2018 valmistunut biopic kirjailija Coletten varhaisvuosista. Ollaan Pariisissa 1800-luvun lopulla, siis Belle Époquen ja Dreyfus-jutun kuohuissa. Parikymppinen kirjailija julkaisee neljä ensimmäistä romaaniaan 14 vuotta vanhemman aviomiehensä nimissä. Kirjat näyttävät olevan viihteellistä pehmopornoa. Aviomies on hillitön häntäheikki ja tuntuu saavan kiksejä vaimonsa lesbosuhteita rohkaisemalla. Siistiä kamarinäytelmällisyyttä, melkoisen hajuton ja mauton, epookkihaltuunotto jää aika pinnalliseksi. Keira Knightley on kyllä vakuuttava nimiroolissa, mutta muut vääntävät väkinäisemmin.
sunnuntai 28. helmikuuta 2021
Wash Westmoreland: Colette
lauantai 27. helmikuuta 2021
Sonnisaari Lämykkä Surf NEIPA
Koronan kolmas aalto vaikuttaa riehuvan niin tiheästi, että päätin jättää perinteisen lauantai-iltapäivän baarikierroksen väliin. Asetuin katsomaan televisiosta hiihtoa. Sohvan pohjalle saapui viesti pienosakkuuspanimoni Sonnisaaren Timo Kanniaiselta, että Helsingin ainoa kegi Lämykkä Surfia on nyt tarjolla Redin Oluthuone Haavissa. Ponnahdin välittömästi sohvalta siirtymään nektarin ääreen. Asuin Oulussa 1982-88 ja uudelleen 1999-2014, välivuosinakin kävin viikottain Perämeren metropolissa. En muista kuitenkaan koskaan kuulleeni Lämykkä-termiä. Googletuksen perusteella se tarkoittaa Oulun kaakkoiskulmalla olevaa pientä Lämsänjärveä, joka tietysti on tuttu. Timon musiikkimaun tietäen oluen nimi lienee myös kunnianosoitus Luonteri Surf -bändille, Luonterihan on Mikkelin suunnalla oleva Saimaan osa.
Lämykkä Surf on siis DDH NEIPA, 6,7 %, Mosaic, Citra ja Simcoe. Nyt on ainakin riittävän sameaa, kunnollisesti mehun näköä. Tuoksussa on mangoa ja aprikoosia tanakasti. Maussakin raikasta trooppisen hedelmän makua, hyvin pehmeää, matala hiilihappotaso. Erittäin kuivaa, makuun sekoittuu sitruksisiakin vivahteita. Erinomainen juotavuus. Kuivuus jatkuu jälkimakuun, mutta ei kasva kovin katkeraksi. Se on harmi ja vähän poikkeuksellistakin Sonnisaarelle, mutta näinhän NEIPAn kanssa mennään. Sonnisaari haastaa nyt kunnolla Tujun ja Olarin NEIPA-sarjassa, tämä on vähintään samaa tasoa kuin niiden parhaat saavutukset. Aiemmat Sonnisaaren sameat IPAt ovat olleet erinomaisia oluita, mutta eivät ehkä tyylinmukaisimpia NEIPOja. Tässä on täysin tyylipuhdas tapaus. Tuoreus voisi olla vielä aavistuksen parempi, mutta kegihän ei varmaan aivan tuore ole. Otin toisenkin puolilitraisen. Haavi, 27.2.2021.
Terrence Malick: Song to Song
Terrence Malick oli 1980- ja 90-luvuilla Hollywoodin myyttisin legenda. Mies oli 1970-luvulla tehnyt Badlandsin ja Days of Heavenin, jotka pärjäsivät huikeasti arvostetuimmissa paremmuusäänestyksissä. Tykkäsin niistä itsekin, varsinkin Badlandsista. Myytti kasvoi tietysti sen takia, että nuo kaksi elokuvaa näyttivät jäävän nuorehkon ohjaajan ainoiksi. The Thin Red Linen ilmestyminen 1997 olikin sitten järisyttävä tapaus ja elokuvakin melkein lunasti hillittömiksi kasvaneet odotukset. En ole leffaa katsonut uudelleen ensi-iltaviikon jälkeen, olisi mielenkiintoista nähdä, onko se kestänyt aikaa. 2005 valmistunut The New World olikin sitten täydellinen rimanalitus. Itselle se oli niin suuri pettymys, että menetin mielenkiintoni Malickiin kokonaan. 2010-luvulla Malick kiihdytti tuotantonsa valtavaan vauhtiin ja pukkasi ulos kuusi leffaa. Kaikkien ennakkoarviot olivat sellaisia, etten korvaani lotkauttanut.
Nyt sitten osui sopivaan katselusaumaan Ylen esitys Song to Songista vuodelta 2017. Mielenkiintoa nosti elokuvan sijoittuminen Austinin kiihkeään musiikkiskeneen, johon kävin itsekin tutustumassa 2003. Nuoria kauniita ihmisiä, merkityksetöntä dialogia, levoton liikkuva kamera, vääristyneitä teennäisiä kuvakulmia, nopeita leikkauksia. Henkilöhahmoihin ei saa mitään otetta, Malick tyytyy jäämään etäiseksi tarkkailijaksi. Austinin tunnelma omituisen muovinen, omat mielikuvat paljon rosoisempia ja elävämpiä. Edes musiikin käyttö ei tunnu tuovan elokuvaan mitään lisäarvoa. Päälleliimattuina muusikkocameoesiintyjinä mm. Johnny Rotten, Patti Smith ja Iggy Pop. Löysää visuaalista jaarittelua, välillä ollaan yhtäkkiä meren rannallakin. Lähinnä oleskellaan anonyymissä kerrostalohuoneistossa. Austinin kuuluisien lepakoiden lento saadaan sentään välähdyksenomaisesti vangittua. Todellakin poikkeuksellisen huono ja tylsä elokuva. 70-luvulla kiehtovalta eksentrikolta vaikuttanut Malick on mitä ilmeisimmin vanhemmiten seonnut täysin. Tavallaan kai se on luonnollinenkin kehitys. Elokuvien rahoittajien aivoitukset tässä varmaan sitten ovat arvoituksellisempia.
perjantai 26. helmikuuta 2021
Fuerst Wiacek Whippersnapper
Fuerst Wiacekin Hotlinea tilatessa kuulin yllättäen, että saman panimon oluita saa nyt sulkutilanteen uhatessa kaksi yhden hinnalla. Tätä tarjousta oli vaikea ohittaa, joten hain kylmäkaapista toisen kokeilemattoman tupla-IPAn samalta valmistajalta. Kirkkaampi, mutta silti samea. Hyvä vaahto, edelleen 8,0 %, kuivahumalina Loral ja Citra. Tuoksu ei nytkään erityisen hyvä, lievää vihannesta. Maku on kuohkeampi, pehmeä, ananasta, jopa raikkautta. Ohuempi kuin Hotline, ei jälkimakua. Tässä oluessa päiväykset lähes samat, mutta yhtä aikaisempia, siis freshest 20.12.20, Bb 18.03.21. Mertarannan jääkiekkohihkuminen vessassa lopetettu, oli jo aikakin. Pien Brewpub, 26.2.2021.
Fuerst Wiacek Hotline
Berliinistä tölkkikamaa, päivän teeman mukaisesti tupla-IPA, 8,0 %, nyt kuivahumalina Citra, Idaho 7 ja Amarillo. Samea, hyvää vaahtoa, tunkkaisempi tuoksu verrattuna Duckpondin hanakamaan. Trooppista hedelmää maussa, ananasta, mangoa, silti kuivaa. Bensiiniä, jälkimaku hyvin lyhyt. Puhdasta kamaa, maussa ei tunkkaisuutta. Freshest 21.12.2020, Best Before 19.03.2021, joten en päässyt juomaan erityisen tuoreena. Mutta ei liian vanhalta tunnu, hyvää on, ei mitään horjumista. Naapurimaan Zichovecilla sattumoisin samanniminen IPA, mutta se oli west coast -kamaa. Pien Brewpub, 26.2.2021.
Duckpond The Ugly DIPA
Kolmas versio Göteborgista, edelleen 8,0 %, nyt Idaho 7 soolona kantaa vastuuta. Appelsiinia, kuivaa, pehmeää, intensiivinen, ehkä paras koko sarjasta. Greippisyyttäkin lähes löytyy, jopa lievästi katkeroa. Yleensä tällaisissa tilanteissa ensimmäinen olut maistuu parhaalta, mutta tällä kertaa viimeinen tuntui miellyttävimmältä. Kuvassa oikealla. Pien Brewpub, 26.2.2021.
Duckpond The Bad DIPA
Sama ulkonäkö kuin edellä, samat 8,0 %, nyt humalina Azacca ja Sabro. Kirpeämpi, hammastahnaa, muuten samalla tavalla hedelmää trooppisesti. Pippurisuus vähäisempää, katkeroakin hieman. Hartsia ehkä nyt aavistuksen negatiivisemmalla puolella. Sabro tässä nyt selvästikin sotkee nautintoa, hyvää kamaa silti tämäkin on, mutta tykkäsin Goodista enemmän. Kuvassa keskellä. Pien Brewpub, 26.2.2021.
Duckpond The Good DIPA
Baarisulkutila tulossa taas viime kevään tapaan, joten yritettävä nauttia elämästä niin kauan kuin voi, tartuntaa ja tartuttamista vältellen tietysti. Ryntäsin työpäivän jälkeen lauhtuneessa pitävässä kelissä ensimmäisenä asiakkaana Pienen tiskille ja otin göteborgilaisen Duckpondin spagettiwestern-trilogian kaikki hana-DIPAt kerralla maistoon. Kaikki sameita, heikkoa vaahtoa. The Goodissa 8,0 %, niin kuin kaikissa muissakin, humalina tässä Mosaic ja Citra. Ananasta, pehmeyttä, kuivaa, pippuria hieman. Ei oikeastaan jälkimakua. Tuoretta on, hieman saippuaisuutta, ei oikein vakuuttanut. Kuvassa vasemmalla. Pien Brewpub, 26.2.2021.
keskiviikko 24. helmikuuta 2021
Pike Season Whirlpool
Viimeinen Teemu Lahtisen Imbibe-näytteistä tällä erää, uusi panimotuttavuus Moskovasta, gose punaviinimarjalla ja vadelmalla, vain 4,7 %. Punainen samea juoma, pinkkiä vaahtoa runsaasti. Tuoksussa vahvasti makeaa hedelmäisyyttä ja marjaisuutta, vadelmaa ilman muuta. Happamuutta ei vähääkään. Maku on kuivempi, marjaisuus intensiivistä silti, hiilihappoa melkoisen paljon, ei mallasta, humalaa, happamuutta tai alkoholia. Tässä nyt marjaolut, joka ei ole millään tavalla sour. Ei tietenkään gosenkaan kanssa mitään tekemistä. Varsin täyteläinen, marjaisuus on lähes pureksittavaa. Ei tätä epämiellyttäväksi voi sanoa, mutta olutmielessä en millään löydä tästä mitään mielenkiintoista. Venäjällä selvästikin innokkaasti tehdään marja/hedelmäoluita, tai ainakin maahantuojan kiinnostus näyttää kohdistuvan niihin. Henkilökohtaisesti kiinnostaisi enemmän saadaanko Venäjällä jotain omaa tvistiä perinteisempiin oluttyyleihin. Kvassin pohjalta voitaisiin esimerkiksi viritellä vahvoja leipäisiä blinimäisiä vivahteita vaikka tattarirungolla.
BrewHeart Hop Rodder
Saksalaista craftia, west coast IPA, 6,8 %, todella klassiset länsirannikon humalat Columbus, Chinook ja Centennial käytössä. Ei silti aivan kirkas, kevyesti samea. Karamellinen tuoksu ja jotenkin epämääräisen outo maku. Mausteisuutta ja bensiiniä, epäilin juodessa Sabroakin. Varsin kuiva, vähän katkera, mutta ei kunnon hedelmäisyyttä. Ei kovin tuoreeltakaan tunnu, en tutkinut tölkin päivämääriä. BrewHeartilta on tullut hyvääkin kamaa, mutta tämä ei nyt innostanut. Signor Smith, 24.2.2021.
Erik Häkkinen: Jäinen saari
En ole koskaan kuullut Erik Häkkisen elokuvista. Ei ole varmaan moni muukaan, koska nyt vasta ensimmäiset tv-esitykset. Häkkinen kuitenkin teki 1964 kaksi leffaa, joista Jäinen saari perustuu Waltarin novelliin. Maaseudulla ränsistyneeseen puutaloon syrjäytynyt keski-ikäinen rappioalkoholisoitunut taidemaalari saa ihailijakseen nuoren nätin tuberkuloosia sairastavan opiskelijatytön. Jäykkää dialogia, huono äänitys. Ehkä yritetty tavoitella Bergmanin kamarinäytelmällisiä tehoja, mutta epäonnistuttu varsin perusteellisesti. Romanikuvio periaatteessa mielenkiintoinen, mutta sitä ei kehitetä eteenpäin. Maalaukset ovat Ahti Lavosen tekemiä, ne ovat kyllä mahtavia, leffan selvästi parasta antia. Hiusrajoitteisena katsojana huomio kiinnittyi Kalervo Kosken paksuun tukkaan, joka näyttää kasvavan tuuheana lähes kulmakarvoista alkaen.
tiistai 23. helmikuuta 2021
Stamm Party Maker
Toinen Stammin Imbibe-näyte Party Maker on imperial sour ale, aprikoosia, litsiä, passionia, 7,0 %. Ei vaahtoa, hedelmänektarin paksu syvänkeltainen habitus. Tuoksussa lievästi happamuutta, vahvoille hedelmäsoureille ominaista villasukkaa, kyllä hedelmäisyyttäkin. Maku on täyteläinen ja raikas, hyvin trooppishedelmäinen, persikkaa ja mangoa, miksei etiketissä mainittujakin hedelmiä, maku on paljon parempi kuin tuoksu. Happamuutta on vain häivähdys. Alkoholia, mallasta ja humalaa ei erota, tämä menisi aamiaismehuna täydestä. Siksi tämä ei oluena ole kovin kiinnostava. Ei klassinen kriekkään "perinteiselle oluelle" maistu, mutta se ei muistuta mitään muutakaan, se on ainutlaatuinen tapaus. Tällaiset kevyesti happamat hedelmäoluet ovat kovin kaukana sellaisesta.
Stamm Beyond the Pale
Lisää Imbiben maahantuontiuutuuksia, nyt Moskovan Stamm vuoroon. New England Pale Ale, 5,5 %. Puhdasoppinen NEIPAn ulkonäkö, runsas valkea vaahtokin. Tuoksussa herukkabensiiniä lähes huumaavasti, todella freesiä kissanpissaa. Maku on kuivahko, vähän kovakin, hieman liikaa hiilihappoa, enemmän greippiä kuin herukkaa. Maltaan tuki on horjuvaa ja hiilihappojen vaikutuksesta runko tuntuu heiveröiseltä, lähes vetiseltä. Kuivuus jatkuu peräkammariin, mutta ei käänny kunnon katkeruudeksi. Puhdasta ja tuoretta, miksei raikastakin. Mutta vaatisi siis selvästi rotevampaa runkoa tai vähemmän hiilidioksidia. Beyond the Pale on suosittu nimi, Englannissa ainakin London Beer Factory ja Elland ovat tehneet samannimistä olutta ja Kanadan Ottawassa on samanniminen panimo.
maanantai 22. helmikuuta 2021
AF Brew Eat The Dust! Double IPA DDH Mosaic
Toinen Teemun Imbibe-näytteistä, tupla-IPA Mosaicilla, 8,0 %, 40 IBU. Tätä join pikaisesti Craft Beer Helsingissä silloin kun festivaaleja vielä järjestettiin, ikimuistoisena kesänä 2018. Yllättäen tölkin kyljessä päivämäärä 08.08.2020. Toivoin painovirhettä, mutta pian selvisi ettei näin selvästikään ole. Ilmeisen harmittavasti Teemu kauhoi epähuomiossa tölkin mukaan varaston aiemmasta erästä tai jotain vastaavaa. Vaahtoa ei paljoa synny, tölkin sisältö mahtuu helposti yhdellä kaadolla Spiegelaun lasiin. Sameaa, keskikeltaista, tuoksu on aika laimeaa, kevyttä sitrusta ehkä. Maku on matalahiilihappoinen, hedelmäinen, kuiva, pastillimainen, melko täyteläinen, ei täysin miellyttävä. Bensiiniäkin on, mutta raikas hedelmäisyys puuttuu. Mallas ei juuri tunnu, tämä on jotenkin väljähtyneen limonadin oloinen kuivuudesta huolimatta. Jälkimakua ei ole. Tällaiseksi NEDIPA siis puolessa vuodessa muuttuu. Ei tunkkaista juuresmehua vaan väljähtänyttä keltaista jaffaa. Pettymyshän tämä tietysti oli, mutta tuoreena varmaan ryhdikästä kamaa.
AF Brew Multimicrodots DDH Micro IPA
Sain Teemu Lahtisen kautta taas muutaman näytteen Imbibe Internationalin maahantuonneista. Venäläistavaraa tietysti, ensimmäisenä maistettavana Pietarin AF:n tuplakuivahumaloitu mikro-IPA, 3,0 %, 20 IBU. Tölkissä päiväys 05.02.2021, joka on siis todennäköisesti tölkityspäivä. Erittäin tuoretta siis. Hyvin vaaleankeltainen, samea, kevyt vaahto. Raikasta sitrusta tuoksussa, greippiä oikeastaan. Maku on makeampi, karamellisempi, mutta sitrushedelmäisyys eniten siinäkin esillä. Olueksi tämän tunnistaa, lievä maltaisuus tuntuu taustalla. Hiilihappoa ei erityisen paljoa ole, mutta vähempikin riittäisi. Makua on yllättävänkin hyvin, vaikka ohutrunkoiseksi tämä kokonaisuutena jääkin. Takapurentaa ei ole, se on käytännössä poistettu. Oikein puhdas, ei mitään sivumakuja. Raikasta, tuoreenkin makuista, helppo löytää käyttötilanteita tällaiselle oluelle, vaikka ei mikään nautiskelujuoma olekaan.
lauantai 20. helmikuuta 2021
CoolHead Jjuiciness
Räntäsadetta Alppiharjulla lähes kaksi kuukautta kestäneen pakkastalven jälkeen. Suhteellisen hiljaista CoolHeadin taproomissa alkuillasta. Sessio-IPA Juicinessistä Tuusulassa viritetty perus-IPAn ohittaen tupla-IPA -versio, 8,0 %, Citra ja Mosaic. Suhteellisen tummaa ja sameaa. Mehuinen ja makea, jopa siirappinen. CoolHead tuntui jo saavan otteensa takaisin, mutta nyt taas pettymys. Ei katkeruuttakaan, kinuskinen makeus jatkuu jälkimaussakin. Ei sentään turha reissu, tapasin Lahdesta Tampereen suuntaan pysyvämmin siirtyvän olutmonitoimimies Teemu Lahtisen ja sain muutaman venäläisnäytteen Imbiben uutuustuonneista. Hard seltzereille toki sanoin tiukasti ei. En vieläkään oikein hahmota, miksi nämä vissyviinasekoitteet pyörii olutskenen liepeillä. Panema, 20.2.2021.
perjantai 19. helmikuuta 2021
William Wyler: The Best Years of Our Lives
Katsoin tämän Hollywood-klassikon 1980-luvulla ja tykkäsin kovasti. Toinen katselukerta vasta nyt. Elokuvahan on massiivinen kestoltaan (lähes 3 h), mutta muuten suhteellisen pienimuotoinen. Seurataan kolmen sotilaan paluuta toisesta maailmansodasta kuvitteelliseen Boone Cityyn, joka näyttää sijaitsevan jossain keskilännessä, esikuvana kai Cincinnati. Kuvaajalegenda Gregg Toland asialla, aika säväyttäviä ilmakuvia alussa pommikoneen lasikeulasta nähtynä. Arkirealistinen aloitus, sankareita ei ole varsinaisesti torvisoittokunta vastassa. Kädet menettäneen veteraanin kohdalla on nykynäkökulmasta sentimentaalista viritystä, tuolloin asiaa ei ehkä kunnolla osattu käsitellä. Vire muuttuu välillä komediallisemmaksi, mutta kännäyshuumori vaikuttaa varsin vanhentuneelta. Virginia Mayo ei ole kovin vakuuttava kevytkenkäisemmän sotamorsiamen roolissa. Teresa Wright puolestaan sitäkin pätevämpi, vaikka parisuhdekuviot kovin kliseisiä. Lopussa saadaan kunnon melodraamaakin peliin. Aivan lopussa nähdään taas visuaalisempaakin otetta sotakoneiden hautausmaalta. Hoagy Carmichael pianistin roolissa samaan tapaan kuin Hawksin aikaisemmassa To Have And Have Notissa. Ydinsotapessimismi merkittävästi esillä, ilmeisesti yleisesti kuviteltiin 1946, että sota alkaa pian uudelleen ja kaikki kuolee. Vähän samantapaista henkeä nyt pandemian aikana, paluu vanhaan hyvään aikaan ei enää tunnu mahdolliselta. Elokuvassa vilahtaa myös salaliittoteorioihin uskova isolationisti, trumpilaisten aihioita on USA:ssa esiintynyt koko maan historian ajan. Kohtuullisen hyvä elokuva edelleen, mutta sellainen, jonka haluaa nähdä vain noin 30 vuoden välein. Toisin kuin esimerkiksi mainitun To Have And Have Notin.
torstai 18. helmikuuta 2021
Charles Cumming: A Foreign Country
On kulunut hämmentävästi jo yli kuusi vuotta siitä, kun luin Charles Cummingin The Trinity Sixin. Tuntuu hyvin lyhyeltä ajalta. Cumming on ehtinyt julkaista tuon luetun teoksen jälkeen jo viisi uutta romaania. Tartuin niistä vanhimpaan, A Foreign Country on vuodelta 2012 ja aloittaa Thomas Kell -trilogian. Parin tiiviin epilogin jälkeen Cumming esittelee uuden päähenkilönsä. 42-vuotias Kell on epämääräisissä oloissa puoli vuotta aiemmin MI6:sta lähtenyt vakooja, joka kipuilee avioeronsa kanssa. Ei siis kovin tuoreelta vaikuttava hahmo, mutta Cumming ei jää märehtimään asiaa. Oudossa asunnossa krapulaisena vaatteitaan keräilevä sankari kutsutaan uudelleen palvelukseen, vastavalittu MI6:n naispuolinen pääjohtaja on kadonnut. Ollaan saman tien Nicen koneessa. Cummingin selkeä suoraviivainen proosa tuntuu aika omalaatuiselta juuri lukemani McCarryn koukeroisuuden jälkeen. Ehkä turhankin simppeliltä.
Nicessa tarina tuntuu jo saavan tragikoomisia parodisia sävyjä, kun Kell hermostuu avustajikseen värvättyihin osa-aikaeläkeläisiin. Vauhtikin tuntuu hidastuvan, mutta kiihdyttää uudelleen Kellin ponnahtaessa Välimeren yli Tunisiin, johon ensimmäinen epilogikin sijoittui. Sitten lopulta juoni alkaa ottaa enemmän kierteitä ja melkoisen yllättäen vastapeluriksi osoittautuu Ranskan tiedustelupalvelu DGSE. Harvemmin läntisessä vakoilukirjallisuudessa törmää näin frankofobiseen asetelmaan. Cumming on hyvin todennäköisesti brexit-leirin kannattajia, vaikka skotti onkin. Hän asettuu selvästi terrorismin vastaisen sodan asetelmissa Bush&Blairin puolelle Chiracia ja kumppaneita vastaan. Kritiikkiä kyllä riittää jenkkienkin suuntaan. Tunisian jälkeen liikutaan taas Ranskassa ja Englannissa. Tiiviisti ja selkeästi tarina etenee, mutta kovin ohueksi kokonaisuus jää. Kellin hahmo ei syvene, ei juuri muidenkaan. Taitaa olla niin, että tämä jää viimeiseksi Cumming-kokemukseksi.
Lars Kraume: Das schweigende Klassenzimmer
Tuore saksalainen DDR-leffa, sijoittuu vuoteen 1956 Itä-Saksan itärajan terästeollisuuskaupunki Stalinstadtiin. Kaupunki rakennettiin tyhjästä 1950 alkaen ja tunnetaan nykyään nimellä Eisenhüttenstadt. Tässä tapauksessa Stalinin teräkseen viittaava olisi ollut tavallaan osuvakin, mutta jo kommunistit muuttivat nimen 1961. Pari abiturienttia vierailee muurittomassa Länsi-Berliinissä ja näkee läntisen uutiskatsauksen Unkarin kansannoususta. Tilanne eskaloituu koko luokan hiljaiseen hetkeen, johon kytkeytyy mielenkiintoisesti Unkarin jalkapallolegenda Ferenc Puskás. Odotetusti diktatuuri ei siedä minkäänlaista niskoittelua ja reaktio kapinointiin on massiivinen. Elokuvana ei ehkä mitenkään näyttävä tai persoonallinen, mutta tarina on varsin huikea ja mitä ilmeisimmin hyvin totuudenmukainen. Saksan poliittinen kirjo näkyy hyvin henkilöhahmoissa, joista löytyy entisiä natseja, Weimarin tasavallan kommunistien väkivaltajärjestön RFB:n perinteitä, erityyppisiä takinkääntäjiä ja Itä-Saksan oman kansannousun 1953 osallistujia.
tiistai 16. helmikuuta 2021
Ruosniemi Mokkapala Imperial Brown Ale
Viime aikoina olen pääosin vältellyt mausteoluita, mutta mokkapalaolutta suositteli Ilkka Sysilä pariinkin otteeseen. Mielenkiinto heräsi, koska mm. Kusettajana tunnettu Sysilä ei yleensä innostu turvesoiden craft-paskantamoiden tekeleistä. 7,0 %, 30 IBU, maustettu kaakaonibseillä ja kahvilla. Tummanruskea väri, ohut, mutta tiivis vaahto. Voimakkaan suklainen tuoksu, maku on myös makean suklainen. Brown alen runko antaa suklaakeksisyydelle vähemmän vastusta kuin paahteinen stout. Tämä on siis vielä epämiellyttävämpi kuin monet suklaaporterit. Suutuntuma on suorastaan imelän siirappinen. Seitsemän prosenttia ei riitä pakkaspäivän lämmitysjuomaksikaan. Jälkimaku on aavistuksen kuivempi, mutta se voi johtua siitä, että aistit turtuvat makeuteen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun makumieltymykset poikkeavat Ilkan kanssa, mutta harvemmin näin selvästi. Konepaja, 16.2.2021.
maanantai 15. helmikuuta 2021
De Moersleutel Wanna Taste My Snowflakes?
Alkmaarilaisen De Moersleutelin oluet eivät ole vielä oikein kolahtaneet, esimerkiksi Smeerolie (Voiteluöljy) ei ollut erityisen vakuuttava imperial porter. Samaa tyyliä edustaa tämä lumihiutaleolut, joskin mukana myös trendikkäästi madagaskarilaista vaniljaa, 9,0 %, 56 EBU. Beigeä vaahtoa, tummanruskeaa väriä. Tuoksu on makean täyteläinen, karamellinen. Maku on mausteisempi, anista ja inkivääriä etäisesti, makeutta myös, paksua kamaa. Tiettyä pehmeyttä ja syvyyttä on, jälkimaku on kuivempi, siirappitasolle ei edetä. Vanilja ei onneksi pääse dominoimaan, mutta parempi olisi ollut jättää sekin pois. Paras tämä kyllä selvästi on maistamistani jakoavainpanimon oluista. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.
Mikkeller Iskold Classic
Tämä olut tuskin olisi tarttunut Alkon hyllyltä mukaan, jos en olisi lukenut siitä Olutkoiran viinerijutusta. Kyseessä siis wiener-tyylinen olut, joskin Mikkeller käyttää amerikkalaista vienna lager -termiä. Tölkissä näyttävästi tanskalaista nationalistista korostusta, mutta olut tietysti tehty Belgiassa Proefin luottopanimossa. 5,6 %, 35 EBU. Paksua tiheää pienikuplaista vaahtoa, kirkas keskiruskea väri. Tuoksu on tanakan maltainen, talkkunainen, leipäinen, makeakin. Maku on suoraviivainen, täyteläisen maltainen, keksinen, makean paahtoleipäinen. Hiilihapot alhaalla, hyvä juotavuus. Kuohkeaa olutta, ei loppujen lopuksi niin makea kuin pelkäsin. Jälkimaku on kyllä tyystin tyhjä, vaikka Koira sieltä katkeruutta löysikin. Muistuttaa ehkä jonkin verran Carlsbergin pääsiäisversioita, joita join Kööpenhaminassa joskus 1990-luvun lopulla. Mutta makeutta tässä silti sen verran on, ettei nouse omiin suosikkeihini tässä tyylissä. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.
Tired Uncle Uncle Frank New England IPA, tölkkiversio
lauantai 13. helmikuuta 2021
Tired Uncle Metric Uncle Imperial Stout
Tired Uncle Pacific Uncle, tölkkiversio
Tired Uncle The Golden Uncle, tölkkiversio
Tired Uncle Kera Uncle IPA
Tired Uncle Hazy Uncle BRU-1 Edition
Hazy Uncle taitaa olla Tired Unclen tunnetuin olut, ainakin baarijakelussa sitä on ollut eniten. New England Pale Ale, 5,5 %, tässä versiossa lisäyksenä BRU-1 -humalaa, perustasolla Citraa ja Mosaicia. Nyt vaahtoa syntyi enemmän, sekään ei tosin kovin pitkäikäinen. Sameutta on paksusti, mutta väri ehkä aavistuksen liian tumma. Tuoksussa on rapeasti sitruksisuutta mukavasti. Maku on epämääräisempi, karamellisuutta, sitrusta kyllä, trooppisiakin hedelmiä. Jokin tässä lievästi häiritsee, vaikka olut sinänsä kohtuullisen puhdaspiirteinen. Maku jatkuu jälkimaussa, mutta ei nytkään erityisen katkerana, enemmän kirpeytenä. NEPA on oikeastaan melko turha tyyli, runko jää väistämättä liian ohueksi kantamaan humalan määrää. Periaatteessa ok, mutta en erityisemmin tykännyt. Tästäkin oluesta olen juonut hanasta UG-esiversion. Ostopaikka Espoo, Tired Uncle.
Tired Uncle Roasted Uncle
Tired Uncle Uncle Frank New England IPA
Florian Henckel von Donnersmarck: Werk ohne Autor
Henckel von Donnersmarckin aatelissuvun vesa avasi pitkien elokuvien ohjausuransa mahtavalla Das Leben der Anderen -Stasidraamalla. Se esitettiin äskettäin Ylellä, mutta nyt en ehtinyt sitä uudelleen tsekkaamaan. Kakkosohjaus The Tourist oli löysempi ja viihteellisempi tapaus, selvä pettymys. Kolmatta ja toistaiseksi viimeisintä Henckel von Donnersmarck -teosta en ole ennen nähnyt. Touristin jälkeen kului kahdeksan vuotta, joten rahoitusta oli ilmeisesti vaikea löytää. Tai sitten elokuva oli muuten raskas tehdä. Kolmetuntinen draama pohjautuu vapaasti tunnetun taidemaalari Gerhard Richterin elämään. Eeppinen leffa, melodramaattisia tapahtumia sisältyy historiallisestikin 1930-luvun alussa syntyneen dresdeniläisen pojan elämään.
Aloitus Dresdenistä 1937, pojan täti on lievästi häiriintynyt ja natsilääkärit passittavat naisen hoitoon ja 1945 lopulta tappavat eutanasiafanatismin huipentumana. Elämä jatkuu natsidiktatuurin jälkeen kommunismidiktatuurin ikeessä. Melko paljon on elokuvissakin käsitelty merkittävien natsien menestystä Länsi-Saksassa, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt natsien voittokulku DDR:ssä, Henckel von Donnersmarck on tässä terävänä. Kommunistithan ottivat jopa keskitysleirejä sellaisenaan uudelleen käyttöön. Päähenkilön kuvion huipentaa pako Friedrichstrassen U-Bahn -aseman kautta länteen juuri ennen muurin nousua 1961. Vapaan maailman demokratiassa melodramaattisuus vähenee, mutta elokuva tihentyy varsinaiseen taidefilosofiseen teemaansa varsin vaikuttavasti Düsseldorfissa. Vielä nähdään huikea takauma sota-aikaiseen Krimiin tataarien luo.
Kolmen tunnin pituus ei varsinaisesti häiritse, koska löysää ei oikeasti ole. Näyttelijät ovat todella hyviä, Caleb Deschanelin kuvaus häikäisevää. Ehkä silti todellakin liian klassista laatutyötä, yhtä persoonallista otetta ei näy kuin Das Leben der Anderenissa. Donnersmarck on kuitenkin edelleen kova luu ja huippukamaa on lupa odottaa jatkossakin.
perjantai 12. helmikuuta 2021
O/O Nova IPA
Lähialkosta mukaan göteborgilainen IPA, jota en muista ennen kokeilleeni. 6,5 %, 70 IBU. Todella kirkas, kultainen väri, poreilevaa olutta, paksu kestävä valkoinen vaahto. Länsirannikon IPAn tyyliä siis oletettavasti on tavoiteltu. Tuoksu on varsin neutraali, vaahdon läpi ei tunnu juuri mitään. Maku on odotettua pehmeämpi, matalahiilihappoinen, mutta todella maltainen ja pihkainen, yrttistä vihannesta runsaasti, ei ollenkaan hedelmäisyyttä. Jos tässä on ollut raikkaita hedelmäisiä aromeja, niin poikkeuksellisen perusteellisesti ovat päässeet poistumaan. Parasta ennen on 190421, joten ei tämä kovin uutta tietenkään olekaan. Voisi periaatteessa odottaa, että maltaisuus ja pihkaisuus olisi miellyttävää. Näin tietysti onkin, mutta ei tässä tapauksessa. Ne sekoittuvat pahasti juuresmaisuuteen ja märkään selluloosamaiseen pahvisuuteen. Todella epämiellyttävää. Voi vain säälitellä jotain satunnaista Alkon asiakasta, joka päättää kokeilla ensi kerran IPAa ja maistaa tätä. Ei Alko ole ainoa olutkulttuurin vahingoittaja, mutta valtiollisena toimijana se on suurimpia. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.
CoolHead Ryeders of the Wave
torstai 11. helmikuuta 2021
Mike Nichols: Catch-22
Joseph Hellerin Catch-22 oli nuoruuden huikeimpia lukukokemuksia. Luin perään välittömästi miehen koko tuotannon, se tosin silloin käsitti vain kolme romaania. Vaikka Something Happened ja Good as Gold ovat myös huikeita, niin ensikohtaamisen häkellyttävyyttä oli vaikea ylittää. Olin siihen aikaan muutenkin innostunut amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta tyyliin Saul Bellow, Philip Roth, Isaac B. Singer, Bernard Malamud, Norman Mailer, Kurt Vonnegut, E. L. Doctorow. Heller oli joukosta komediallisin, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, pidin Helleriä tästä joukosta kovimpana Bellow'n ohella. Monesti ollut mielessä Hellerin uusintalukeminen, mutta ei ole toteutunut. Myöhemmästäkin tuotannosta olen lukenut vain Catchin jatko-osan Closing Time, kolme muuta on jäänyt odottamaan vuoroaan.
Mike Nicholsin 1970 tehty leffatulkinta Catchistä on joskus tullut vastaan, mutta olen ohittanut. Ehkä en ole halunnut pilata romaanimuistikuvia, varsinkin koska elokuvaa ei ole pidetty kovin onnistuneena. Nyttemmin elokuva on ehkä saanut enemmän ymmärtäjiä. Ehkä oli virhe katsoa nytkin. Kovin tavanomaiseksi mössöksi käsikirjoittaja Buck Henry ja Nichols ovat nerokkaan romaanin vääntäneet. Täytyy tietysti todeta, että mahdotonta Hellerin proosaa onkin elokuvaksi kääntää. Elokuva on lähes realistisen tuntuinen, suoraviivainen kerrontarakenne, satiiria vähemmän. Huumori ei toimi käytännössä ollenkaan. Nicholsin ohjauskin on omituisen löysä, jännite ei säily missään vaiheessa. Hellerin romaani sijoittui Pianosan saarelle, elokuva on kuvattu Meksikossa ja tietysti Roomassa. Pianosalle ei mahtuisi lentotukikohtaa, Heller itse toimi toisessa maailmansodassa Korsikasta käsin, romaanihan perustuu Hellerin omiin kokemuksiin. Mutta Roomastakaan ei elokuvassa saada kuin turistiotoksia. Autenttiset lentokoneet ovat ehkä elokuvan ainoaa positiivista antia.
Cloudwater A Name For The Other One
keskiviikko 10. helmikuuta 2021
Juventus - Inter 0-0
Coppa Italian semifinaalin toinen osa, Juventus oli voittanut avauskohtaamisen San Sirolla 1-2. Pirlo jätti veteraanit Bonuccin ja Chiellinin penkille, mukaan nuormmat topparit De Ligt ja Demiral, Buffon maalissa, Dybala edelleen loukkaantunut. Inter prässäsi korkealta, Juventus piti palloa. Inter tietysti takaa-ajajana aktiivisempi, paljon laukauksia, mutta lähes aina puolustus peitti ne. Interin Hakimi ja Barella hyviä, Eriksen paljon vaisumpi. Laitapelaaja Darmian mokasi selvimmän paikan, tilalle tullut Perisic ei saanut juuri mitään aikaan. Juventusin hyökkäykset yleensä päättyivät Cristianon epäonnistumisiin. Yhden kerran madeiralainen harhautti puolustajia näyttävästi ja veti kovaa, mutta Handanovic torjui. Juventus pystyi lopussa jäädyttämään hyvin, topparilegenda Chiellini tuli vielä lopussa tilkitsemään patoa.
maanantai 8. helmikuuta 2021
Marseille - Paris St. Germain 0-2
Ligue 1 -matsi Marseillen Velodromelta. Neymar penkillä ja Keylor Navas loukkaantunut, samoin kuin isäntien Milik. Sekavan alun jälkeen 8. minuutilla PSG:llä klassinen vastahyökkäys, Icardi-Verratti-Di Maria ja Mbappe rynni maalille viimeistelemään. Marseille yritti rakentaa systemaattisemmin hyökkäyspeliä, mutta ei kyennyt luomaan tekopaikkoja, ehkä paras yritys Gueyen yllättävä laukaus PSG:n puolustuksen nukahtaessa. PSG rankaisi toisenkin kerran, omituinen maali, Icardi ohjasi niskallaan etutolpalta poikkipuun kautta takaylänurkkaan. Paredes veti vielä kovaa tolpan ulkosyrjään. Tunteet ehti vähän kuumentua, mutta muuten PSG tuntui hallitsevan ottelua aivan kaikkea edes yrittämättä.
Toinen puoliaika melko laiskaa pelailua, Marseille ei saanut missään vaiheessa painetta PSG:lle. Tunnin jälkeen Neymar tuli sisään ja ajoi heti ensimmäisellä kosketuksella boksiin, teloi Marseillen puolustajan ja teki näyttävän joutsenlampi-hypyn. 77. minuutilla Mbappe irtosi läpiajoon, mutta ei laukaissut, syötti Neymarille ja tilanne raukesi. 85. minuutilla Neymar pääsi läpi toisen vaihtopelaajan Pablo Sarabian kanssa läpi, tällä kertaa Sarabia mokasi. Palkinnoksi valmentaja Pochettino otti Sarabian saman tien pois kentältä ja tilalle italialainen kohupelaaja Moise Kean, joka ei kuitenkaan ehtinyt esittää mitään. Aivan lopussa Marseillen Dimitri Payet sai suoran punaisen potkaistuaan Verrattia kylkeen.
sunnuntai 7. helmikuuta 2021
Liverpool - Manchester City 1-4
Virgil Van Dijkin jatkuva poissaolo on suistanut Liverpoolin kriisiin, nyt Jordan Henderson topparina uusista ostopelaajista huolimatta. Cityltäkin tähdet Aguero (koronakaranteeni) ja De Bruyne poissa (loukkaantuminen) huippukohtaamisesta. Eka kerran pääsin näkemään Cityn uuden tähtitoppari Bruno Diasin peliä, samoin kärjessä samassa tilanteessa englantilaislupaus Phil Foden. Thiago yritti heti avauksessa invalidisoida Cityn pelintekijän Gündoğanin. Mies pystyi jatkamaan, mutta ehkä päällekarkaus tuntui jatkossa ratkaisutilanteessa. Kovalla tempolla alusta asti aaltoilevaa peliä, mutta aluksi maalipaikkoja ei syntynyt. Puolen tunnin kohdalla Liverpool alkoi saada selvemmin otteen ja pari hyvää paikkaa rakennettiin taidolla, ensin Manella puskutilanne, sitten Firminolta ovela kääntölaukaus, jonka Ederson sai torjuttua. Vastahyökkäyksessä 36. minuutilla Sterling juoksi boksissa Fabinhon takajalkaan ja pallo pilkulle. Ehkä ansaitusti, mutta aivan varma en olisi. Joka tapauksessa tilanne ei ratkaissut mitään, Gündoğan kiskaisi karkeasti yli. Uusi standardiproseduuri vapaapotkumuureissa näyttää olevan maassa pötköttävä puolustaja torjumassa muurin alta meneviä laukauksia. Aikaisemmin olen moista nähnyt hyvin satunnaisesti, tänä viikonloppuna oli jo toinen kerta.
49. minuutilla oli jo ratkaisun henkeä ilmassa. Vasemmalta Foden ja Sterling menivät helposti Alexander-Arnoldin ohi, Foden veti, Alisson torjui, Gündoğan lakaisi reboundin sisään. Tunnin kohdalla Liverpool oli kuitenkin hyvässä vireessä, useita tilanteita syntyi ja 62. minuutilla Dias repi laatikossa Salahia, joka luonnollisesti putosi heti. Ennen tätä Salahia ei juuri kentältä erottanut, varmasti egyptiläinen tempaisi pilkun sisään. City näytti vasta nyt alkavan pelata kunnolla, Bernardo Silva kiskaisi voimatykin ohi ja Stones teki paitsiomaalin. Ottelu ratkesi kuitenkin hämmentävästi Liverpoolin maalivahdin Alissonin toistuviin virheisiin. 73. minuutilla Alissonin syöttö suoraan Fodenille, joka vapautti Gündoğanin luukulta viimeistelemään voittomaalin yläriman kautta. Kolme minuuttia myöhemmin täysin vastaava tilanne, Alisson lahjoitti pallon Bernardo Silvalle, joka nosti pallon Sterlingille viimeisteltäväksi. Lopuksi vielä Foden kruunasi iltansa yksilösuorituksella, voimalaukaus etukulmaan masentuneen Alissonin sormenpäitä viistäen. En tykkää Liverpoolista, mutta hieman ikävältä tällainen ratkaisu tuntui.
Wolverhampton - Leicester 0-0
Molineux'lla Midlands-derby nollakelissä, mutta ei sentään satanut. Jamie Vardy penkillä, isännillä paljon portugalilaisia. Laitapelaaja Pedro Neto vasemmalla todella vakuuttava, läpiajoja, haastamisia, harhauttamisia, syötti ensimmäisen puoliskon parhaan maalipaikan Traorelle, mutta pakki esti. 21-vuotias pelaaja, en ole ennen nähnyt, debytoinut jo Portugalin maajoukkueessa. Lähinnä vauhdikasta keskikentän vääntöä, tilanteitakin syntyi. Leicester ehkä kokonaisuutena taitavampi, mutta selvästi kärki oli nyt tylsänä.
Toinen puoliaika starttasi hitaammalla tempolla, mutta Wolves oli nyt niskan päällä selvemmin. Adama Traore kiihdytti nyt oikealta karkuun 57. minuutilla, loi Netolle paikan, mutta nyt epäonnistuminen. Netolta loppui selvästi voimat, otettiin lopussa vaihtoonkin, mutta sitä ennen loi vielä Moutinholle hyvän tilaisuuden. Vardy tuli tunnin kohdalla sisään, toi selvää uhkaa, mutta pääsi oikeastaan vain yhden kerran ratkaisupaikkaan, yliajalla pusku vähän ohi. Wolves sai paljon kulmapotkuja, parhaasta jälkitilanteesta vaihtopelaaja Fabio Silva ottelun parhaassa tekoasemassa, Schmeichelin jalkatorjunta pelasti Leicesterin. Ei siis maaleja, mutta oikein vihdyttävää ja miellyttävää peliä.
lauantai 6. helmikuuta 2021
Newcastle United - Southampton 3-2
Pitkästä aikaa klassiseen aikaan lauantaina klo 17 Englannin pääsarjan jalkapalloa. Yhtä klassisesti hillitöntä vesisadetta Newcastlessa, St. James Park kastui nykyoloissakin niin pahasti, että vesi vaikutti pelin luonteeseen. Pitkiä syöttöjä ei kannattanut yrittää maata pitkin. Ei yleisöä tietenkään. Newcastle aloitti pirteästi ja pääsi melko nopeasti kahden maalin johtoon. Ranskalainen Allan Saint-Maximin loi hienon paikan Joe Willockille 16. minuutilla ja samaisen Saint-Maximinin syötöstä paraguaylainen Miguel Almirón viimeisteli 10 minuuttia myöhemmin Bednarekin jalan kautta. Saints pysyi kyllä kohtuudella vauhdissa mukana, paikkoja oli heilläkin ja puolen tunnin kohdalla Takumi Minamiro kavensi loistavalla soolosuorituksella. Ensimmäisen puoliskon yliajalla Southamptonin puolustuksessa karmea virhe ja Almirón pääsi rankaisemaan. Peli näytti selvältä, mutta näin ei kuitenkaan ollut.
Saints kavensi uudelleen 48. minuutilla, kun James Ward-Prowse kiskoi upeasti vapaapotkun häkkiin. Newcastlen Hendricks joutui ulos toisella keltaisella ja aloite siirtyi täysin Southamptonin puolelle. Paljon tilanteita, mm. Ingsin tolppalaukaus ja paitsiomaali. Sveitsiläinen Fabian Schär vielä loukkaantui ja Newcastle joutui puolustamaan kahden pelaajan alivoimalla. Maali roikkui ilmassa, mutta Newcastle silti kesti. Mukavaa karua taistelua brittityyliin kovissa oloissa, tätä oli hauska katsoa.
Pien Bonestorm
Oluen nimi siis arvoituksellisesti Luumyrsky, 12 %, runsaasti lisätty kookosta mukaan. Siitä huolimatta valmistaja ei pidä olutta pastry stout -tyylisenä. Stigbergetsin olutta sain imeskeltyä 15 minuuttia, enemmän lämpenemistä ei voinut odottaa lähestyvän futismatsin takia. Ei syntynyt oikeastaan vaahtoa, musta väri. Tuoksussa voimakkaasti makeaa kookosta, soundtrackinä baarissa Lou Reediä. Maku on pehmeän makea, karamellinen, ehkä hieman suklaatakin. Lämpötila tuntui ihan sopivalta. Panimon ilmoituksesta huolimatta kyllä tämä on juuri sellainen kuin pastry stoutin miellän olevan. Siirappisuus liimaa huulia yhteen. Ehkä lievästi makeaa leipäisyyttä löytyy, mutta sekään ei omissa mieltymyksissä paranna olutta. En löydä tästä juuri mitään muuta kuin imelää makeutta. Yksiulotteinen tylsä epämiellyttävä juoma. Ikävä pettymys, mutta toivottavasti muitakin tyylejä panimolta saadaan jatkossa. Pien Brewpub, 6.2.2021.
Stigbergets Farmakon
perjantai 5. helmikuuta 2021
Charles Vidor: Gilda
Amager Pearl Hart
Uiltje Trackdown
torstai 4. helmikuuta 2021
Charles McCarry: The Tears of Autumn
Saigonista Christopher joutuu pakenemaan Eurooppaan ja uskottavuus alkaa kärsiä enemmänkin. Tyylillisesti McCarry kyllä hallitsee homman ja tarina soljuu nautittavammin kuin Miernikin tapauksessa. Christopherin taustoista irtoaa välähdyksiä, puoleksi saksalainen sankari on mm. julkaissut runoteoksia, mutta kovin syvällistä henkilöhahmoa hänestä ei rakennu vieläkään. Se on varmaasti harkittuakin, McCarry pelasi pitkää peliä. Paikallisväri on vahvimmillaan Saigonin kiinalaiskortteleissa Cholonissa. Muistan vielä, että 1970-luvulla koulun karttakirjoissa Cholon oli merkitty Saigonin kylkeen erillisenä kaupunkina.
Hilpeästi aivan romaanin alussa siteerataan republikaanipoliitikkoa, joka väittää Nixonin voittaneen presidentivaalit 1960. Kennedy käytti vilppiä varastaessaan voiton mm. Illinois'ssa. Monet asiat toistuvat siis aina vain uudelleen. McCarryn teksti ei muutenkaan vaikuta erityisen vanhentuneelta. Ei sarjan lukemista voi tähän keskeyttää. Merkillisesti täysin amerikkalaisessa kirjassa käytetään syksystä autumn-sanaa fallin asemasta.