia olisi kaivattu enemmän, muuten tämä tarina oli toivottoman nukuttava työpäivän päälle. Saksalaista huumoria ei ole yleensä pidetty kansainväliselle tasolle ulottuvana ja tässä sen rajoitteet korostuivat karusti. Casablancan taskuvaras Curt Bois näyttelee yhtä Liselottea avustavaa haamua.  

Sori Helsinki Helsinki Syndrome IPA

Oluen nimi voi vaikuttaa oudolta, mutta kyseessä on siis Helsinki Brewing Company (ohitan yleensä otsikossa nämä Brewing Company, Brewery, Panimo, etc. -geneeriset liitteet panimoiden nimistä) -nimisen mustalaispanimon Tallinnan Sorissa tekemä Helsinki Syndrome IPA -niminen olut. Ymmärrän kyllä, että nyt pelkkä Helsinki-nimi saattaa sotkea Helsinki Brewing Companyn esimerkiksi Bryggeri Helsinkiin, mutta se ei oikeastaan ole minun ongelma. Tältä valmistajalta olen aikaisemmin maistanut Sorin baarissa pale alea, nyt vuorossa siis Tukholman syndroomasta inspiraatiota hakenut IPA, 46 IBU, 5,6%. Kissanpissaa, pihkaa, raikasta trooppista hedelmää, katkeruuttakin löytyy. Aika tasapainoinen ja puhdas, lähempänä kuitenkin APAa kuin IPAa. Edelleenkin ruuanhaju häiritsi paikassa, koska voimakkaasti maustettuja ruokia syötiin ns. baarin puolella. Sori, 19.4.2017.

Jussi Pajunen: Ilmavalvontajärjestelmän kehitys 1930-luvun alusta jatkosotaan

Suomen Sotahistoriallisen Seuran kevätkauden viimeinen luento. Tuore sotatieteiden tohtori Jussi Pajunen esitelmöi ilmavalvonnasta sotien alla. Tämä oli nyt sarjan kuivemmasta päästä, Pajunen esitteli käytännössä pelkästään ilmavalvonnan organisointia, ei mitään mehukkaita anekdootteja tai räväköitä tarinoita vaikkapa talvisodan ajalta. Vasta luennon jälkeisissä yleisökysymyksissä alkoi mielenkiinto herätä aiheeseen. Tästäkin aiheesta olisi saanut paljon värikkäämmän, jos olisi enemmän pureuduttu alueella vaikuttaneiden toimijoiden vaihteleviin motiiveihin. Esimerkiksi ilmavoimien komentajana sotien aikana toiminut Jarl Lundqvist näytti olevan hahmo, jonka ympäriltä olisi saanut mielenkiintoista keskustelua aikaiseksi. Pajunen hyvin varovaisesti kommentoi Lundqvistin toimintaa. Jotta SSHS saisi houkuteltua tuoretta verta taisteluihin mukaan, niin paljon särmikkäämmällä otteella pitäisi tarttua näihin äärimmäisen mielenkiintoisiin aiheisiin.

Real Madrid - Bayern München 4-2 (joj)

Madridilla upea vierasvoitto alla, helppo lähteä Bernabeulla rennommin liikkeelle. Bayern tarvitsi kaksi maalia, Ancelotti luotti vanhoihin pappoihin, kentällä Ribery, Robben, Alonso, Lahm, parasta ennen -päiväys on ehkä heillä jo mennyt ohi. Lewandowskin paluu antoi sentään toiveikkuutta ja Bayern aloitti tiukalla tempolla, mutta syntyi vain puolittaisia tilanteita, mielikuvitus puuttui. 25. minuutin jälkeen Madrid pääsi peliin mukaan ja loi parempia mahdollisuuksia, Ramosin avopaikan Boateng pelasti, Ronaldolta torjui Neuer ja Kroosin useista tilanteista parhaan esti Hummels. Ensimmäisen jakson perusteella Bayern ei ansainnut jatkopaikkaa. 

Toinen jakso sitten sitäkin dramaattisempi. 50. minuutilla alkoivat tapahtumat, Robben puski, Marcelo pelasti viivalta. Heti seuraavassa tilanteessa Casemiro kaatoi Robbenin laatikossa, ei täysin selvä tilanne, mutta Kassai näytti pilkkua. Lewandowski pysäytti vauhdin ja tempaisi keskeltä sisään. Bayern otti aloitteen, piti palloa, rakensi kohtuullisia tilanteita, Robben nosti pystyyn hienon paikan Vidalille, joka hätäisesti nosti yli. 75. minuutilla Casemiro yllättäen vapautti Cristiano Ronaldon, hallittu pusku alanurkkaan. Heti perään Madrid sekoili harvinaisesti puolustuspäässä ja Ramosin kautta pallo lirahti omaan maaliin. Loppu hieman rauhallisempaa, Vidal otti toisen keltaisen ja Ancelotti vaihtoi Lewandowskin pois jatko-ottelusta, se tuli osoittautumaan ehkä ratkaisevaksi virheeksi, tosin Lewandowski ehkä keskenkuntoinen. 

Real Madrid oli jatko-ottelussa paljon vireämpi ylivoimalla. Tilanteita syntyi mm. vaihtomies Asensiolle ja lopullinen ratkaisu 104. minuutilla räikeällä tuomarivirheellä. Ramos syötti laatikkoon Cristiano Ronaldolle selvään paitsioon, mutta tuomaristo ei reagoinut, pallo maaliin. Bayern antautui, jatko-ottelun toisella jaksolla Marcelo purjehti läpi, syötti Cristiano Ronaldolle, oli taas lähellä paitsiota, mutta ei tällä kertaa, pallo taas maaliin. Asensio teki vielä yhden hyvän soolosuorituksen jälkeen. Real Madrid on upea joukkue, mutta ikävä loppuvaikutelma (taas kerran) jäi tästäkin ottelusta.

Rabbit Street #48 Vermont IPA

Hieman vanhempi versio Rabbit Streetin Vermont IPAsta kuin viime viikolla kokeiltu. Valmistaja suositteli juomaan suoraan kegistä pullotetun #50:n välittömästi. Tätä on karbonoitu pullossa sokerilla, keitetty 1.3.2017. Alkoholipitoisuus näyttäisi olevan kevyempi 6% ja väri selvästi tummempi, mikä johtuu "väärän maltaan lipsahtamisesta".  Tuoksu onkin aika karamellinen, trooppista kypsää, jopa ylikypsää, hedelmää, ehkä jotain ropposen reunaan kuivahtaneen mämminkin aromia. Maku on luumuinen, jotenkin pistävän mausteinen, vaikea sanoa mikä mauste. Hiilihappoa ei ole liikaa, peräkärrykin liikahtaa mukaan, mutta kalkkisuus pölähtää vetoaisasta. Tämä ei tunnu yhtä puhtaalta kuin myöhempi variaatio, mutta ei riitasoinnut suuria ole. Maltaisempi kokonaisuus, hieman hartsikalkkia siis mukana, mutta tasapainoa on. Tykkäsin kyllä uudemmasta enemmän.

Cēsu IPA

Tölkki on tutun näköinen, mutta katseen tarkentaminen paljastaa oluen tekijäksi Olvin omistaman Cēsu-panimon, Latvian Cēsis-kaupungissa. Tämä on kollegan Viron-matkan tuliaisia rajan takaa Latviasta, käsittääkseni Ainažin SuperAlkosta. Chinook, Amarillo, Cascade, Citra, 5,0%. Tätä vahvempaa versiota on näkynyt myös Alkossa Olvi IPAn nimellä, mutta en ole tainnut sitä kokeilla. On olemassa myös tartolainen A.Le Coq IPA, joka saattaa olla aivan sama kuin tämä ns. latvialainen. Mutta mitäpä näistä isojen poikien säätämisistä, kokeillaan miltä tuote maistuu. 

Raikas sitruksinen tuoksu, hieman pihkaa ja trooppisempaa hedelmää.  Maussa on myös karamellista makeutta, hieman jotain pippurista, lähes chilimäistä mausteisuutta. Ei ehkä erityisen tuore, tölkin pohjassa 02.04.2017, se ei ehkä ole tölkityspäivä. Ei tässä tunkkaisuutta silti ole, mutta aromikkain hedelmäisyys on ehkä muuttunut mausteisemman pisteliääksi, ehkä myös karamellisemmaksi. Jälkimaku on kohtuullisen lyhyt, se tässä on heikkoutena Iisalmi Pale Ale -kantaisään verrattuna. Iisalmelaisessa humalina Mosaic, Galaxy, Comet ja Saphir, IBU-lukema 55. Tässä vain 40, joten aivan eri oluesta on siis kyse. Ei tämä täysin huono ole, mutta kovasti kilpaillussa segmentissä ei kovin terävältä tunnu.

  

Emelie Schepp: Märkta för livet

Ruotsissa julkaistaan niin paljon rikoskirjallisuutta, että on hyvin vaikea pysyä tilanteen tasalla. Emelie Schepp on uusimpia pinnalle nousseita ja kirjan sisäkannen kuvan perusteella hän on kustantajan markkinointiunelma, nuori kaunis nainen. Näin ei kuitenkaan näytä olleen, ulkonäkö ei ole avannut portteja, esikoisteos Märkta för livet on alunperin 2013 julkaistu omakustanteena.

Märkta för livet käynnistyy melko tavanomaisena poliisiproseduurina, päähenkilö on 30-vuotias syyttäjä Jana Berzelius, jonka johtamassa murhatutkimusryhmässä on tutusti persoonallisia poliisihahmoja. Miljöönä on virkistävästi Norrköping, kohtuullisen suuri kaupunki, jossa en ole koskaan käynyt. Melko pian poliisiromaani muuttuu kuitenkin vauhdikkaaksi trilleriksi, joka on kovasti velkaa Stieg Larssonille. Jana Berzeliuksen pöyristyttävä taustakin alkaa muistuttaa Lisbeth Salanderin kokemuksia. Realismi heitetään samalla nurkkaan ja painetaan kaasua. Tarina on vetävästi kirjoitettu, cliffhangerit eivät ole aivan ilmeisimpiä, mutta kovin omaperäisenä kokonaisuutta ei voi pitää. Väkivalta on tyrmistyttävää ja jatko-osalle pedataan rutinoidusti ponnistuspaikka. Laskelmoitua menoa, josta en innostunut missään vaiheessa. Tuskin tulee luettua sarjaa enempää.

Svaneke Påskefrokost

Bornholmilaisen pääsiäisoluen alaotsikoksi on lätkäsity varmuuden vuoksi saison IPA, eli samalla hinnalla kaksi trendikästä oluttyyliä. Vähemmän trendikkäästi olut on lähes kirkas, ei siis asiaa NEIPAksi. 6,5%, durum-vehnää mukana. Tuoksussa belgiestereitä, maussa belgivaikutetta enemmänkin, hedelmää monimuotoisesti, vähän pippurisuutta. Aika puhdas, mutta runko on ohuehko. Jälkimakua löytyy, ei kuitenkaan erityisen katkerasti, pippurisuus jatkuu pitkään. Tässä on vähemmän hiilihappoa kuin eilisessä Toccalmattossa, ei niin tyylikäs saison, mutta kokonaisuutena enemmän minun makuun. Yllättävänkin ryhdikäs olut tältä Alkon perinteiseltä suosikkipanimolta. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Toccalmatto Sibilla

Raikkaan hedelmäinen belgiesterinen tuoksu, samea witbierin ulkonäkö, 6,0%. Maussa mausteista hedelmää, belgihiivaa, lähes pippuria. Runsaasti hiilihappoa. Hyvin kuiva olut, mutta tyystin ilman peräkärryä. Parman kupeesta Fidenzasta ponnistava Toccalmatto on laatuvalmistaja, jolta varsinkin belgityylit taittuu hyvin. Varsin tyylipuhtaana saisoninahan tätä voi pitää. Nimi viitannee Sibyllaan, antiikin roomalaisten naispuolisiin oraakkeleihin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Lahtikko #3

En ole ennen arvioinut lehtiä tässä blogissa, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Lahtikon aiempia numeroita olen selaillut baareissa hajamielisesti, mutta nyt tuli luettua tarkemmin. Joitakin numeron artikkeleita on jo netissäkin levinnyt, mm. runollisella otsikolla varustettu oma haastatteluni. Ilmeisesti koko lehtikin tulee jonkin ajan päästä digitaalijakeluun. Oma haastatteluni oli yllättävän pitkä ja mentiin aika syvällekin. Voisin tässä täydentää, että huolimatta pitkästä asumisesta Oulussa (ja Raahessakin lähes 11 vuotta) olen täysin itäsuomalainen. 20 ensimmäistä ikävuotta Kainuussa on täysin ratkaisevaa. Eikä se siihen jää, isäni on Puolangalta ja äitini Ristijärveltä, myös kaikki isovanhempani olivat kotoisin Kainuun vaara-alueelta, siis paikallisia hillbillyjä.

Lahtikon lahtelaisen pääjohtajan Teemu Lahtisen (voiko nimi olla oikea?) kanssa sovittiin, että nappaan Helsinki Beer Festivalissa hänen tiskiltään oman kappaleeni mukaan. Sosiaalisessa tilanteessa unohdin asian tyystin, en törmännyt Kaapelitehtaalla Teemuun ja muistin asian vasta myöhemmin, kun Teemu oli jo poistunut kaupungista. Ehti jo näyttää siltä, että en saa lehteä mukaan pääsiäisen hiihtolomalle Kainuuseen.  Juuri ennen Orionin saksalaisleffaa viime tiistaina ehdin kuitenkin ostaa lehden Pien-olutkaupasta. Myymässä oli yllättäen Hanna, jolta yleensä ostan olutta One Pintissa.

Teemu Lahtinen on rivakkaan tahtiin pystyttänyt Lahteen (sic!) oluen (ja musiikin) ympärille painottuvan mediaimperiumin. Ytimessä on Bönthöö bönthöö -blogi, tämä lehti, radio-ohjelmia, tv-tuotantoa ja ties mitä. Toiminta on ketterää ja näkemyksellisellä asenteella toteutettua, joten perinteisemmät (olut)mediat ovat taatusti suomalaiseen tapaan vähintään huolestuneita. Siihenhän ei tietysti olisi syytä, kollaboraatiolla hyvän oluen sanomaa pitäisi levittää. Toivottavasti näin käykin.

Lehti on A4-kokoa, sivuja 40, mistään zine-läpyskästä ei ole kyse. Runsaasti mustavalkokuvitusta, mainoksiakin ilahduttavasti alan ryhdikkäiltä toimijoilta. Kannessa Chuck Norris olutrekvisiitan ympäröimänä. Pienpanimonurkkaan Lahtikko ei maalaa itseään, siihenhän viittaa jo lehden nimikin. Lahden makropanimojuuria sivutaan ja Hartwallin uusimmat kuulumisetkin löytyy lehdestä. Brewcats-mustalaispanimon markkinointiin otetaan kantaa vierailijakirjoittajan toimesta ja maestro itse sukeltaa kotiolutpanemisen kiemuroihin.

Kouvolasta Lahteen pelastautunut olutbloggaaja Arto Halonen tarjoaa novellin paluustaan Kouvostoliittoon. Mieleen tuli väistämättä koulukaverin kanssa suoritettu paluu Oulujärven lavalle kesällä 1987 Garbon keikalle. Turpaan oli tulla jo parkkipaikalla. Toisessa olutpersoonahaastattelussa kohteena on Lahdessa vaikuttava tšekkoslovakialaistaustainen Robert Kubala (voisiko olla sukua jalkapallojumala László Kubalalle?). Raikkaita näkemyksiä on tälläkin herralla.

Viimeisessä henkilöhaastattelussa on Teijo Aflechtin pihdeissä Helsingin Alppilaan päätynyt marylandilainen muusikko Jason Netherton, josta en ollut aiemmin kuullut. Harrastan musiikkiakin, mutta vuoden 1992 jälkeen levytysuransa aloittaneet artistit eivät sytytä. Olen yrittänyt, mutta ei kertakaikkiaan innosta. Siksi silmäilin haastattelun puolihuolimattomasti ohi, kunnes havahduin jälkipuoliskolla keskustelun siirtyvän olueen. Mielenkiintoisia ajatuksia irtosi tästäkin haastattelusta. 

Käsillä on siis jokseenkin erilainen lehti verrattuna perinteisemmän journalismin voimin aiemmin Suomen olutskenessä työstettyihin. Raikasta tuuletusta, mutta sisällöstä ja muustakaan laadusta tinkimättä. Menestystä ja kestävää kehitystä ei voi olla toivottamatta.

Hal Ashby: The Last Detail

Huipputeos Hal Ashbyn vahvalta kaudelta 1973, pari vuotta ilmiömäisen Harold and Mauden jälkeen. Tämä on tullut nähtyä usein, mutta edellisestä kerrasta voi olla jo kymmeniä vuosia. Hillitön (rail)road movie -variaatio Norfolkista Washington DC:n, Philadelphia/Camdenin, New Yorkin ja Bostonin kautta kohti vankilaa Mainessa. Pohjalla on Darryl Ponicsanin romaani, jolle on jatko-osakin Last Flag Flying. Richard Linklater valmistelee parhaillaan siitä elokuvaa.

Chinatownin kirjoittaja Robert Towne osui tässä leffassa grooveen ja realistinen dialogi lähti rullaamaan ennennäkemättömän notkeasti. Jack Nicholson on täydellinen signalman first class Badass Budduskyna Otis Youngin ja Randy Quaidin kompatessa oikeassa rytmissä. Taxi Driverin myöhempi kuvaaja Michael Chapman tavoitti talvisen itärannikon apeuden napakasti. Kolmikko myöhästyy viimeisestä junasta Washington DC:ssä ja hotellihuoneessa nähdään pitempi olutsessio, jossa kiskotaan mm. sittemmin hipsteröitynyttä Pabst Blue Ribbonia. Tästä leffasta on peräisin Nicholsonin usein lainattu repliikki "beer, the best goddam drink in the world". Yksiulotteinen feelgood-pätkä tämä ei ole, viimeistään loppuratkaisu Townen tyyliin jättää palan kurkkuun. 

Hunter Davies: The Glory Game

Daviesin The Glory Game on yksi kuuluisimmista jalkapallokirjoista ja kun uusi painos sattui verkkokaupassa silmiin, kotiutin välittömästi yhden kappaleen. Nostalginen asenne 1970-luvun jalkapalloon tuntuu itselläni vain vahvistuvan mitä kauemmas aikakausi etääntyy, joten tämä oli todellinen unelmalöytö. Kyseessä on sisäpiiritarina Tottenhamin kaudesta 1971-72. Beatles-kirjailija Davies pääsi hämmästyttävästi seuraamaan joukkuetta pukukoppia myöten koko kauden. Mitään vastaavaa ei ollut tapahtunut aiemmin, eikä ole tapahtunut sittemminkään, ainakaan huipputasolla.

Ja huipputasolla Tottenham tosiaan oli, edellisellä kaudella liigan kolmonen. Englannin maajoukkuelaituri Ralph Coates liittyy kesällä 1971 seuraan Burnleystä. Davies kertoo kirjassa koskettavasti perheellisen Coatesin karusta alusta tyhjässä vuokrakämpässä Pohjois-Lontoossa. Ammattilaisjalkapalloilijan arjesta oli 1971 nykyinen glamour kaukana. 15-18-vuotiaita junioreja käytetään orjatyövoimana, he eivät enää ole koulussa, vaan siivoavat vessoja yms. harjoitusleirillä.

Tottenhamiin ei itselläni ole kovin läheistä suhdetta, vaikka joukkue pelasi siis huipputasolla suosikkini Leeds Unitedin tarunhohtoisimmallakin aikakaudella. Samanlaista antipatiaa kuin Manchester Unitediin, Chelseaan, Liverpooliin tai Arsenaliin ei koskaan syntynyt. Seurasin 70-luvun alussa tiiviisti Englannin liigaa ja tämäkin Tottenhamin ryhmä on hyvin tuttu jo ennestään. Manageri oli pitkäaikainen legenda Bill Nicholson, kapteenina Meksikon MM-kisoissa puolustavana keskikenttäpelaajana loistanut Alan Mullery. Maailmanmestari Martin Peters oli uransa huipulla, samoin Englannin maajoukkuesentteri Martin Chivers. Pohjoisirlantilainen maalivahti Pat Jennings oli jo tässä vaiheessa legendaarisessa maineessa. Skottiveteraani Alan Gilzean oli edelleen täydessä tikissä. Puolustusta johti Walesin myöhempi maajoukkuevalmentaja Mike England, ykkösjoukkueessa oli juuri paikkansa vakiinnuttanut myöhempi keskikenttätähti Steve Perryman ja junioreissa vaikutti tuleva skotti-ikoni Graeme Souness.

Daviesia lukiessa alkaa oma nostalgiakin hapertumaan. Tottenhamin apuvalmentaja Eddie Baily on avoin rasisti, pelaajat kehottavat tappelevia kannattajiaan hajottamaan paikkoja Wolverhamptonisssa, naisiin suhtaudutaan pelkästään seksistisesti ja sovinistisesti. Kouluttamattomat ja sivistymättömät pelaajat päästävät suustaan lähinnä älyttömyksiä. Alkoholin käyttö pelin jälkeen on hieman yllättäen kohtuullisen maltillista. Ei asiat siis 1970-luvulla todellakaan olleet paremmin.

Varsin taitava rakenne kirjassa, periaatteessa edetään kronologisesti kauden mittaan, mutta ei kaavamaisesti. Davies nostaa fokukseen eri toimijoita tapahtumien merkityksen mukaan. Pelaajia tietysti ensisijaisesti, mutta myös valmentajia, seuran johtoa, kykyjenetsijöitä, muita taustahenkilöitä, kannattajiakin. Leeds pudottaa Tottenhamin karusti FA Cupista ja kaikki tunnustavat Super Leedsin ylivoiman, erityistä suitsutusta saa Johnny Giles. Kausi huipentuu Milanin voittamiseen UEFA-Cupin semifinaaleissa, voitto itse finaaliparissa Wolverhamptonia vastaan jää antikliimaksiksi. Dramaattisinta on kapteeni Mulleryn loukkaantuminen talvella, mies lainataan kuukaudeksi vanhaan divariseuraansa Fulhamiin, mutta tekee paluun ensimmäisessä Milan-ottelussa.

Kirjan lopussa on hauskoja liitteitä, taktisia kuvioita, pelaajien haastatteluyhteenvetoja eri aiheista ja mitä heille on tapahtunut vuoden 1972 jälkeen. Myöhempiin painoksiin Davies on kerännyt vastaavaa aineistoa myös Tottenhamin joukkueista 1985 ja 1997. Varsin ainutlaatuinen kirja, mutta ehkä loppuvaikutelma on kuitenkin lievä pettymys. Vaikka vastaavaa ulkopuolisen sisäpiirisukellusta ei ole sittemmin nähty, niin pelaajien omissa muistelmissa on päästy kokemaan vastaavia ilmiöitä.

Wild Beer Madness IPA, tölkkiversio

Tämä somersetilainen IPA tuli vastaan joitakin vuosia sitten Tukholman Kungsholmenissa, nyt sitten kajaanilaisen Alkon hyllyllä. 6,8%, kovasti luvataan humalia hops+hops+hops. Tämäkin samea, voimakkaan aromaattinen, mutta nyt yrttisyys on jo mukana sitrukseen takertuneena. Maku on sitruksinen, kuiva, yrttisyys ei pahemmin häiritse, mutta erityistä raikkauttakaan ei löydy. Tämähän tuntuu hämmentävästi samanlaiselta kuin edellinen porilainen mandariini-IPA, vaikka huuhdoin kyllä lasin huolellisesti. Tasapainoa on tässäkin, ehkä porilaista täyteläisempi kuten alkoholimääräkin viittaisi. Katkeroa on hillitysti, ei siis niin paljon kuin 2013 olin löytävänäni. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Beer Hunter's Mufloni Mandariini IPA

Beer Hunter'sin tiskillä ei tullut pysähdyttyä tänä vuonna Helsinki Beer Festivalissa. Laatu on ikävästi huojahdellut Porissa viime hetkellä ja usko alkaa koetuksella. Varmaankin siellä olisi ollut tarjolla tätä uutta mandariini-IPAa, joka nyt tarttui mukaan Alkon hyllystä. 6,5%, Citra, Mandarina Bavaria. Tuoteselosteesta löytyy myös citrus reticulata, mikä tarkoittanee oikean mandariinin lisäämistä keitokseen.

Sitrustuoksua sameassa keltaisessa oluessa. Maku on kuivan sitruksinen, ehkä jopa enemmän greippinen kuin mandariininen. Yrttivihannes uiskentelee suhteellisen lähellä, mutta ei pääse pinnalle. Hieman raikkaampaa tämä silti voisi olla. Tasapainoa löytyy, mallas tukee kohtuudella, lievää hedelmäistä happamuusefektiä. Katkeroakin on mukana, mutta nykytyyliin hyvin hillitysti. Perus-IPA, tuskin tulee herättämään suurempia intohimoja. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Sonnisaari Aprikosmos, pulloversio

Sonnisaaren sessio-IPA Aprikosmos on ensimmäinen Alkon valtakunnalliseen jakeluun päässyt tuote pienosakkuuspanimoltani. Erilaisia versioita olen jo ehtinyt oluesta kokeilla, ensikohtaaminen oli viime kesän Helsingin SOPPissa. Apri-etuliite stemmaa hyvin huhtikuuhun, joten oikea ajankohta maisteluun. Aprikosmos on myös ensimmäinen Sonnisaaren olut, jota löysin syntymäkaupungistani Kajaanista.

Samea NEIPA-ulkonäkö, tuoksu trooppisen hedelmäinen, suhteellisen hillitysti. Maku on matalahiilihappoinen, pehmeä, hedelmäinen, mutta ei erityisen raikas. Tuttu Sonnisaaren maltaisuus vahvasti mukana. Tämä voi olla pettymys runsasta aprikoosia oluesta etsiville, se on mukana, mutta melkoisesti sordinoituna. Tuotekujalla muistetaan kytkeä peräkärry mukaan, jälkimaun katkeruus on hyvää tasoa. Magnum katkerohumalana, Citra ja Cascade aromissa. Alkoholia 5,5%, siis hieman vähemmän kuin SOPPissa (5,8%). Ei silloin aistittua hartsia, mutta ei tämä nytkään täysosuma ole. Aprikoosisoseen kanssa toimiminen ei varmaan ole aivan yksinkertaista. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko. 

Berliner Kindl Jubiläums Pilsener, pulloversio

Talvinen kiirastorstai Kajaanissa, rapeaan keliin rapeaa pilsiä Berliinistä, tuttu paikan päältä isommasta astiasta. 5,1%, se tuntuu ihanteelliselta pohjoissaksalaiselle pilsenerille. Vaahtoaa hyvin Warsteiner-huilussa, kaunis olut, viljainen tuoksu, täyteläisen maltainen maku, hillitty katkeruus. Ei lähelläkään sitä rapeutta, josta ehdin haaveilla, mutta kunnon kamaa ilman muuta. Keskinkertainenkin saksalainen pils erottuu näillä leveysasteilla aina edukseen. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Stallhagen Rooster

Ahvenanmaalta todella vahva golden ale, 7,5%. Puoli litraa lentokenttäbaarissa 10,90€.  Poreilevaa, hedelmää ohuesti, makeaa karamellia, runsaasti hiilihappoa. Ei peräkärryä. Epämiellyttävä kokonaisuus, ei raikkautta, kaikki ainesosat hailakaksi limonadiksi laimennettu. Stallhagen teki välillä ihan ryhdikästä tavaraa, mutta nyt tuntuu ote kirvonneen kokonaan. Vantaa, Oak Barrel, 12.4.2017.

Juventus - Barcelona 3-0

Herkullinen neljännesfinaali, Italiassa jyräävä Juventus ja 0-4 -tappiosta noussut Barcelona. Käytännössä parhaat miehistöt, vain Busquets pelikiellossa. Juventuksella kiihkeä alku, heti 3. minuutilla Higuainilla puskupaikka. Sitten 7. minuutilla todella kaunis maali, Juan Cuadrado valmisteli, Paulo Dybala viimeisteli takanurkkaan tarkasti. Barcelona oli köysissä, mutta silti Messi onnistui väläyttämään, nerokas pystysyöttö Iniestalle, joka ei kuitenkaan pystynyt Buffonia yllättämään. Heti perään Dybala rankaisi uudelleen, Mandzukicin tarjoilusta 16. metrin rajalta. Puolen tunnin kohdalla Barcelona teki maalin, mutta Messin rikkomus edeltävässä tilanteessa. Ei niin yksipuolinen suoritus kuin Pariisissa, mutta nyt Barcelona on todellisissa vaikeuksissa. Cuadrado ja Dybala parasta mahdollista laatutasoa. En ole aivan varma, mutta saattoi olla ensimmäinen kerta, kun näin Dybalan pelaavan. 

Barcelona aloitti toisen jakson aktiivisesti, Messillä vetopaikka, heti perään Khediralla, molemmat ohi. Suarezillakin tilanne, mutta siihen se jäi. 54. minuutilla Higuain pääsi tekopaikkaan, Ter Stegen torjui. Perään kulma, nerokas Pjanicin roikku takakulmalle, Chiellini punnersi Mascheranon sivuun, puski viimeisen maalin tolpan kautta sisään. Loppu tasaisempaa vääntöä, suurin kiihko hiipui. Vielä 68. minuutilla Messi säväytti, huippusyöttö vapautti Suarezin, joka tempoi ohi. Kyllä se on tässä, Juventus ei ole PSG, ei se voi samalla tavalla antautua Kataloniassa.

Solmu Blond IPA

Uutta kamaa Vaasankadun hipsteribaarissa, 6,0%, varsin kirkas, tuoksussa hedelmäpastilleja. Hedelmää maussa, trooppista juttua, keskitason hiilihappoisuus, karviaismarjaakin nousee esiin. Kohtuullinen kapea katkeropuraisu. Trendikkäiden nuorten ihmisten seassa ilahduttaa, että voi nauttia näin laadukasta juomaa. Nättejä tyttöjä, partaisia hikimyssyäijiä. Jos skaala siirretään baarin ulkopuolelle, niin sitten kyseessä on jo vaatimattomampi tapaus. Ei tämä täysin puhdas ole, varsinkin tuoksuun kerääntyy rasitetta. Solmu-panimolla tuntuu olevan suunta hukassa. Nyt pitäisi päättää, halutaanko sinnepäin onnistuneista oluista hioa laadukkaampaa kamaa vai jämähdetäänkö tälle tasolle. Solmu, 11.4.2017.

Harald Braun: Der letzte Sommer

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Orion-sarjassa on menossa huippukiinnostava sodanjälkeisen länsisaksalaisen elokuvan sarja, mutta harmittavasti en juuri pysty mielenkiintoisimpia elokuvia tsekkaamaan päivänäytöksistä. Tähän 1955-leffaan ehdin, alan ekspertti Olaf Möller esitteli elokuvaa ennen näytöstä. Tämä oli melkoisen vaatimaton näyte, ikävä kyllä. Sittemmin kansainvälisemmissäkin tuotannoissa esiintyneet Hardy Krüger ja Liselotte Pulver ovat romanttisena pääparina jonkinlaisessa salamurhatrillerissä. Elokuva on kuitenkin laahustavan hidas flegmaattinen tapaus, mitään kunnon jännitettä ei saada aikaan missään vaiheessa. Vuoristomaisemissa yritetään tappaa kahdeksan vuotta hallinnut presidentti Tolemainen. Muidenkin henkilöhahmojen nimet muistuttavat suomalaisia, murhamies Rikola ja pianonvirittäjä Vittunen. Missään vaiheessa ei tarkentunut nimien suomalaissuuntauksen tausta. Ilmeisesti suomalaiset aikalaisarvostelijat repäisivät ihokkaansa, olihan Paasikivi ollut presidenttinä tässä vaiheessa samat kahdeksan vuotta. Elokuvaa käsittääkseni kuvattiin Norjassakin. 

Maku Solita Intohimo 1.1

Makun Solita-firmalle tehtyä olutta pääsin maistamaan viime kesänä, nyt uusi versio tuotteesta. Versionumeron lievä muutos viitannee, ettei rakennetta kovin radikaalisti ole uudistettu. Sain tätä olutta Solitassa vaikuttavalta Tuopillinen-blogin Jouni Koskiselta HBF:n huumassa, olipa yksi tölkki mukana jo viime viikon Makun näytepakkauksessakin. 

4,7% siis jälleen, samea olut, kevyt vaahto. Tuoksu on hyvin trooppishedelmäinen, lievää happamuutta mehumaisesti. Maku on keskipehmeä, passion kai tässä todellakin maistuu, sellainen kypsä trooppinen hedelmä joka tapauksessa. Mallasrunko jää ohueksi, vaikka itse oluessa on kohtuudella täyteläisyyttä. Hyvin puhdas, mutta jälkimaku on erittäin lyhyt, katkerohumala on unohtunut reseptistä ilmeisesti kokonaan. Aiempaan versioon verrattuna tuntuu siis, että katkeroa on vähennetty ja hedelmäinen happamuus lisääntynyt. Tällainen suuntaus ei ole millään tavalla kannatettava omalta mukavuusalueeltani tarkasteltuna.

Muhu Nänn

Toinen näyte Muhun saaren oluttuotannosta, tämäkin kollegan tuomisia Tallinnasta Täitsameesin tapaan. 5,8%, vaahtoaa huikeasti Spiegelaun stout-lasissa. Beigen vaahdon alla olut on lähes musta. Tuoksussa paahteisuutta, anis-tyyppistä mausteisuuttakin.  Maku on pihkaisen hedelmäinen, kevyempi kuin tuoksusta saattoi päätellä. Makeaa karamellia, miksei suklaatakin, jälkimaku on kovin nopeasti hiipuva. Hiilihappoa on aivan hillittömästi liikaa, kokis-fiilis ei ole kaukana. Maitohappoisuutta lämmetessä, ei mitään virheitä, mutta ei stout minun makuun.

Rabbit Street #50 Vermont IPA

Huipputuoretta NEIPAa Rabbit Streetiltä, 7,2%, keitetty 27.3.2017, pullotettu 7.4.2017. Ruma samea ulkonäkö tyylinmukaisesti. Tuoksu ei kovin intensiivinen, ehkä hieman kermatoffeen diasetyyliä jopa. Maku on hedelmäinen, pehmeää trooppisuutta, vähän hiilihappoa, oikein näppärää. Tuoksun aromaattisuus siis heikkoa, se varmaan pitäisi Vermont IPAssa olla raikkaampi. Maku on hyvin tasapainoinen, hedelmä, mallas ja perätilan reipas katkeruus nivoutuvat harmonisesti. Valmistajan kommentin mukaan kuivahumalointi poisti oluesta raikkautta, näinhän ilmeisesti on käynyt. Nautittavaa kamaa silti. Karamellista makeutta on ehkä omaan makuuni liikaa, se korostuu lämmetessä. Peräkärry tietysti voisi olla raskaampi.

Rabbit Street #49 Pipsa Pils

Sain Helsinki Beer Festivalin yhteydessä setin Rabbit Streetin uusimpia tuotoksia. Kyseessähän on rypsinviljelyalueella toimiva pitemmän linjan valmistamo, jolta maistelin runsas vuosi sitten useamman näytteen. Olipa Rabbit Street mukana myös viimevuotisessa Sonnisaaren kotiolutkilpailussa, aivan kärkisijoillakin. 

Nyt sitten keittoja on tehty lähes parikymmentä lisää, ensimmäisenä maistoon pils, 5,4%, keitetty 8.3.2017, pullotettu 7.4.2017.  Ei kuitenkaan perinteistä kamaa, karamellimallasta, humalina Nelson Sauvin ja Ahtanum saksalaisten ohella. Ei kuivahumalointia. Olut vaikutti samealta lasiin kaadettaessa, mutta kauniin kirkas kultainen juomahan sieltä paljastui näppärän vaahtohunnun alle. Tuoksussa pehmeää kuuman ilmaston hedelmää, ehkä jopa hieman ylikypsänä, märkää kiiviä. Myös brittibitterin keksiä, toffeeta, aika yllättävä yhdistelmä, varsinkin pilsin yhteydessä. No, eihän tämä siis varsinainen pils olekaan. 

Maku on pehmeän matalahiilihappoinen, kuivattua hedelmää, ei selkeää trooppisuutta enää. Peräkärry tulee mukana, katkeruutta on vähintään keskitasoisesti. Tässä on täyteläisen jenkkilagerin ja ESBin hybridi, miksei myös vähän altbierin kaikuja, vaikka pähkinää ei ehkä esiinny. Sinänsä puhdas, ei mitään epämiellyttävää tai ylimääräiseltä tuntuvaa, on vain vaikeasti mihinkään tyylilokeroon sujahtava olut. Mielenkiintoinen ilman muuta. Brittityylisyyden lähde askarruttaa, koska hiiva varmaankin peruslager-tyyliä ja humalissakaan ei sinne päin viittaavaa. Tuskin sitä pelkillä maltaillakaan saavuttaa.

 

Arvi Pale Ale

Kotiolutsession starttiin helsinkiläisen kollektiivin pale alea, 6,7%. Hiivana vermontilaiselta kuulostava WLP095 Burlington Ale, humalina Chinook ja Pekko. Kauniisti vaahtoava olut, pieniä tiheitä kuplia. Sameaa, kinuskin väriä. Tuoksussa voimakkaasti etikkaista happamuutta. Ehkä joidenkin mielestä miellyttävää, mutta itse en tästä tuoksusta tykkää. Maku on lievemmästi hapan, kuohkea hedelmäisyys nousee hyvin esiin, mutta takatilassa etikka taas ottaa omansa. Jonkinlainen perverssi raikkaus oluessa kuitenkin on ja jälkimausta voi aistia katkeroakin. Valmistaja kertoi minulle etukäteen tästä happamuudesta, se ei kuulemma ollut varsinaisesti harkittua, mutta olut ei kuitenkaan tuntunut täysin pilaantuneelta. Ehkäpä niin, mutta ei tämä oikein minuun nyt iskenyt. Ei tämä maultaan erityisemmin poikkea soureina markkinoiduista oluista, ehkä niissäkään bakteereja ei päästetä täysin hallitusti hyörimään. Lahtelainen olutmediamoguli Bönthor on myös päässyt tätä kokeilemaan. Aistimukset suunnilleen samat, mutta tuomio hänellä myönteisempi. Pääsiäisen jälkeen testiin vielä toinen näyte samalta valmistajalta. Tämä kollektiivi muuten varsin tuore, olikohan kyseessä vasta kolmas tai neljäs erä.