Daviesin The Glory Game on yksi kuuluisimmista jalkapallokirjoista ja kun uusi painos sattui verkkokaupassa silmiin, kotiutin välittömästi yhden kappaleen. Nostalginen asenne 1970-luvun jalkapalloon tuntuu itselläni vain vahvistuvan mitä kauemmas aikakausi etääntyy, joten tämä oli todellinen unelmalöytö. Kyseessä on sisäpiiritarina Tottenhamin kaudesta 1971-72. Beatles-kirjailija Davies pääsi hämmästyttävästi seuraamaan joukkuetta pukukoppia myöten koko kauden. Mitään vastaavaa ei ollut tapahtunut aiemmin, eikä ole tapahtunut sittemminkään, ainakaan huipputasolla.
Ja huipputasolla Tottenham tosiaan oli, edellisellä kaudella liigan kolmonen. Englannin maajoukkuelaituri Ralph Coates liittyy kesällä 1971 seuraan Burnleystä. Davies kertoo kirjassa koskettavasti perheellisen Coatesin karusta alusta tyhjässä vuokrakämpässä Pohjois-Lontoossa. Ammattilaisjalkapalloilijan arjesta oli 1971 nykyinen glamour kaukana. 15-18-vuotiaita junioreja käytetään orjatyövoimana, he eivät enää ole koulussa, vaan siivoavat vessoja yms. harjoitusleirillä.
Tottenhamiin ei itselläni ole kovin läheistä suhdetta, vaikka joukkue pelasi siis huipputasolla suosikkini Leeds Unitedin tarunhohtoisimmallakin aikakaudella. Samanlaista antipatiaa kuin Manchester Unitediin, Chelseaan, Liverpooliin tai Arsenaliin ei koskaan syntynyt. Seurasin 70-luvun alussa tiiviisti Englannin liigaa ja tämäkin Tottenhamin ryhmä on hyvin tuttu jo ennestään. Manageri oli pitkäaikainen legenda Bill Nicholson, kapteenina Meksikon MM-kisoissa puolustavana keskikenttäpelaajana loistanut Alan Mullery. Maailmanmestari Martin Peters oli uransa huipulla, samoin Englannin maajoukkuesentteri Martin Chivers. Pohjoisirlantilainen maalivahti Pat Jennings oli jo tässä vaiheessa legendaarisessa maineessa. Skottiveteraani Alan Gilzean oli edelleen täydessä tikissä. Puolustusta johti Walesin myöhempi maajoukkuevalmentaja Mike England, ykkösjoukkueessa oli juuri paikkansa vakiinnuttanut myöhempi keskikenttätähti Steve Perryman ja junioreissa vaikutti tuleva skotti-ikoni Graeme Souness.
Daviesia lukiessa alkaa oma nostalgiakin hapertumaan. Tottenhamin apuvalmentaja Eddie Baily on avoin rasisti, pelaajat kehottavat tappelevia kannattajiaan hajottamaan paikkoja Wolverhamptonisssa, naisiin suhtaudutaan pelkästään seksistisesti ja sovinistisesti. Kouluttamattomat ja sivistymättömät pelaajat päästävät suustaan lähinnä älyttömyksiä. Alkoholin käyttö pelin jälkeen on hieman yllättäen kohtuullisen maltillista. Ei asiat siis 1970-luvulla todellakaan olleet paremmin.
Varsin taitava rakenne kirjassa, periaatteessa edetään kronologisesti kauden mittaan, mutta ei kaavamaisesti. Davies nostaa fokukseen eri toimijoita tapahtumien merkityksen mukaan. Pelaajia tietysti ensisijaisesti, mutta myös valmentajia, seuran johtoa, kykyjenetsijöitä, muita taustahenkilöitä, kannattajiakin. Leeds pudottaa Tottenhamin karusti FA Cupista ja kaikki tunnustavat Super Leedsin ylivoiman, erityistä suitsutusta saa Johnny Giles. Kausi huipentuu Milanin voittamiseen UEFA-Cupin semifinaaleissa, voitto itse finaaliparissa Wolverhamptonia vastaan jää antikliimaksiksi. Dramaattisinta on kapteeni Mulleryn loukkaantuminen talvella, mies lainataan kuukaudeksi vanhaan divariseuraansa Fulhamiin, mutta tekee paluun ensimmäisessä Milan-ottelussa.
Kirjan lopussa on hauskoja liitteitä, taktisia kuvioita, pelaajien haastatteluyhteenvetoja eri aiheista ja mitä heille on tapahtunut vuoden 1972 jälkeen. Myöhempiin painoksiin Davies on kerännyt vastaavaa aineistoa myös Tottenhamin joukkueista 1985 ja 1997. Varsin ainutlaatuinen kirja, mutta ehkä loppuvaikutelma on kuitenkin lievä pettymys. Vaikka vastaavaa ulkopuolisen sisäpiirisukellusta ei ole sittemmin nähty, niin pelaajien omissa muistelmissa on päästy kokemaan vastaavia ilmiöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti