Bruuveri Saison de la Maison #4(?)

Tämä Bruuverin saison-versio käsittääkseni sitten se, josta Saimaa tekee laajempaan jakeluun tuotteen. Prototyypeistä ensimmäinen oli eniten mieleeni. Tässä on tuoksussa belgihiivaa ja purukumia, 6%. Maussa makeaa hedelmää, hyvin esterinen belgihiivaisuus, lievää karamellisuutta. Ei happamuutta tai mausteita, mutta jälkimaku on hyvin katkera. Siis lievästi striimlainattua kamaa täyteläisyyden kustannuksella, mutta humaloinnissa ei kompromisseja. Ihan kivaa, mutta ei enää niin mielenkiintoista kuin avauksessa. Bruuveri, 31.12. 2014.

Bruuveri Huu-Haa Portteri

Martti "Huu-Haa" Innanen poistui äskettäin joukostamme, mutta käsittääkseni tämä olut oli nimetty jo ennen ikävää tapahtumaa. Kunnianosoitus siis kuitenkin on kyseessä. Ilkka Sysilähän pani tämän oluen pari päivää myöhemmin kuin sen IPAn, jota olin avustamassa. Markkinoille tämä sisarolut tuli nyt aiemmin. Pääsin maistamaan olutta jo käymisvaiheissa, mutta todellinen arviointivaihehan on vasta nyt käsillä.

Portteri-nimestä huolimatta kyseessä on lähinnä Cascadian Dark, tai black IPA, jos niin halutaan, 7%. Tuoksu on luumuisen kypsän hedelmäinen, tuhkaa ehkä seassa.  Maku on myös hedelmää tulvillaan, ei sitrusta, vaan jotain pehmeämpää, ei välttämättä trooppistakaan, hieman arvoituksellinen koostumus. Täyteläinen olut, mutta juotavuuskin kunnossa. Mikään yllätys ei ole vahva katkeruus jälkimaussa, täysin BIPA-asteikolle mennään heilahtamalla. Tuotteen alkuvaiheissa painottunut paahteisuus on lähes poistunut. Mutta vain lähes, kyllä se edelleen ponnahtelee mukana. Kokonaisuus on varsin omaperäinen, en saa oluesta kunnolla otetta. 

Hedelmä ja katkero kääriytyvät omituiseksi paketiksi, joka ei ole täysin miellyttävä. Jotain mystistä tässä on. En tiedä mitä Sysilä tässä nyt teki, mutta aivan tällaista olutta en ole ennen juonut. Epäilen, että olut vielä muuttaa muotoaan jatkossa, jos kypsyneempiä versioita tulee tarjolle. Loppuvaikutelma on hyvin kuiva musta hedelmäinen olut. Benchmark suomalaisessa BIPA-historiassa, mutta tämä olut ei suostu sellaiseen karsinaan asettumaan kokonaan. Suomalaisen nettiolutkulttuurin uranuurtaja Seppo Äyräväinen on puhunut vuosikausia negatiivisessa mielessä tuhkaisista oluista. Tässä nyt on todella tuhkainen tapaus, mutta ei se negatiivinen juttu ole, nesteestä on edelleen kysymys ja märkä tuhka potkii hyvin kiksejä esiin. Kenelle potkii, kenelle ei, tämä olut varmaan jakaa mielipiteitä reippaasti. Bruuveri, 31. 12. 2014.

Skinners Christmas Fair, real ale

Vain 3,9%, maltaisen pähkinäinen tuoksu. Harvinaisen tyhjää Urhossa uudenvuoden aattona, jengi kai täällä suurkaupungissa siirtyy paikalle vasta keskiyön tienoilla. Pehmeästi hedelmää, pähkinä painottuu maussakin ja yllättävän mittava katkera takapotkukin. Todella vaikuttava jouluolut tällä tasolla, makua todellakin löytyy. Pizzatkin samalla tasolla kuin aiemmin. St. Urhos's, 31.12.2014.

Stadin Cometh IPA

Hyvin hedelmäinen suutuntuma, makeammalta trooppiselta puolelta, appelsiiniakin, 7,2%. Hyvä runko ja pitkä katkera jälkimaku, tasapainoa on. Join tätä panimollakin lähes valmiissa muodossa ennen joulua, nyt nimeen täräytetty hoo perään. Katkerothan tässä tulee eri humalasta kuin Comet, mutta silti jotenkin yksiulotteinen kokonaisuus on. Ei mitään ongelmaa tai vikaa, mutta jotenkin ei vaan aivan klikkaa kohdalleen. Ølhus Helsinki, 31.12.2014. 

Beer Hunter's Femman Ripsakka

Viiden Pennin talon olutta Porissa tehtynä, kaurariisi-IPAa, 5%. Samea tämäkin, mausteinen ja pihkainen. Jälkimaku kirpeä, jotenkin enemmän mausteinen kuin katkera. Ohut runko, mielenkiintoinen ilman muuta, mutta menee eksperimentaaliosastolle. Pippurisuuttakin seassa, tv:ssä naisten lentopalloa. Iltapäivällä ruokaravintolafiilistä, alakerrassakin syödään. Viisi Penniä, 31.12.2014.

Beer Studio Spin Back IPA

Selkeä ja leuto sää pääkaupungissa vuoden viimeisenä päivänä. Kevään merkkejä jo ilmassa, lumi sulaa. Kävelin Vallilasta Eläintarhan läpi Taka-Töölöön. Olin saanut vainun uudesta uumajalais-IPAsta ja sain nyt poikki lähes kahden viikon IPAttoman putkeni. Hieman sameaa, 7,3%. Täyteläisen hedelmäinen ja keskikatkeroinen. Raikkaus ei parasta mahdollista, mutta kunnon IPAa silti. Ensimmäinen kokemus tältä panimolta. Viisi Penniä, 31.12.2014.

David Mamet: Phil Spector

Tuore "fiktiivinen" tv-filmi Mametilta Phil Spectorin murhaoikeudenkäynnistä. Helen Mirren newjerseyläisenä puolustusasianajajana ja Al Pacino revittelee nimiroolin. Kyseessä on ensimmäinen oikeudenkäynti 2007, jossa ei synny ratkaisua. Pari vuotta myöhemmin Spector tuomittiin. Spectorin näkökulmaa tarkastellaan suhteellisen laajasti ja Mirrenin hahmo näyttää alkavan uskoa tuottajafriikin syyttömyyteen. Ei Mametin terävimpiä tuotoksia, elokuvan pointti jää epäselväksi, jonkinlainen Sunset Blvd. -jälkilämmitys kuuluisuuden kiroista kai lähinnä on kyseessä. Spectorin musiikkia esiintyy varsin säästeliäästi, näyttävimmin Ronettesin Be My Baby raikaa, kun Spectorin autosaattuetta Los Angelesissa seurataan ilmasta. Murhattu Lana Clarkson esiintyi muuten pienessä roolissa 1983 Al Pacinon Scarface-bravuurissa.

James Lee Burke: The Tin Roof Blowdown

Burke kirjoitti tämän 16. osan Dave Robicheaux -saagasta 2007, kaksi vuotta Katrina-hurrikaanin tuhon jälkeen. Romaani käynnistyy Katrinasta elokuun lopulla 2005 New Orleansissa ja raamatullisen katastrofin kuvaus on teoksen parasta antia, Burke ei ole lukemissani romaaneissaan aivan yhtä intensiivistä jälkeä saavuttanut. Tuhosta aukeaa juoniaihioita, joita Burke sitten setvii huomattavasti tutumpaan tapaansa New Iberian bayou-seudulla. Tällä kertaa nämä osat eivät ole sarjan vahvinta tasoa, kuten jo monesti aikaisemminkin Burke toistaa vanhoja bravuurejaan. Silti romaanin lukee lähes ahmimalla, Burken keskinkertainenkin teksti lyö useimmat kilpailijansa kevyesti. Erityisemmin en tykännyt Robicheaux'n Alafair-ottotyttären kasvaneesta roolista. Hän näyttää muistuttavan lähes identtisesti Burken oman tyttären Alafair Burken opiskelua Portlandissa ja omaa kirjailijauraa. Pappa-Burken pitäisi nyt pystyä käyttämään enemmän mielikuvitustaan, eikä kopioida omaa elämäntilannettaan Robicheaux'n muottiin. Sitä paitsi tarkasta maantieteen kuvauksestaan tunnettu Burke haksahtaa Oregon-viittauksessaan, Columbia River Gorge ei suinkaan sijaitse Mount Hoodin eteläpuolella. Tykkäsin kovasti sarjan edellisestä osasta Pegasus Descending, mutta tällä kertaa Burke ei saa rimaa pidettyä yhtä korkealla. Silti erinomaista jälkeä ja sarjan lukemista on ilman muuta jatkettava.

Norman Jewison: The Cincinnati Kid

Norman Jewisonin maine ei ole kovin ihmeellinen, mutta 60-luvun töiden arvo tuntuu kestävältä. Pidän kovasti The Thomas Crown Affairista ja In the Heat of the Night on kirkas mestariteos. Kaikkein kovin saattaa olla The Cincinnati Kid, jossa kaikki tuntuu klikkaavan kohdalleen. Alkupuolella New Orleansin miljöö asetellaan lähes ainutlaatuisesti hautajaismarsseja, Preservation Hallin jazzia ja Algiersin lauttaa myöten. Sököpelin intensiteettiä rakennetaan hitaasti ja monipuolisesti, mutta täydellisesti onnistuen. Roolimiehitys on poikkeuksellisen inspiroitunut, Steve McQueenin tavanomainen suoritus sopii erinomaisesti pokerin pelaajaan. Edward G. Robinson välttää tyypilliset maneerinsa vanhana mestarina, joka näyttää silti haavoittuvalta. Robinsonia yrittää heikentää 30-luvun stara Joan Blondell jatkuvilla herjoillaan ikääntymisestä. Tuesday Weldiä ja Ann-Margretia parempaa roolitusta kiltin ja pahan tytön rooleihin ei 60-luvulta löyty. Karl Malden oli aina luuseri, mutta harvemmin näin viiltävästi. Rip Tornin uralla Sladen rooli taisi jäädä huipentumaksi. Sököpöydän ääressä nähdään jopa Cab Calloway aina yhtä hikisen Jack Westonin rinnalla. Ehkä 30-luvun fiilis jää ohueksi, mutta lähes täydelliseltä elokuva tuntuu. Näin leffan ensi kerran 80-luvun alussa opiskelijakämpän mustavalkoisesta matkatelevisiosta, mutta kolahti siinäkin formaatissa välittömästi. Ruskeasävyiset värit sopivat alakuloiseen tunnelmaan loistavasti. En ole lukenut St. Louisiin sijoittuvaa Richard Jessupin pohjaromaania. Jessupin vaisuhkosta tuotannosta päätellen skenaristeilla Ring Lardner ja Terry Southern saattaa olla suuri rooli onnistumisessa. Ehkä uhkapelileffan ykkössuoritus?

X-Panimo Tripel

Neljännessä X-näytteessä on tanakkaa vaahtoa, nyt kuplatkin suurempia. Väri on hieman samea amber, belgihiiva tuoksussa voimakkaasti makean hedelmän päällä. Maku on lievästi hapan belgihiivaisen esterisessä hedelmäseoksessa. Hedelmä on pehmeän kypsää persikkaa tai kiiviä. Mausteisuuttakin tuntuu, ne lomittuvat jälkimaussa yllättävän voimakkaaseen katkeruuteen. Tripel siis otsikkona, mutta happamuus vie siis hieman vahvan saisonin suuntaan. Mitään Orval-tyylistä Brettaa ei havaittavissa, happamuus on paljon lievempää. Täyteläinen belgiale voimakkaasti humaloituna, raikkaampana ja kirpeämmän hedelmäisenä voisi toimia paremmin, mutta toimii hyvin tässäkin muodossa.

Reseptistä selviääkin käytössä olleen saisonhiiva, siitä kai happamuus nousee. Mustapippuria ja korianterinsiemeniä. Mallastamatonta ohraa, katkerohumalana Perle, aromi Simcoella. 7,8%, 70 IBU. Saisonhan tämä ehkä enemmän sitten onkin, klassiset tripelit yleensä vähän vahvempia.

Esa Mäkijärvi: Pomon lumo

Tässä on nyt ensimmäinen suomalaisen kirjoittama Springsteen-kirja, jos Riku Olkkosen valokuvakirjoja ei huomioi. Hankittuani kirjan huomasin Esa Mäkijärven kirjoittaneen teoksen myös Real Madridista. Hämmentävää, meillä on siis yllättävän samoja kiinnostuksen kohteita, vaikka Mäkijärvi voisi ikänsä (s. 1984) puolesta olla poikani. Onkohan Mäkijärvi olutmiehiäkin?

Otsikon mukaisesti Mäkijärvi hakee vastausta Springsteenin suosioon. Kirjan alkupuolisko koostuu yleisemmistä esseistä, joissa Springsteenin uraa peilataan eri teemojen suunnilta. Jälkimmäisellä puoliskolla Mäkijärvi arvioi Springsteenin levyjä. Jälkimmäiseen osaan ei paljoa kommentoitavaa ole, jokaisen arviot musiikista ovat tietysti oikeita, jos ne ovat vilpittömiä. Mäkijärvi tuntuu kyllä pohtivan lähinnä vain sanoituksia, musiikki on kuitenkin paljon kokonaisvaltaisempi emotionaalinen kokemus. Sellaisen kuvailu sanallisesti on vaikeaa ja sitä Mäkijärvi ei siis juuri harrasta.

Kovin paljon Mäkijärvi ei näytä tutustuneen Springsteen-kirjallisuuteen. Lähdeteoksia on vain 12, hämmentävän vähän, omasta hyllystänikin niitä löytyy moninkertainen määrä. Vielä hämmentävämmin Mäkijärvi pitää eri asiana rock 'n' rollia ja rock and rollia, hah. Näyttää siltä, että Mäkijärven mielestä rock 'n' roll on lähinnä termin vanhemman merkityksen rhythm 'n' bluesia 40/50-lukujen vaihteesta ja rock and roll 50's rockia. Näkemys on käsittämätön. Mäkijärvi ei siis ole huomannut, että nuo heittomerkit korvaavat ääntämättä jääneitä a- ja d-kirjaimia. Mäkijärvi jopa vihjaa, että saattaa olla vielä kolmaskin tyylisuunta, nimeltään rock & roll. Itse olen viime aikoina unohtanut koko rollin ja käsitellyt musiikkityyliä pelkkänä rockina. 60-luvun lyhyt musiikillinen kuvaus tuntuu poikkeuksellisen sekavalta. Mäkijärvi ei ole tainnut paljoa kuunnella 60-luvun rockia, paljon lainauksia Charlie Gillettiltä. Tämä selittänee asiaa, Gillett oli britti ja hänen 1980 suomennettua kirjaansa lukemattakin voi epäillä miehen olleen pahasti ulalla amerikkalaista musiikkiperinnettä arvioidessaan.

Alkupuoli jää aika hajanaiseksi, kunnon otetta Springsteenistä kirjoittaja ei tavoita. Springsteeniin olen itse sen verran perehtynyt, että omia mielipiteitään lukuunottamatta Mäkijärvi ei uutta pääse tarjoamaan. Kommentoidaan siis hieman niitä mielipiteitä. Aika vaikea on niellä Mäkijärven näkemystä, että vasta 2000-luvulla Springsteen oli esiintyjänä parhaimmillaan. Konsertit saattoivat olla entistäkin pitempiä ja rennompia, mutta se ei tarkoita niiden olleen "parempia" kuin vaikkapa Göteborgin Ullevin hajottanut keikka 1985. Tunnel of Love ja Magic ovat minusta paljon parempia levyjä kuin Mäkijärven mielestä, The Ghost of Tom Joad taas kovin aneeminen musiikillisesti. Mutta Mäkijärvi osuu välillä oikeaankin. Hän korostaa River-albumin varsin tuntemattoman kappaleen The Price You Pay merkitystä. Se on minustakin yksi Springsteenin tuotannon avainteoksista. Suomalainen näkökulma ei oikein tule esille, Mäkijärvi taitaa viitata vain Helsingin mammuttimittaiseen konserttiin 2012. Mäkijärvi kertoo Springsteenin konsertoineen 1975 Lontoossa, mutta mainitsematta jää saman minikiertueen Amsterdam ja erityisen kadehdittava Tukholma.

Muutama virhekin osui silmään, yllättävän harvoin kuitenkin. The Riverin tarinaa inspiroinut Virginia ei ole Springsteenin nuorempi sisar. Springsteen ei soittanut Live Aid -konsertissa 1985, oikeastaan konsertin eniten julkisuutta saanut asia olikin Springsteenin poissaolo. 1988 Springsteen soitti Itä-Berliinissä, mutta ei sentään Berliinin "muurilla". On myös aika harhaanjohtavaa väittää vuoden 1977 avainteoksen The Promise "päätyneen B-puolelle". Sehän julkaistiin vasta 1999 18 Tracks -kokoelmalla. Mutkat suoristuu aika lailla Mäkijärven todetessa, että Devils & Dust olisi tehty jo 1995.

En siis pidä ylimalkaista kirjaa erityisen onnistuneena, mutta yritys on kaikin puolin kannatettava. Englanninkielisellä puolellakaan ei ole saatu tehtyä definitiivistä Springsteen-opusta. Parempaa jälkeä voisi syntyä ottamalla aiheeksi rajatumpi kokonaisuus. Mäkijärvikin voisi kirjoittaa paksun kirjan mainitusta The Price You Pay -kappaleesta.

Michael Ritchie: Prime Cut

Kantrinoirin perusteos vuodelta 1972. Lee Marvin esittää enforceria, joka lähetetään perimään velkoja Gene Hackmanin karjatalousyrittäjältä Kansas Cityn tienoilta. Marvin on aina yhtä vakuuttava, pelkästään hänen takia mieleen tulee Point Blank, vaikka miljöö ja tunnelma ovat tyystin erilaiset. Paljon viittauksia Hitchcockin North by Northwestiin, vaikka minkäänlaista samanlaista tyylikkyyttä tässä brutaalissa lannanhajuisessa pläjäyksessä ei olekaan. Väkivalta ja ihmiskauppa on viety äärimmilleen, täysin parodian puolelle tietoisesti. Marvin ei tosin hymyile kuin sarkastisesti. Sissy Spacek orjatyttönä ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Michael Ritchie ohjasi uransa alkupuolella muitakin mielenkiintoisia elokuvia, mutta ote kirposi nopeasti. Elokuvalla on muistettava suomalainen nimi, Lihakirves.

X-Panimo Imperial Pale

Kolmas testiyksilö vahva pale ale, nyt todella tiukkaa vaahtoa, samean appelsiinimehun ulkonäkö, ehkä vähän ruskeaan enemmän vivahtavasti. Tuoksussa raikasta klementiiniä, oikein lupaavaa. Maku on sitruksinen, mandariinia ja appelsiinia, ehkä vähän verigreippiäkin. Pihkaa on. Tuoretta ja pehmeää, mutta jotenkin mallasrunko ehkä vähän horjahtaa. Jälkimaku on taas totutun katkeraa kunnon pitkällä potkulla. Erittäin nautinnollista, taas hiilihappotaso aivan kohdallaan.

Reseptissä alkoholia 6%, tuntuukin uskottavalta. 141 IBUa, heh, varmaan pelkkä teoreettinen laskennallinen arvo. Katkeruutta todellakin on reippaasti, mutta ei se noin selvästi hallitse. Ehkä voimakas humala kuitenkin polkee mallasta sivuun, se tuntuu nyt pikemmin ohkaisempana juotavuutena kuin överihumaloidulta. Simcoe katkerohumalana, toimii hyvin. Kovaa kamaa kokonaisuutena, voisin juoda kantabaarissa toistuvasti, jos olisi tarjolla. Paradoksaalisesti pullon lopulla tuntuu jo hieman liian kuivalta, lievä makeampi hedelmäisyys ei haittaisi.

X-Panimo Brown Ale

Toisena X-protona brown ale, tummanruskea väri, enemmän vaahtoa kuin goldenissa, yhtä pieniä kuplia. Tuoksussa kypsää hedelmää, marjoja ja hieman maitoisuutta. Sama hedelmäisyys jatkuu maussa, luumua, ei paahtoa. Mukavan liukas pehmeys, mutta makeutta irtoaa jonkin verran. Kovin täyteläinen tämä ei ole, mutta juotavuus on hyvä. Jälkimaussa on brittityyppistä katkeruutta, kapeammin kuin goldenissa, mutta kestää taas varsin pitkään. Pihkaakin tästä ehkä löytyy, mutta ei brittityylistä toffeeta tai keksiä. Maitoisuutta ei ole maussa, ei leipääkään. Ehkä vähän yksioikoinen, mutta brown ale ei ole suosikkityylejäni. Selvästikin hyvin tyylinmukainen, tosin voimakkaammin humaloitu kuin monet perinteiset yksilöt.

Vilkaistaan sitten speksejä. Ruismallas pieni yllätys, se varmaan tuntuu tässä makeutena, ei leipänä. Jenkkihumalointi (Columbus, Centennial etc.) ei ole yllätys, kyllä sen jälkimaussa tuntee, vaikka brittibitterin kapeaksi sitä ensin ajattelinkin. 5,9% on enemmän kuin mausta voisi aistia. Hiilihappotaso oli taas miellyttävän alhainen, lähes riilitasoa. 80 IBUa on kova luku, aivan niin suureksi en sitä olisi arvioinut.

X-Panimo Golden Ale

Pukki muisti tänä(kin) jouluna olutpaketilla. Varsinainen lähettäjä ei halua nimeään julkisuuteen, mutta sain luvan julkistaa makuarvioita. 50 vuotta sitten Risto Jarva ja Spede tekivät X-Paroni -nimisen leffan, joten olkoon X-Panimo näissä otsikkona. Ensimmäisenä protoista testissä golden ale, jossa lähes kirkas kultainen väri, pienikuplainen tiivis ohuehko vaahto. Tuoksussa pehmeää sitrusta, lähes mandariinia. Pehmeää hedelmää maussa, todella pehmyttä. Hiilihappoa kohoaa lasissa, mutta hiilihappoisuus varsin alhaista, juuri minun makuun. Täyteläistä, hedelmäisyys ja maltaisuus hyvin harmoniassa. Lievästi karamelliakin, mutta hyvin kuivana suutuntuma pysyy. Ei vihannesta, ei pihkaa. Jälkimaku on voimakkaan katkera, leveä ja pitkä. Tulee mieleen Oppigårdsin tyyli. Todella erinomaista, juotavuus erinomainen, jos vain juoja kestää katkeraa jälkimakua.

Vilkaisin sitten reseptiä noiden aistihavaintojen jälkeen, kölschin pohjalta on lähdetty vetämään jenkkisuuntaan. Ei kuivahumalointia käytetty, joten yllättävän hyvin tuoksukin toimii. 5,5%, 51 IBUa. Columbus on minun suosikkihumalia, katkeruus tulee sillä hienosti isolla pensselillä. Aromeja on vedetty Citralla ja Simcoella. Ehkä hiilihappoa sittenkin pitäisi olla hieman enemmän? Se voisi avata olutta raikkaammaksi. Ei se nytkään tunkkainen ole, tuorekin oikeastaan.

Phyllida Lloyd: The Iron Lady

Omituinen elokuva Margaret Thatcheristä keskittyy mahtinaisen dementoituneeseen vanhuudenhöperyyteen ja osittain varhaisnuoruuteen. Merkittävä valtakausi Britannian johdossa kuittaantuu katkelmallisesti. Uraan mahtui runsaasti dramaattisia tapahtumia, IRA:n terroritekoja, Falklandin sotaa, massiivisia lakkoja, kylmän sodan päättyminen. Näistä tapahtumista elokuva ei kerro enempää kuin satunnainen vuosikymmenen kiteyttävä uutiskatsaus. Meryl Streep pääosassa on poikkeuksellisen pahvinen. Voimakkaan naisen suhdetta hissukka-aviomieheen pidetään jotenkin uraa leimaavana jatkumona, varsin omaperäinen tulkinta sekin. Lyhyissä merkittävissä kohtauksissakin ns. taiteellisia vapauksia. IRA:n 1979 autopommittama Colditz-pakenija Airey Neave nähdään lähellä Thatcheria ennen kuolemaansa, vaikka näin ei asia ollut.

George Pelecanos: The Double

Toinen osa Pelecanosin uusimmassa Washington DC -sarjassa. The Cutissa debytoinut Fallujah-sotaveteraani Spero Lucas on nyt 31 ja hankkii edelleen varastettua omaisuutta naisten kaatamisen ohella. Pelecanosin musiikkifriikkiys ei osoita höllenemisen merkkejä, romaanin mottona on sitaatti (Thin Lizzyn) Whiskey in the Jarista. Ja jo ensimmäisessä kohtauksessa analysoidaan Between the Buttonsia. Steve Hamiltonin uutuuden tapaan Pelecanoskin mainitsee Bob Segerin, joka Fire Lakessa käytti runollisempaa kuvausta kuolevan miehen pokerikädestä, eights and aces kuulostaa paremmalta kuin aces and eights. Uudempi ilmiö hänellä on suorasanaiset homaget vanhemmille kollegoille: Elmore Leonard, James Lee Burke, Lawrence Block, James Crumley. Loppukiitoksissa mainitaan Charles Willeford, John D. McDonald ja itselleni tuntematon Don Carpenter. Pelecanos tuntuu myös hypänneen pysyvästi craft beer wagoniin, taas Stella-mies Lucasille nainen tarjoaa Dogfish Headiä. Elokuvaviittauksia ei tietenkään unohdeta, erityisesti Pelecanos suitsuttaa Lucasin kautta John Flynnin ohjaamaa 70-luvun neonoiria Richard Stark -filmatisointia The Outfit.

Tarina The Doublessa ei ehkä ole hänen terävimpiään, mutta ihailtavan monella tasolla Pelecanos liikkuu moraalin syrjäkujilla. Taas tapahtumat rönsyilevät DC:stä Marylandin puolelle, mutta paikallisväri on silti yhtä intensiivistä kuin ennenkin. Ehkä syynä siirtymään Prince George's Countyn puolelle on DC:n gentrifikaatio, Pelecanosin ikuistama Chocolate City on niin siistiytynyt, että rikollista toimintaa ei voi enää uskottavasti sijoittaa Districtin sisäpuolelle. Tähän gentrifikaatioon Pelecanos suhtautuu selvästi ristiriitaisesti. The Double on suvereenia tekstiä kaikin puolin, Pelecanos on itsestäänselvästi Washington DC:lle samaa mitä Balzac oli Pariisille. Silti romaani tuntuu paikoitellen edelleen pelkältä asetelman esittelyltä. Odotan, että definitiivinen Spero Lucas -romaani on vasta myöhemmin tulossa.

Steve Hamilton: Let It Burn

Steve Hamiltonin uusin romaani on kymmenes Alex McKnight -tarina. Hamilton vie nyt McKnightin pois Michiganin Upper Peninsulalta, ainakin väliaikaisesti. Lähes koko romaani sijoittuu Michiganin suurimpaan kaupunkiin Detroitiin, neljäsosa McKnightin poliisiuran aikoihin, ilmeisesti 80-luvulla. Hamilton on yleensä varsin perinteinen kertoja, nyt kronologia rikkoutuu, ensimmäisen puoliskon joka toinen luku on takauma menneisyyteen. Rakenne toimii mainiosti, Hamilton rakentelee lähes cliffhangereita lukujen loppuun, jännite säilyy vaivattomasti. Muuten tarina ei ehkä ole Hamiltonin parhaita, yleislinjan eteneminen on varsin arvattavaa, mutta loppukäänteessä on sentään terävyyttä kuin A-Mersun hirviväistössä. Junateemoja virittelevä kertomus pysyy raiteilla loppuun asti, vaikka toimintahuipennuksessa on lähes parodista fiilistä.

Romaanin kantava teema on Detroitin ilmiömäinen raunioituminen, johon Hamilton on aiemminkin viitannut, mutta nyt se nousee täyteen fokukseen. Hyllyssäni on Taskuatlas vuodelta 1969, Detroitin väkiluvuksi kerrotaan 1,67 miljoonaa, USA:n viidenneksi suurin kaupunki. 2013 se oli 680 000 ja sijoitus 18. Tällainen romahdus lienee ainutlaatuista läntisessä maailmassa. Kaupunki ei ole siis täysin autio, mutta laajat alueet muistuttavat Saksan suurkaupunkeja 1945. Hamiltonin mukaan joissakin hylätyissä taloissa asuu karhuja. Yksi monista kaupunkiin liittyvistä ilmiöistä on Devil's Night, Halloweenia edeltävänä yönä vuosittain roihuavat jättimäiset tulipalot, jotka levittävät osaltaan tuhoa. Hamiltonin romaanin nimi Let It Burn viittaa juuri tähän. Aivan kokonaan Hamilton ei ole Motowniin menettänyt uskoa, pientä toivoa herää, mutta romaanin lopussa McKnight tuntuu taas asettuvan tukevasti Pohjois-Michiganiin, Superior-järven rannalle Paradiseen.

Tapahtumat Hamilton kulminoi osuvasti Michigan Central Stationiin, joka 100 vuotta sitten valmistuessaan oli maailman suurin rautatieasema. Nyt raunioitunut kolossi on Detroitin rappion tunnus ja juuri sinne romaanin synkät avainhetket sijoittuu. Newyorkilaisella Hamiltonilla on luja tarttumapinta Detroitiin, kulttuuripuolelta mainitaan Bob Seger ja Gordie Howe. Aivan kokonaan Detroitiin ei tarina rajaudu. Romaanin raikkaammissa osissa huomataan, että McKnightin entinen apuri Leon Prudell työskentelee nyt pienpanimossa Sault Ste. Mariessa. The Soo Brewing Company. Kanadalaiseen Molsoniin riippuvuuden kehittänyt McKnight pitää paikan session alea erinomaisena. Panimo näkyy olevan reaalimaailmassakin, perustettu 2011, eli sen jälkeen kuin itse kävin kaupungissa 2010. Ei kohoa aivan Hamiltonin parhaiden tasolle, mutta vakuuttavaa laatutyötä jälleen.

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga

Toukokuussa 1973 näin televisiosta kolme jalkapallo-ottelua, joilla oli kauaskantoisia vaikutuksia. Ensin 5.5. Leeds United hävisi Englannin Cupin finaalin altavastaaja Sunderlandille ja minusta tuli elinikäinen Leeds-fani. Suhde vahvistui 16.5. kun Leeds hävisi Cup-voittajien Cupin finaalin Milanille räikeillä tuomarivirheillä. Sitten 30.5. Euroopan Cupin finaalissa Belgradissa Ajax voitti Juventuksen 1-0. Olin nähnyt Ajaxin kaksi aiempaakin voittoa, mutta vasta nyt aloin tajuta Ajaxin pelityylin upeuden. Ajax oli yksi suosikkijoukkueitani viimeistään siitä lähtien, mutta Leedsin kaltaista suhdetta siihen ei syntynyt edes Litmasen aikana. Tilannetta hämärsi Ajaxin supertähden Johan Cruijffin siirtyminen kesällä Barcelonaan. En tiennyt silloin Barcelonasta mitään, mutta samana kesänä kaikkein suurin suosikkipelaajani, vuoden 1972 EM-finaalissa valtavan vaikutuksen tehnyt Günter Netzer siirtyi Borussia Mönchengladbachista Real Madridiin. Real Madridin tiesin hyvin, joukkueella oli 70-luvun alussa valtava legendaarinen maine, vaikka joukkueen kultakaudesta olikin jo yli 10 vuotta aikaa. Olin nähnytkin Real Madridin, vuoden 1971 Cup-voittajien Cupin finaalissa Chelseaa vastaan. Viimeinen 50-luvun legenda Francisco Gento pelasi siinä lähes 38-vuotiaana ilmeisesti viimeisen ottelunsa Madridissa, mutta hän ei jäänyt mieleen. Senkin tiesin, että Leedsin kokovalkea peliasu oli Don Revien valinta 60-luvun alussa kunnianosoituksena Alfredo Di Stefanon ja Ferenc Puskasin Real Madridille. 

Cruijffin takia aloin seurata FC Barcelonaakin, MM-kisojen 1974 jälkeen vielä innokkaammin kun Johan Neeskens siirtyi sinne Cruijffia tukemaan. Hämmentävästi uudet suosikkini Leeds ja Barcelona iskivät yhteenkin 1975 Euroopan Cupin semifinaaleissa. Aloin hahmottaa myös vastakkainasettelua Real Madridin kanssa ja sympatiani kallistui selvästi Barcelonan puolelle. Asetelma ei ollut kuitenkaan selvä, arvostin Realiakin, varsinkin Netzerin takia. 70-luvun lopulla Barcelona oli kuitenkin selvästi yksi kolmesta suurimmasta suosikkijoukkueestani, Leedsin ja Celticin ohella. Barcelonan peliä näin kuitenkin ensi kerran vasta Cup-voittajien Cupin finaalissa 1979. Tässä vaiheessa Cruijff oli jo lähtenyt ja kohta lähtisi Neeskenskin. Barcelona-fanitus huipentui Lontoon Wembleyllä 20.5.1992. Viimeinen Euroopan Cupin finaali pelattiin siellä ja hankin viime tingassa Lontoon lennot, kun selvisi että Cruijffin valmentama Barcelonan "Dream Team" kohtaisi finaalissa Sampdorian. Ottelu oli tietysti loppuunmyyty, mutta Wembleyn ulkopuolelta hankin mustasta pörssistä lipun Sampdoria-kannattajien keskelle. En tarkkaa hintaa muista, mutta kovin kohtuuton se ei ollut, ehkä noin 300 markkaa. Kun Ronald Koemanin vapaapotku upposi jatkoajalla verkkoon, en luonnollisesti näkyvästi tuulettanut, mutta hetki on jäänyt mieleen jalkapalloharrastuksen sykähdyttävimpänä positiivisessa mielessä, ylivoimaisesti. Se negatiivisesti eniten sykähdyttänyt tapahtui sitten tietysti Töölössä viisi ja puoli vuotta myöhemmin.

Barcelona-kannatuksesta huolimatta en ole nähnyt yhtään peliä Nou Campilla. 1999 kävin kyllä stadionin sisällä, mutta reissun aikana ei Barcelona pelannut. Real Madrid on samalla pysynyt koko ajan fokuksessa. Zidanen maali Glasgow'ssa 2002 Mestareiden liigan finaalissa on ehkä paras näkemäni. Bernabeulle hankkiuduin ensimmäisen Galacticon Figon kaudella, marraskuussa 2000 näin La Liga -matsin Las Palmasin vastaan. Bernabeulla kävin vielä uudestaankin 2013, silloin ei tosin peliä siellä.

Real Madridista ja Barcelonasta on kirjoitettu paljon englanniksikin. Sid Lowen uutuus on nimetty gonzomies Hunter S. Thompsonia mukaillen, mutta gonzoilu on tästä kaukana. Kannen mainostekstissä luvataan modernin Espanjan historiaa kahden mahtiseuran vastakkainasettelun kautta kerrottuna. Sellaiseenkaan Lowe ei yllä. Koko El Clásico -kohkaus on oikeastaan saanut vauhtia vasta viime vuosikymmeninä, termikin on muunnos paljon perinteisemmästä Superclásico-kiihkoilusta Buenos Airesin Riverin ja Bocan välillä. Kovin kauas historiaan Lowe ei lähdekään, vauhtiin hän pääsee vasta 50-luvulla kun Di Stefano ja Kubala astuvat näyttämölle. Jonkinlaisena teemana Lowella tuntuukin olevan rintamalinjojen hämärtäminen. Francon joukkueeksi leimattu Real Madrid toimi kuitenkin suhteellisen normaalisti 1936-39 tasavaltalaistenkin hallitsemassa Madridissa, vaikka ei tietenkään pelannut. Barcelonakaan ei aina ole ollut Katalonian itsenäisyyttä ajamassa, johtohenkilöissä oli Francon kannattajia paljonkin. Barcelonan motto "enemmän kuin seura" muotoutui sekin vasta 60-luvun lopulla mm. dekkarikirjailija Manuel Vázquez Montalbánin kirjoitusten kautta ja tuli yleisempään käyttöön vasta Francon viimeisinä vuosina. Cruijffin saapuminen kohotti myös merkittävästi tätä separatistista henkeä.

Lowe korostaa mukavasti László Kubalan roolia. Kubala on varsinkin Suomessa jäänyt aika lailla varjoon, osittain varmaan siksi ettei pelannut koskaan MM-kisoissa eikä Barcelona hänen kaudellaan voittanut Euroopan Cupia. 50-luvulla Kubalaa pidettiin kuitenkin yleisesti Di Stefanon veroisena. Ehkä Kubalan hedonistinen elämäntyyli erotti mestarit, kurinalaisempi Di Stefano pystyi puristamaan Madridin voittoihin. Katkelmallisella tyylillä Lowe luovii, 1960-luvulta ei paljoa irtoa, ei edes Madridin kiehtovasta Yé-yé -ryhmästä. Amancio ja Pirri ovat nykyään harmittavan tuntemattomia. Cruijffista Lowe kirjoittaa enemmänkin, mutta tarinat ovat muualtakin tuttuja. Kohtuullisen hyvin Lowe hahmottaa vielä 80-luvulta Madridin elokuvaohjaaja Almodovar-kytköksisen Quinta del Buitren, vaikka itse korppikotka Butragueno jääkin sivuun. Lowe käyttää tekstissään aika paljon suoria haastattelusitaatteja, joissa esimerkiksi Michel vaikuttaa varsin pettyneeltä uransa saavutuksiin. 90-luvun Dream Teamiin tultaessa Lowen ote kirpoaa ja myöhemmät vaiheet jäävät luettelomaiseksi senttaukseksi, vaikka Guardiolan ja Mourinhon asetelma niin mehukas potentiaalisesti onkin. Galacticos-kauden lopun Lowe ajoittaa aika näppärästi Del Bosquen eroon ja Madridin Al-Qaida -hyökkäykseen.

Futissenttari Lowella on tietääkseni tohtorin tutkinto Espanjan historiasta. Siihen suhteutettuna teksti kulkee mukavasti, vaikka vastakkainasettelun liudentamisen ohella hän ei kovin paljoa uutta tarjoa. Hyviä anekdootteja on mukana. Michael Laudrup ollessaan lähdössä Espanjasta sai ravintolassa kutsun itse Juan Carlosin pöytään. Laudrup kertoo kruunupään olleen tyytyväinen tanskalaisen lähdöstä, koska hän jää silloin taas ainoaksi Espanjan kuninkaaksi. Litmanen saa yhden maininnan Lowen kuvatessa Van Gaalin Barcelona-kujanjuoksua. Toisaalta aika paljon yliopistomieheltä löytyy virheitäkin, jalkapalloilijoiden nimet eivät ole Lowen vahva alue. Barcelona-legenda Neeskensin nimi on kirjoitettu Neeskins joka kerta hakemistoa myöten, Jupp Heynckes on Juup, Uli Stielike Steilike, Bodo Illgner Ilgner, Mario Coluna Colona, Giacinto Facchetti Giancinto, Patrick Kluivert Patrik, Geremi Njitap Nitjap, Christian Panucci Pannucci, Michael Reiziger Reizeger jne. Täysin Lowe ei tunnu sisäistäneen espanjalaisten jalkapalloilijoiden taiteilijanimiä, koska käyttää johdonmukaisesti muotoja Juanito Gomez, Carlos Santillana jne. Pedanttina en myöskään pidä siitä, että Charly Rexachin ja Lobo Carrascon oikeita etunimiä ei Lowe vaivaudu mainitsemaan kertaakaan. Loppujen lopuksi kirja painuu pettymykseksi, paljon näkemyksellisempää otetta odotin.

Lasse Hallström: Hypnotisören

Olen lukenut Lars Kepler -pariskunnan Hypnotisören -romaanin, ikävä kyllä. Oli helppo arvata, että elokuvatoteutus on tulossa ja tässähän se nyt sitten oli Hollywoodissakin pyörähtäneen Hallströmin ohjastama. Hallström ei näkemieni näytteiden perusteella ole koskaan saanut ihmeitä aikaan, mutta tämän täytyy olla melkoinen kalkkuna hänenkin CV:ssään. Juoni on tiivistetty melko tarkkaan romaanista, mutta hyvin ulkokohtaiseksi homma jää, kaikki henkilöhahmot ovat pahvia. Naurettavinta on Mikael Persbrandtin hortoilu koko leffan ajan muka unilääketokkurassa. Persbrandtin maineen tietäen maestro on taatusti ollut kuvauksissa jatkuvasti tanakassa krapulassa uskottavuuden saavuttamiseksi. Suomalaista Tobias Zilliacusta ei erota tapetista. Kliimaksi Ruotsin Lapissa oli niin kökköä seurattavaa, että pakko oli kääntää pää ruudusta oikeisiin tapetteihin. Yhden visuaalisen knopin huomasin, Hallström oli asetellut hypnotisoidun vaimonsa Lena Olinin täysin samanlaiseen kuvaan kuin Andrew Wyethin Christina's World.

Gotlands Headbanger Bulldog Black IPA

Spendrupsin Black IPA näyttää reseptiltään kiinnostavalta, 7,2%, Citra, El Dorado, Cascade. Lentokenttäbaarin pullo aika kylmää, suutuntumassa ei oikein paahtoa ja hedelmäisyyskin hailakkaa, aika tyhjä maku siis. Mutta jälkimaku pelastaa paljon, katkeruutta on yllättävän reippaasti. Tämä panimo ei kovin muistettavaa jälkeä ole tehnyt, mutta tässä nyt on kohtuullisen onnistunut tapaus. Vantaa, Oak Barrel, 19.12.2014.

Epic Imperium

Toinenkin uusi tuttavuus Epiciltä. Imperiumin alaotsikkona Vintage Ale, joten odottelin hieman Fuller's Vintagen tyylistä pähkinäpommia. Herra Sinensis saapui nyt baariin livenäkin ja pääsimme kustannustehokkaammin jakamaan tämän pullon. Vahvuus, pullon koko ja hinta identtisiä Lupulinguksen kanssa. Heti lasiin kaato paljasti, että enemmän vahvan stoutin puolelle nyt mennään. Paahteisuutta tanakasti tuoksussa, luumuista hedelmää, hieman kahvia ja tummaa suklaata, mutta ei makeutta. Katkeruuskin on voimakasta, oikein tasapainoinen kokonaisuus. Aucklandissa käydessäni 2006 Epicin Mayhem ja Pale Ale eivät vakuuttaneet, ei loppukesästä Molotowissa juotu Armageddon-pullokaan, mutta nyt tuntuu laatu kohonneen tuntuvasti. Kitty's, 19.12.2014.

Epic Lupulingus

Syksyllä tuli käytyä Salt Lake Cityn Epic-panimolla, mutta nyt Helsinkiin pukkaa Uuden-Seelannin Aucklandissa toimivan samannimisen valmistajan tuotteita. Nimimerkki Sinensis suositteli tätä NZ-IIPAa ja tartuinkin tarjoukseen. Imperial IPAssa 9%, 50 cl pullo, baarin veloitus 17,90€. Ei ehkä kaikkien mielestä erityisen edullista, mutta eihän nyt Koffia olla juomassakaan.

Todella hekumallinen trooppinen Tyynenmeren tuoksu. Maku on hieman karkeampi, kuivempaa hedelmää on runsaasti. Pihkaa tihkuu kunnolla. Makeus välttyy hienosti ja katkeroakin on enemmän kuin monissa jenkki-DIPOissa. Lupulingus-nimi viittaa hieman eroottisesti vivahtaen humalaan, mutta latinaan nojaten se voisi tarkoittaa suden kutsua. 101 IBUa, raaka-aineita ei paljasteta, mutta varmaankin paikallisia humalia on mukana. Vaikuttava suoritus, aivan tuoreena voisi räjäyttää tajuntaa, nytkin menee vuoden parhaiden joukkoon, ainakin Suomessa juotujen osalta. Kitty's, 19.12.2014.

Sambrooks Russian Imperial Stout

Musta on tämäkin, 10,4%. Hedelmää reippaasti, makeutta, karamellia, paahteisuutta hyvin vähän eikä löydy katkeroakaan. Tämä oli kyllä pettymys hyvääkin tuotantoa pukanneelta modernilta lontoolaispanimolta. Black Door, 18.12.2014.

Thornbridge Trekdrop

Uutuusolutta Derbyshiren laatupanimolta, jonka jakelu Suomessa vaikuttaa brilliantilta. Nyt tarjolla imperial licorice stout, 9%.  Mustaa, tuoksussa ja maussa enemmän anista ja yrttejä kuin lakritsaa. Pehmeää potkua löytyy, mutta itse tykkään juoda vahvan stouttini ilman lisukkeita. Black Door, 18.12.2014.

Uutta kantabaaria etsimässä: BrewDog Helsinki

Helsingin BrewDog-baarin kutsuvierasavajaisiin pari päivää sitten nettitietojen perusteella kutsuttiin joitakin suomalaisia olutbloggaajia. Itselleni kutsua ei tullut, vaikka vielä viime talvena BrewDog houkutteli minut tutustumaan panimon toimintaan Aberdeenin seudulle. Kutkuttava asetelma, jota voi pitää lähes kunnianosoituksena. Olisinko onnistunut kirjoittamaan tuosta vierailusta niin rankalla punk-asenteella, että omat periaatteensa myyneet (?) skottipojat eivät kritiikkiä kestäneet? Realistisesti ajatellen tilanne ei tietenkään ole tuollainen. Ostokykyisen asiakaspotentiaalin kannalta keski-ikäinen kainuulaiskirjoittelija on vain arvioitu sen verran marginaaliseksi toimijaksi, johon ei kannata satsata. Ja sehän on ok kaikin puolin.

Kissanristiäisiin (tai siis tässä tapauksessa koiran) osallistun kutsuttaessa mielelläni, mutta BrewDoginkin kohdalla ainoa oikeasti merkittävä seikka on oluiden laadukkuus ja baarien toimivuus. Tällä kertaa aluksi kiinnittyy huomio baarin sijaintiin syvällä Etelä-Helsingissä. Auttamatta sijainti on syrjäinen, vaikka Helsingin ulkopuolella asuvista tämä saattaa kuulostaa naurettavalta. Kuitenkin nyt on erikseen päätettävä baariin lähtemisestä, muilla asioilla en koskaan Viiskulman seudulla liiku. Onneksi Punavuoren Ahven ja Black Door ovat suhteellisen lähellä, joten esimerkiksi harrastamani lauantai-iltapäivän session kohteeksi tämä seutu on nyt varteenotettava vaihtoehto. Ja syrjässähän BrewDog on esimerkiksi Tukholmassa Kungsholmenin perukassa. 

Saavuin paikalle toisena yleisenä aukiolopäivänä. Aika täyttä, mutta ei täynnä, pääsin tiskille istumaan. Odotettua tilavampi systeemi, mukavan epäsymmetrinen tiski, jonka ympäri asiakkaat voivat kiertää. Pelättyjä hipstereitä olin tunnistavinani asiakaskunnassa, mutta näkyvissä normaalejakin ihmisiä. VHS-kasettikotelopaneeli sisustuselementtinä hieno, tällaisia oivalluksia toivoisi muiltakin baareilta. Ei hanoisssa ihmeitä BrewDogilta, jokin Helsinki-spesiaali olisi säväyttänyt, ikivanha Päivi-olut ei siinä mielessä jaksanut  innostaa. Suomalaisista edustettuna Maku, Hiisi ja Teerenpeli Sorin muodossa. Päädyin Russian Doll -sarjan kevyimpään olueen, Pale Ale, 4%. Defaulttikokona tuli 379 ml. Näin kevyessä oluessa täysi pintti voisi olla oletusarvona, hintaa 6,70€.  Pale Doll kevyen hedelmäinen, lievästi karamellia, ei juuri humalaa. 

Toisena oluena Hiisi Vihreä Haltiatar, 6,2%, 284 ml, 6,80€. Siis half pint Jyväskylän olutbaarin mukaan nimetyssä oluessa. Tuoksu savuisen hedelmäinen, maku on makeaa hedelmää voimakkaan mausteisella tvistillä. Jälkimaku on kohtuullisen kuiva, oikeastaan nahkea, mutta hieman teennäisen vaikutelman olut jättää. Tämä on absinttisaison, eli samoja yrttejä käytössä kuin absintissa. 

Avausillan Dog C oli harmittavasti jo ryystetty kuiviin. Tilalla tuttu Tokyo*, tämänkertaisessa versiossa 16,5%, annoksena nyt 189 ml. Hanassa tietysti liian kylmää, mutta anis ja siirappi erottuivat hyvin. Vaniljaa ja siirappia, kookosta ja siirappia. Voimakkaan siirappisuuden takaa loppuun hiipii hieman katkeruutta. Hyvä fiilis vierailusta jäi, varmaankin tulee käytyä jatkossakin, kun hipstereiden alkurynnistys pääsee uuvahtamaan.

Nøgne Ø Terrapin Imperial Rye Porter

Norjalaisessa ruisporterissa hyvin maitoinen, lähes hapan tuoksu. Maussa on paahtoa ja kipristävää kahvia, tummaa lähes väkevää suklaata. Pehmeä viskositeetti, suolaista lakritsaa. Jälkimaku varsin tyhjä, mutta lievää katkeruutta nousee, IBUja vain 30. Rukiin leipäinen imelyys on mukana, mutta paahto polkee sitä taakse. 9%, tehty georgialaisen Terrapin-panimon Spike Buckowskin kanssa yhteistyössä Grimstadissa. Terrapin saattaa olla ruisspesialisti, ainakin yhteen heidän ruisolueen olen jo törmännyt. Makeus kasvaa pullon tyhjetessä, siirappisuus kääriytyy huuliin. Ostopaikka Helsinki, Pasilan Alko.

Great Yorkshire Yorkshire Golden, real ale

Pihkainen maku, ei ehkä parhaimmillaan, hedelmäisyys pitäisi olla raikkaampaa, mutta katkeruus mukavan tanakkaa. Liian kylmääkin selvästi, silti aika kiva brittityyppinen golden ale. 4,2%. Kitty's, 16.12.2014.

Beavertown Gamma Ray

Britti-APAssa todella sitruksinen tuoksu, greippiä, lähes sitruunaa. Maku pehmeämpi, ikävästi häivähdys vihannestakin makeamman hedelmän seassa. Katkerohumaloinnissa on kursailtu, mutta sitäkin löytyy. Runko tuntuu ohuelta, vaikka voltteja 5,4%. Punavuoren Ahven, 16.12.2014.

Goddards Duck's Folly, real ale

Wight-saarelta ESBiä, 5,2%. Maltaista toffeeta todella perinteiseen tyyliin. Täyteläisempi voisi olla ja katkeruus vetää aivan liian kapean viivan nieluun. Riilimielessä täysin kunnossa, jos nyt ei aivan kuohkeimmasssa iskussaan. Black Door, 1612.2014.

Heikki Kähkönen et al: Baarimies Tallinnassa

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Baarimiehen Tallinna -oppaan uusiutunut versio. Kävin tämän kirjan julkistustilaisuudessa ja sain lehdistökappaleen ilman korvausta. Kirjoittajat ovat samat kuin edellisessä kirjassa, mutta valokuvaaja on nyt Andres Teiss. Kirja on nyt kovakantinen, edelleen kompaktin kokoinen ja valokuvat ovat todellakin aiempaa terävämpiä.

Kolmessa vuodessa Tallinnan baaritilanne on elänyt kovasti, joten sisältö on uudistunut. Ei kuitenkaan niin paljon kuin ensin arvelin, joten ehkä uudistettu painos olisi ollut riittävä päivitys. Olutkulttuuripuolella kehitystä on ollut enemmän ja kirjassa esitelläänkin lyhyesti uudet käsityöläispanimot. Ei kuitenkaan itse oluiden makuarvioita. Baariopashan tämä onkin ja sellaisena toimii edelleen mainiosti. Baarien kuvaukset ovat tiiviin napakoita ja osuvat kohdalleen niiden baarien osalta, joita tunnen. Pienenä kuriositeettina Depeche Mode -baari ei ole mukana. Eihän se kummoinen olekaan, mutta mukana näyttäisi olevan saman tason paikkojakin. Kartat puuttuvat ja edellisen kirjan koordinaatitkin on otettu pois. Kännyköiden karttasovellusten yleistymisen takia se ei ole oleellinen puute, mutta ehkäpä kirjasta pitäisikin muotoilla kännykkäsovellus. Ylläpitokin voisi olla helpompaa, ehkä tällaisten opaskirjojen aika alkaakin olla ohi.

Itseäni kiinnostaa virolaisten käsityöläisoluiden juonti kiinnostavissa paikoissa. Tähän tarpeeseen tulee tyydytystä, mutta välillä turhan epämääräisesti baarikuvauksessa todetaan olutvalikoiman olevan "laaja". Se ei vielä välttämättä vaikkapa Beer Gardenin kohdalla Leheä ja kumppaneita tarkoita. Ja edelleenkään ne Lasnamäen vodkakellarit eivät ylitä vierailukynnystä. Mutta kirjan kohderyhmähän on laajempi ja toivottavasti kannustaa suomalaisia Vanhankaupungin ulkopuolellekin. Itsekin olen jo Telliskivessä käynyt pikavierailuillani.

Jarkko Nikkanen: Viskien maailma

Kuten olen blogissa useampaan otteeseen maininnut, olin viskiharrastaja 80/90-luvuilla ennen kuin olut vei mennessään. Michael Jacksonin Malt Whisky Companion vuodelta 1989 on yksi plärätyimpiä kirjojani. Suhde viskiin on säilynyt, vaikkakin etäisempänä, ja ilmeisesti syksyllä 2012 osallistuin Oulun St. Michaelissa viskimaistelutapahtumaan, jota veti omalaatuisen intensiivinen tyyppi Jarkko Nikkanen. Hieman harmittavasti en silloin tapahtumaa blogiin raportoinut, mutta mies jäi kyllä mieleen. Ensimmäinen maininta Nikkasesta löytyy helmikuulta 2013 ja sittemmin mies on tullut vastaan useampia kertoja.

Nikkanen on ollut mukana jo useammassa kirjaprojektissa, mutta tänä syksynä tuli sitten ulos varsinainen magnum opus. Viskien maailma painaa lähes kolme kiloa, sivuja on 500. Paperi on kallista ja kuvia on runsaasti, viskipornon raja ylittyy reilusti. Kirja on silti omituisen edullinen, itse maksoin Adlibris-verkkokaupalle 20,90€. Kuulin tällä viikolla Nikkaselta selityksen edullisuudelle, kustannussopimus oli tehty noin 200-sivuisesta kirjasta ja hinnoittelu suunniteltu sen mukaan. Hieman omalaatuiselta kuulostaa silti, mutta tämähän on viskin ystävän etu.

En ole Nikkasen aiempia teoksia lukenut, ikävä kyllä. Odotin, että näin massiivisessa teoksessa käsiteltäisiin viskin historiaa todella muinaisista hämäryyksistä asti. Näin ei ole, Nikkanen on nautintomiehiä ja asiaan mennään heti syväluotauksella tammitynnyrin vaikutukseen viskin makuun. Muu valmistusprosessi ohitetaan pikaisesti ja sitten esitellään jo viskilaseja ja säilytysvinkkejä. Vaikutelma on hieman artikkelikokoelman tyylinen, mutta ainakin itselle näkökulma sopi hyvin. Historiaa ja prosesseja on käsitelty tarpeeksi jo alan muissa kirjoissa.

Nikkanen käyttää paljon tilaa viskin maistelutermien esittelyyn mm. hedelmien, marjojen, mausteiden yms. kautta. Erittäin mielenkiintoinen osa ja sovellettavissa oluidenkin arviointeihin. Seuraavaksi Nikkanen käy yksityiskohtaisesti läpi suomalaisen viskinvalmistuksen historian uusiin lähteisiin pohjautuen. Tämä oli pieni yllätys, koska Nikkanen on jo aiemmin kirjoittanut suomalaisviskeistä kirjan, mutta ilmeisesti tämä historiaosuus ei silloin ollut mukana. Äärimmäisen arvokasta kansanperinnettä, vaikka Alkon omat tuotokset eivät loppupeleissä sitten häävejä olleetkaan, itsekin muistan 80-luvun puistattavat Alko Whisky -sessiot. Itse pidän kyllä suomalaisen viskikulttuurin syntynä Beer Hunter'sin ja Teerenpelin pelinavauksia 2001-2002. Historiaosuudessa uudempi kehitys sivuutetaan lyhyesti, mutta Nikkanen esittelee Beer Hunter'sin ja Teerenpelin viskit todella yksityiskohtaisesti, samoin uudempien yrittäjien aikaansaannokset. Esim. Kyrön osalta ehkä turhankin seikkaperäisesti, kun varsinaista viskiä ei kuitenkaan vielä saatavilla.

Kirjassa on monia haastatteluosuuksia. Viskibaari Pikkulinnun Markku Ristevirta aloittaa ja jatkoa seuraa maahantuojien ja tislaamopäälliköiden seurassa. Viihdyttävää luettavaa, mutta kokonaisuus hieman hajaantuu, kun Nikkasen oma ääni vaikenee.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta kirjan ytimen muodostavat Nikkasen makukuvaukset viskeistä, niitä on yli 500. Suomalaisten jälkeen runsaasti tilaa saavat muut Pohjoismaat, varsinkin Ruotsi. Muualta Euroopastakin viskejä on löytynyt ennen kuin Skotlannin mahtava arsenaali jyrää painokkaasti. Maisteluarvioiden lomassa on Nikkasen anekdootteja makumatkoilta ja tislaamojen yleisempää historiaa. Nämä on kuitenkin kätketty hieman huomaamattomasti viskiarvioiden sekaan. Kun kyseessä on osittain hakuteostyyppinen tuotos, kerralla ei jaksa jokaista viskiä lukea. Samalla voi harmittavasti jäädä sivuun nämä kerronnallisemmatkin elementit. Lievästi viimeistelyssä on tullut kiire, joidenkin viskien otsikoista on jäänyt tislaamo pois. Esimerkiksi Port Ellenin tuotteita käsitellään sivun verran ennen kuin tislaamon nimi tulee vastaan. Saattaapa kyseessä olla jopa ladontaongelma, sivut ovat väärässä järjestyksessä. Samaa epäilin jossain muuallakin.
 
Skotlannista on mallasviskien ohella otettu mukaan joitakin sekoiteviskejä. Tätä osuutta olisi ehkä kannattanut miettiä lisää. Kaupallisesti merkittävä tuotesegmentti, mutta jotenkin toisella tavalla sen olisi voinut käsitellä. Hieman epäselvää esimerkiksi, miksi juuri nämä viskit ovat mukana. Irlanti ohitetaan aika nopeasti, selvästikään Nikkasen intohimo ei kohdistu vihreään saareen. USA painottuu enemmän, mutta kun muistiin on jäänyt Jim Murrayn intohimoiset Kentucky-tarinat, niin selvästi Nikkanen ei tässä liiku mukavuusalueellaan. Kanadakin jää sivuhuomautukseksi merkittävästä historiastaan huolimatta, mutta Taiwanin Kavalan saa kovaa hehkutusta ja tässä on selvää löytämisen riemua, hieman harmittaa etten äskettäin Olutexpossa näitä kokeillut. Japanikin tulee kattavasti kartoitettua. Toisaalta Australia ja Uusi-Seelanti puuttuu kokonaan, vaikka esim. Lammerlaw on ollut Suomessakin hyvin esillä.
 
Nikkasen intohimo ja innostus tulevat hyvin esiin, vaikkakaan ei ehkä niin itsestäänselvästi kuin show-tilanteessa. Se on ymmärrettävää, kun media on toinen. Jossain vaiheessa tuntui, että Nikkanen sortuu liiallisiin superlatiiveihin lähes Peter von Bagh -tyyliin. Nikkasen positiivinen asenne on kuitenkin terve ja vaatimattomammastakin tuotteesta hän jaksaa löytää hyvää. Kritiikkiäkin silti irtoaa tarvittaessa, jopa vakiintuneiden klassikoiden suuntaan. Nikkanenhan toimii mm. Ardbegia ja Glenmorangieta edustavassa firmassa, mutta mitään puolueellisuutta niiden tai kilpailijoiden suuntaan en havainnut.
 
Kirja on hankalasti käsiteltävää sohvapöytämallia ja monta viikkoa kului kirjan läpikäyntiin lyhyemmissä sessioissa. Kaikkia arvioita en siis lukenut, mutta silti ihailtavasti jännite säilyi. Hakuteoksena kirjalla on pysyvää arvoa. Täytyy vain ihmetellä, millä energialla Nikkanen on saanut näin massiivisen paketin kasattua. Olutmiehenä on myös harmiteltava, että suomalaisessa olutkulttuurissa ei toimi näin aikaansaavaa henkilöä, vaikka monia mahtavia persoonallisuuksia löytyykin.

Suomen Olutopas -pikkujoulu 2014

Ensimmäistä kertaa pääsin osallistumaan Seppo "Äyriäinen" Äyraväisen hallitseman Olutopas-konsernin pikkujouluun. Kyseessähän on Suomen johtava olutportaali, jonka foorumille itsekin olen kirjoitellut vuodesta 2007. Olutblogi-äänestyksen olen nyt voittanut neljä kertaa 2011-2014, tosin viime vuonna Jaskan Kaljat ylsi tasapisteisiin.

Tapahtuma sijoittui perinteisesti Itä-Helsingin ihmebaari Pikkulinnun kabinettiin. Bakkanaali käynnistyi vähitellen baarin puolella iltapäivän räntäsateisessa säässä, vetäisin heti alkuun Närken Huvill DIPAn huiviin, 8,5%. Hakaniemen tulisen pizzan jälkeen tämä tuntui aluksi jotenkin mausteiselta, jopa chiliseltä, mutta varmaankaan sellaisesta ei ollut kyse. Närke on yleensä luotettava, mutta tämä ei vakuuttanut millään tavalla. Chinookilla humaloidussa oluessa yllättävän paljon makeutta ja katkeruus heikkoa, alkoholikin paistaa läpi. Harmittava pettymys siis.

Oulusta katsoen tämmöinen tapahtuma vaikutti vuosien mittaan massiiviselta, mutta käytännössä kyseessä oli noin 12 henkilön pienimuotoinen kokoontuminen. Ilmeisesti pari vuotta sitten suosio on ollut aivan eri tasolla, mutta tilanne on sittemmin hiipunut. Suomen craft-skene kuitenkin muilla rintamilla on kehittynyt kovempaan tahtiin, se ei täällä heijastu. Muitakaan yhteisöjä ei tiedossa ole, joten tilanne on hieman paradoksaalinen. Noin puolet osallistujista oli jollakin tavalla ennestään tuttuja, mutta aivan uusiakin kasvoja siis näkyi. Skaala vaihteli kuusilitraisia St. Feuillien -pulloja ryystävistä tv-julkkiksista sotahistorioitsija Teemu Keskisarjan serkkupoikaan. Jälkimmäinen heläytti tapahtuman loppupuolella eetteriin lyhyen otoksen Nälkämaan laulusta, mikä herkisti kovasti kauas kotoa ajautunutta kainuulaista.

Markku Ristevirran keittämää puuroakin oli tarjolla ja Pikkulinnun hanavalikoimasta riitti itselle uutta maistettavaa koko juhlatilaisuuden ajaksi. Kovin paljoa en muistiinpanoja ehtinyt tehdä. Jo vuoden toinen Putin -olut, mies tietysti ansaitsee kaiken huomion. Alkuvuodestahan saatiin BrewDogin Vladimir-olut ja nyt tarjolla Ugly Duck Putin, Indslevillä tehty vehnäinen imperial stout, 8,9%. Musta, makeaa ja kevyesti paahteista, ei katkeroa.

Olutpajan Jouluolut taas mystisesti hyvin kevyttä (4,2%), punainen keg-bitterimäinen hedelmäisyys lievällä metallisuudella, katkeruus maltillista. Beer Heren hyvin sameassa Rocketfuelissa oli katkerampaa hedelmää. Malmö Bryggeri oli itselle uusi panimotuttavuuskin, en ole ehtinyt Pikkulinnun loppusyksyn tarjontaan tutustumaan, Malmö-oluita useampia ollut jo tarjolla. Ruby Soho Red Ale vain 4,6%, nyt tahmeaa hedelmää runsaalla vaahdolla, ei katkeroa, varsin tylsältä tuntui. 

Session kruunasi Nøgne Ø #100, jota en muista ennen hanasta juoneeni. Kymmenprosenttinen tupla-IPA, pehmeää on, vakuuttava hedelmän ja katkeron tasapainoinen ja silti monipuolinen yhdistelmä. Voisi juoda uudelleen keskittyneemmissä oloissa.

Hiisi E. Indicus

Kotimatkalla en kyennyt ohittamaan mustan oven kutsua. Hanarivistössä taas monenlaista, valitsin jyväskyläläisen indian porterin, 5,7%. Liitutaululla luki tosiaan E. Indicus, koko nimi saattaa olla East Indicus. Mustaa on, tuoksussa paljon paahtoa. Maussa maitohappoa ja odotetusti paahteisuutta. Hieman ohut runko näin voimakkaan makuisessa oluessa, paradoksaalisesti, ei siis täyteläisyyttä. Indian-määre voisi viitata BIPA-tavoitteisiin. Katkeruutta onkin mukana, mutta normaaleissa stout -skaaloissa pysytään. Maitohappoisuus oluessa leimallista, uusissa kotimaisissa se harvoin on ollut näin pinnalla. Ei huono juttu, se on yksi stoutien perusjuttuja. Black Door, 12.12.2014.