skip to main |
skip to sidebar
Donner menetti pahasti otettaan tässä provosoivassa metaleffassa. Helsinki-miljöö jää löysäksi taustaksi ja porvallisuuden kritiikki liudentuu laiskaan sensaatiokalasteluun. Tälläkin kertaa avauskohtauksessa olutta, nyt Auraa. Kirsti Wallasvaara on modernin kaunottaren perikuva, mutta muuten näkymät ovat valjuja. Tämä on se elokuva, jossa Donner esitteli oman elimensä, 45 asteen kulmassa koko ajan.
Hieman pistävää pihkaa välittömästi kevyessä (4,2%) lontoolaisessa. Hedelmäisyys yllättävän nahkeaa, luulin myös humalaisemmaksi golden aleksi, mutta ei varmaan toimi pullossa toivotulla tavalla. Best bitteriksikin liian karkean kirpeä. Harmittavasti ei ole tullut riilinä vastaan. Harmittava pettymys. Oluthuone Leskinen, 28.2.2013.
Hieman bockmainen karamellimetallinen perustuntuma, hedelmäisyyttä vähemmän, 7,5%. Jälkimaku edelleen Kalifornia-muistojen valossa todella lyhyt. Ensivaikutelman mukaisesti tämä säilyy bock-maisena, olisi hauska tietää lämpötila, jos kyseessä todellakin ale-hiiva. Ehkä hiiva ei vaikutakaan makuun niin paljon, jos kaikki muut tekijät ovat vahvan lagerin kaltaisia. Laihialaiseen tapaan humalaa joka tapauksessa käytetään Seinäjoella. St. Michael, 28.2.2013.
Tuore tv-tulkinta Leif GW Perssonin pääteoksesta, Välfärdsstatens fall -trilogiasta. Nelituntinen minisarja, pohjamateriaalina siis kolme paksua romaania. Ei kuulosta hyvältä, varsinkin kun pääroolissa norrlantilaisena Lars Martin Johanssonina Wallander-hahmo Rolf Lassgård. Odotetusti käsikirjoitus näyttää keskittyvän kolmanteen ja ensimmäiseen osaan, eli siis Olof Palmen murhaan. Perinteistä ruotsalaista laatua, alussa hyvää visuaalista kaupunkikuvaa, Lassgård otti ainakin minulta luulot heti pois, roolitus vaikuttaa onnistuneelta, myös muiden näyttelijöiden osalta. Heti alussa vilahtaa Kekkonen Palmen seurassa. Liikutaan kahdella aikatasolla, nykyajassa ja syksyssä 1985. Uusi tutkimus käynnistyy, mukana vakuuttavasti jopa Evert "Supersalami" Bäckström, ja 80-luvulta otetaan esiin ruotsalaispoliisien natsiosastoa ja kylmän sodan vakoilukuvioita. Ei tämä Perssonin kirjoitustyyliä tietysti mitenkään tavoita, mutta asetelma luodaan ammattitaidolla ja jatkoa jäädään kiinnostuksella odottamaan. Perssonilla on toimintaa enemmän, nyt fiilis on ehkä enemmän le Carrén tyyppistä toimistopolitiikkaa.
Shamppanjahiivalla pantu kentiläisen viinitilan lager, humalina Saazin lisäksi Cascadea ja Nelson Sauvinia. Ei synny juuri vaahtoa. Kevyen hedelmäinen, hailakan viljainen ja seitinohuen katkeroinen. Onpa onnistuttu maku peittämään taas totaalisti, kontrasti edelliseen norjalaiseen giganttimainen. Etiketissä korostetaan markkinatutkimusbrändäyksen puuttumista, mutta juuri sellaisen tulokselta lopputuote vaikuttaa. Ei pahvia, ei virheitä, mutta ei se vielä riitä. Ehkä voisi toimia intialaistyyppisen ruuan kanssa. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Tätä Stavangerin jenkkialea oli ollut tammikuun reissun aikana Oulussa Leskisen hanassa. Pääsin nyt testaamaan pulloversion maitokauppatarjonnasta, koska vahvuus 4,7%. Kypsää kuivattua hedelmää, hieman diasetyylin kaltaista kermatoffeeta, kohtuullinen runko ja voimakas katkerahko jälkimaku. Amarillo, Citra ja Chinook, kyllä raikkaampaa sitrusta pitäisi syntyä, mutta nythän ollaan kaukana tuoreolosuhteista. Siltihän tämä on ehdotonta kärkeä tässä absurdissa suomalaissarjassa. Toki Norjassakin on lähes sama (4,75%) maitokaupparaja, joten ehkä tämä on viilattu harkitusti tähän vahvuuteen. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
50 vuoden takaa unohdettu suomalainen elokuva, joka saavutti välittömän kulttimaineen Filmihullussa viime kesänä julkaistun Hannu Björkbackan innostuneen laajan arvion perusteella. Pääsin nyt näkemään leffan KAVAn Oulu-sarjassa. Film noirin, neorealismin ja nouvelle vaguen yhdistelmää Helsingin ja Tampereen kaduilla. 21-vuotias Jarno Hiilloskorpi vetää ällistyttävällä bravuurilla Dostojevskin Raskolnikovin hengessä Nietzschestä innostuneen levottoman nuoren miehen epätoivoisen saagan kohti pimeyttä Kallion kovilla kulmilla. Ensivaikutelma ei täysin kolahtanut, raivostuttavaa hidasrytmisyyttä, saavuttamatta silti hypnoottista fiilistä. Cinecittassa opiskelleen Ossi Skurnikin ainoa ohjaus, tummaa huumoria löytyy, toivottavasti ei täysin tahattomasti. Puhdas kaupunkileffa, vaikka päärikos tapahtuukin soratien varrella. Loppupuolella hillittömän vakuuttava dokumentti 60-luvun alun olutbaaritunnelmasta Helsingissä. Jengi kiskoo todellakin Lahtelaista ja Koffia, ei kirkkaita. Aikaisemmassa Orfeus-viinibaarikohtauksessa (baarin sisäänkäynti samassa Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa kuin 80-luvun Orfeus) hedonistinen maistelusessio vedetään kaikkien snobbailuperinteiden mukaisesti. Iki-ihana Elina Salo jää kiltin sivustakatsojan rooliin, kun fataalimpi tuntematon suuruus Eila Ilenius pääsee paremmin framille. Jazz toimii, mutta ei yhtä hyvin kuin alan klassikoissa, kuten äsken tsekatussa Odds Against Tomorrow'ssa. Hiilloskorven vanhemmissa on vastaansanomattomasti Björkbackan huomaamaa Aki Kaurismäki -fiilistä, yhteys Tulitikkutehtaan tyttöön on betonia. Ei ole mitään epäilystä, etteikö Kaurismäki olisi tuntenut tätä hämmentävää elokuvaa. Elokuvassa ei ole tyypillisiä suomifilmivaivaannuttavuuksia näyttelijätyössä, ytimekäs riisuttu replikointi toimii loistavasti jälkiäänitettynäkin. Pikkurooleissakin Yrjö Tähtelän, Nils Brandtin ja Gustav Wiklundin tapaisia staroja. Mestariteos tämä ei ole, mutta miten näin hieno elokuva on voinut jäädäkin totaaliseen pimentoon, tavanomaisen kuonan noustessa noiltakin vuosilta pintaan? Syynä voi olla nimenomaan sen ansiot, päävire on ahdistavan synkän alakuloinen, melkein kyyninen, edelleen sodista toipuva Suomi ei halunnut katsoa realiteetteja näin syvälle silmiin ja niiden taakse. Ja mainitsenpa senkin, että synnyin itse kuvausten aikaan kesällä 1962 Kajaanissa.
Ostin hienoisesti kiinnostavalta vaikuttavan romaanin jostain alennuslaarista kymmenkunta vuotta sitten, mutta se päätyi luettavaksi vasta nyt, keväisen Berliinin matkan lähestyessä. Tämä perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsiväromaani sijoittuu nimittäin Berliiniin 1936. Kerr on Lontoossa asuva skotti, tämä esikoisromaani on ilmestynyt jo 1989. Käynnistyy todellakin hyvin perinteisesti, heti alkukohtaus muistuttaa kunnianosoitusta Raymond Chandlerin The Big Sleepille. Mutta miljöö ja henkilöhahmot on piirretty vahvan omaperäisesti. Päähenkilö Bernhard "Bernie" Gunther on ensimmäisen maailmansodan veteraani Turkin-rintamalta, leski ja entinen poliisi. Olympialaisiin valmistuva natsien hallitsema Berliini valottuu monelta kantilta ja todella uskottavasti. March Violets tarkoittaa natsismin myöhäiskäännynnäisiä, joita Berliinissa alkaa riittää Hitlerin sementoidessa diktatuuriaan. Eikä chandlerismit jää avaukseen, Kerr suorastaan herkuttelee hillittömillä vertauskuvilla ja tough talkilla. Uskottavuus hieman kärsii, kun Gunther pääsee panemaan UFA:n filmitähteä ja itse Göring asettautuu Guntherin asiakkaaksi. Mutta eihän realismi ole tässä tyylisuunnassa olennaista, kyseessä on tietysti romanttinen makaaberi satu. Kerr heittää huulta irtonaisesti, mutta vääntää väkivaltaista kierrettä lopussa niin brutaalisti, että lukijan hymy hyytyy irvistykseksi. Ei siis harmitonta viihdettä, vaan vakuuttava kuvaus ihmisen raadollisuudesta. Ja silti oikein nautinnollista. Natsi-Berliini tuntuu heti itsestäänselvän ideaaliselta ympäristöltä puhdasoppiselle noir-fiktiolle. Tarinassa on enemmän mutkia kuin hakaristissä, mutta todella kirkkaaksi Kerr senkin hioo. Sanomattakin on selvää, että heti ensimmäisen luvun luettuani pistin Kerrin Berlin Noir -trilogian kaksi muuta osaa tilaukseen. Ainoa harmittava seikka on, että luin teoksen vasta nyt. Kerr on palannut myöhemminkin Bernie Guntherin pariin alkuperäisen trilogian jälkeen ja varmaan on kaikki syyt tutustua niihinkin. Ylitti siis kirkkaasti kaikki odotukset ja Kerr on selvästikin jäänyt liian vähälle huomiolle yleisemminkin. Tässä on yksi 1980-luvun (rikos)kirjallisuuden suurimmista mestariteoksista.
Viihteellinen vakoilutrilleri lähinnä Venetsian maisemissa. Olen tietysti nähnyt Angelina Jolien ennenkin, mutta kylläpä nainen vaikutti vangitsevalta tässä leffassa. Joskus uusia elokuvia katsoessa tulee mieleen, että vanhan Hollywoodin glamouria ei enää kyetä tavoittamaan, mutta tällä kertaa Angelinan kohdalla saksalainen aatelisohjaaja onnistuu yli odotusten. Tarinassa on alkupuolella pientä metafiilistelyä, mutta muuten mennään rutiinisuorituksilla. Angelinan ohella mitään muuta muistettavaa elokuvasta ei jää. Elokuva on remake ranskalaisesta Sophie Marceau -leffasta ja sehän tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan. Angelina ei ehkä häviä Sophielle ulkonäössä, mutta Sophiessa on väistämättä muita ulottuvuuksia huomattavastikin enemmän.
Vehnällä ryyditettyä norjalaista belgialea Drammenista. Belgihiiva hallitsee, hedelmää hyvin raikkaasti ja ... ja siinä se sitten on. Mallasrunko ohut, ei juuri humalaa, ei mausteita, ei korostettua happamuuttakaan. 4,5%. Ei mitään virheitä, juuri tällainenhan on kevyt belgiolut, erittäin onnistunut tyylilajissa. Ei ole minun cup of tea, mutta hyvä osoitus panimon paneutuneesta ammattitaidosta. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Vasta toinen katselukerta 80-luvun maineikkaasta antiutopialeffasta. Kovasti velkaa Orwellille ja Huxleylle, mutta riittävästi omaa näkemystä maustettuna Python-huumorilla. Totalitarismikritiikki osuu kohdalleen massiivisena yksilövapauden tukahduttamisena, brutaalina väkivaltana ja äärettömänä byrokratiana. Varsinkin alussa nopea tempo ja musta komiikka visuaaliseen kekseliäisyyteen yhdistettynä rynnistävät mukavasti kohti jotain tuntematonta. Fokuksessa myös modernisti terrorismin vastainen taistelu. Hieman noirahtavaakin otetta, varsinkin miesten hattumuodissa ja Harvey Lime -tyylisissä roolinimissä. Mutta ylipitkähän tämä on, tyhjäkäyntiä on pahasti, käsikirjoitus jää junnaamaan, tarina raskassoutuistuu. Ei voi olla huomaamatta, että tekniset vempaimet ovat kovin kömpelöitä, mitään scifi-visiota ei tekijöillä havaittavissa. Kohtuullisen näppärä kokonaisuus kuitenkin, mutta brittiläisyyden huonot ominaisuudet vetävät elokuvaa kohti keskinkertaisuutta. Kim Greist ei tarpeeksi hekumallinen. Tässä kontekstissa perusjenkki Robert De Niro herkullisessa roolissa korostuu.
Mikkeliläinen savuolut saa kunnian päättää Alkon tämäntalvisen itsenäisten tuottajien olutsarjan. Keskiruskea samea liemi, 5,5%. Tuoksu jo herättää huomion, savuisuus tuo mieleen Islay-viskin turpeisuuden ja samalla Bamberg-rauchbierin kinkkuisuuden. Maku on hillitympi, nyt siirrytään suolaisuuden ja salmiakin suuntaan. Savuolut on nykyään jo melkein mainstreamiä ja tyylisuunta on vaikea, bambergilaisten klassikoiden puhdaspiirteiseen selkeyteen törmää harvoin. Ei tässäkään suutuntuma häikäise, mutta jälkimaku on positiivisen pitkä, suolaisen katkerahko. Ristiriitaista fiilistä, tukevampaa mallasta pitäisi saada savua kantamaan. Selvästi parempi kuin makrojen esanssisavut, mutta ei kohoa kotimaiseen craft-kärkeen. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
En ole yleensä arvioinut suomalaisten oluiden ns. kolmos- ja nelosversioita erikseen. Tässä nyt poikkeus, koska Laitilan panos Alkon käsityöläiskampanjaan on vahvempi versio peruspintahiivatuotteestaan. Tämä sarja on niin arvostettava, joten kaikki osanottajat ansaitsevat huomiota. Laitilan valinta on kyllä melkoisen mielikuvitukseton ja heijastaa ehkä jonkinlaista vinoiluakin aina vain erikoisempia reseptejä janoaville olutfriikeille. Nyt pähkinä tuntuu hallitsevan makua, lähestytään ESB-tyyliä, toffeeta enemmän kuin hedelmää. Jälkimaku on miellyttävän katkera, pitkähkö, perinteisellä kapealla brittityylillä. Humalalajike on kuitenkin australialainen Galaxy, jota olisi toivonut olevan enemmänkin kuin 20 EBUa.. Laitilan ns. talonmaku, hernekeittomainen vivahde, on tuntunut äskettäin esim. panimon portterissa, mutta tässä se ei ainakaan voimallisesti tule esiin. On tämä perusversiota huomattavasti miellyttävämpi, mutta ehkä toffeisuutta on jo hieman liikaakin. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Donnerin leffa vuodelta 1969, pikkuporvarillisen perhe-elämän tuttua pilkkaamista, mutta jää paljon heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin tekijän edellinen Mustaa valkoisella. Ajankuvakaan ei niin tarkka, vaikka paljon mielenkiintoista silti irtoaa. Päähenkilö jääkiekkoerotuomari, joten HIFKin Heikki Riihiranta vilahtaa jäähyaitiossa ja ilmeisesti Tukholman MM-kisoista pätkä USA-Tshekkoslovakia -matsista. Autot huomiotaherättävästi esillä, Renault Gordineja, upea punainen taksi-Mersu, kuusisylinterinen Volvo 164 ja Toyota Crown ambulanssina. Kirkan laulamaa musiikkia. Olutta heti pöydässä alkukohtauksessa, Oiva Toikan tuoppeja. Donner esiintyy itse sivuroolissa gynekologina, Ritva Vepsä aina yhtä hyväksikäytetyn oloisena kuin muissakin aikakauden elokuvissa. Upeana lyhyttukkabrunettina Seija Tyni, ääni tosin kuulostaa hämmentävästi Tarja Markukselta. Raaka hammaslääkärikohtaus, potilas-Donnerin raastavaa kipua lievennetään toistuvilla konjakkiannoksilla. Donnerin tuuraajan nimi Godard-tyylisesti Skolimowski. Kehno leffa, mutta viihdyttävää katsottavaa.
Lahtelaiskonsernin tuote Alkon käsityökampanjassa. Ilmeisesti ei aivan uusi olut, mutta en ole aiemmin tähän törmännyt. 6%, tummahko samea vehnäbock. Aika kevyt bockiksi, hailakan esterinen, mausteisuutta, kuivaa hedelmää, mutta ei oikein banaania. Voisi olla täyteläisempi, tulee hankala vertaustilanne alkuviikon Plevnan tanakampaan kilpailijaan. Tämä ei ole niin makea, leipäinen pikemminkin, jälkimaussa on ilahduttavasti katkeroakin. Jotenkin pliisu fiilis silti, ei kunnolla särmää millään osa-alueella. Ei tosin mitään virheitäkään, jos nyt sellaisia sattuisin kykenemään havaitsemaan. Jotkut ovat löytäneet tästä happamuutta, ehkä jotain semmoistakin löytyy, mutta ei sekään leimallisesti pinnassa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Uuden uusmaalaispanimon tuotteet eivät ole vielä oikein kolahtaneet, joten tämän kuusenkerkkäsiirappioluenkaan kohdalla odotukset eivät olleet korkealla. Varsinkin kun vaahtoa ei oikein muodostunut. Olut on kuitenkin melko nätti, varovasti lasitettuna lähes kirkas tumman meripihkainen väri. 4,5%. Varsin makea, hedelmää ja karamellia. Ei kuitenkaan vastenmielisen sokerisella tavalla. Suodattamaton, pullon tyhjennys sameuttaa kokonaisuutta. Pientä pihkan potkua ehkä löytyy, mutta katkeroa ei oikeastaan ollenkaan. Ilman muuta panimon paras saavutus toistaiseksi, kyllä tämä toimii valitsemallaan linjalla. Mausteinen maku poikkeaa mukavasti valtavirrasta, mutta jää kuriositeetiksi. Ehkä panimon kannattaisi nyt pukata ulos vakuuttava suoritus jollain klassisella tyylillä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Join tämän modernin lontoolaispanimon porteria paikan päällä toista vuotta sitten riilinä ja teki hyvän vaikutuksen. Nyt tarjolla kantabaarissa pullossa ja tuli juotua hieman sekavissa odotustunnelmissa ennen illan runoburleskiperformanssia. Hyvin hedelmäinen, raikas, ei juuri paahtoa, humala potkaisee perään hyvin. Onnistuneelta tuntui nytkin. Oluthuone Leskinen, 20.2.2013.
Bayernin avauskokoonpano näytti kivikovalta, Jupp Heynckes on saanut tähtisikermän roolitukset kohdilleen. Arsenalilla mukana Mertesacker ja Podolski, mutta ei varsinaista sentteriä, Wenger puhuikin ottelun alla 0-0 -tuloksesta hyvänä kotisuorituksena. Mutta sellaiseen Arsenal ei pysynyt, laatuero oli selvä ja Bayernin peli kulki kuin unelma. Näennäisen aaltoilevan alun jälkeen 7. minuutilla Kroos pääsi vapaasti vetämään laatikon rajalta puolivolleyn pompulla häkkiin. Otteluparin jatkoonpääsijä ratkesi lopullisesti 21. minuutilla, Bayernin kulma, harjoitellun näköinen kuvio, van Buyten tuli etukulmalle vastaan, puskun eteen puolalaisvahti osui, mutta reboundin kiskoi Müller sisään. Arsenal kyllä vielä yritti, mutta ei kunnon tilanteita. Usein tällaisessa tilanteessa toinen jakso on pelkkää ajan kulutusta. Nyt ei käynyt niin. 55. minuutilla tuli väärä tuomio, Podolskista pallo ulos, mutta Arsenalille kulma. Bayernin puolustus jäätyi omituisesti, yllättynyt Podolski rankaisi kaventamalla. Tämän jälkeen melko tasaista peliä, Bayern ei missään vaiheessa saanut ensi jakson otettaan takaisin, Arsenal sai hieman itseluottamusta takaisin. Lopulta sentteri Giroud tuli kentälle ja oli ensimmäisellä kosketuksella jo tasoittaa. Mutta 77. minuutilla sitten lopullinen tuomio, Robbenin ja Lahmin kautta hieno kuvio Mandzukicille, joka sai takajalalla hieman onnekkaasti nostettua roikun maaliin.
Film noirin ydinkauden ehkä viimeinen mestariteos vuodelta 1959. Vuosikausia olen kyttäillyt tätä kuluneelta NTSC-kasetilta, mutta nyt Yle ajoi harvinaisuuden Teemalla ulos eetteriin, kopio ei tosin kovin kirkas. William P. McGivernin romaani, Abraham Polonskyn sovitus, John Lewisin nerokas jazz-score, aliarvostetun Robert Wisen uran kruunaus, jopa alkuteksteissä Saul Bass -tyyppistä improvisaatiota. Noir-ikoni Robert Ryan on tässä kaikkein karvaimmillaan, etikkainen kuola suorastaan valuu rasistisen hahmon suupielistä. Vastapelurina Harry Belafonte jää ehkä hieman liian itsetietoisena kulmikkaammaksi. Talvisesta New Yorkista starttaa epätoivoinen heist-kujanjuoksu pikkukaupungin pankkiin Hudson-joen yläjuoksulle. Meltoniksi nimetyn kaupungin kuvauspaikkana itse asiassa Hudson-niminen taajama. Tämä on yksi Jean-Pierre Melvillen myöhäisten elokuvien suurimpia esikuvia ja The Asphalt Jungle on tietysti tämän taustavaikutteena. James Ellroy pitää tätä heist-leffojen kuninkaana. Hämmentäviä melankolisia otoksia pitkin matkaa, vääristyneitä perspektiivejä, kuraa ja sohjoa, liikkuvaa kameraa, ei mitään pehmennyksiä tai kompromisseja. White Heat -tyyppinen räjähtävä loppu. Ehkä jonkinlainen positiivinen hahmo, edes yksi, tarvittaisiin kontrastiksi, mutta tätähän noir on. Kaikki on menetetty, jäljellä on yksi viimeinen mahdollisuus, jonka onnistumistodennäköisyys on lähempänä nollaa kuin epsilon, mutta pakko siihen on tarttua. 1940-luvulla eloonjääneille tarjottiin ehkä jokin hiipuva toivon kipinä, mutta tässä vaiheessa sekin oli jo naiivia harhakuvitelmaa. Aivan mahtavaa jälkeä.
Viime lauantaina Leskisessä kapakoitsija Jacklin tarjosi maistiaisen Plevnan uudesta tynnyristä, James-savuolutta. Ihmeteltiin molemmat, että varsin säästeliäästi on savua laitettu, jotenkin makeaa vehnää tuntui löytyvän. Tarkempi maistelu jäi siltä erää, koska James ennestään tuttu. Nyttemmin tarkistuslaskennassa tynnyrin kyljestä näkyy löytyneen erilaista kooditusta ja tarjolla onkin vehnäbockia, 7,5%. Nyt alkaa makukokemus mätsäämään tuotetietoihin. Sameassa paksussa oluessa vahvasti banaania, hyvin makeaa ja jotain karvaista marjaisuutta, viinimarjaa tai jotain sinne päin. Tuskin karvaus on humalasta peräisin. Jälkimaku onkin lyhyen puoleinen. Täyteläinen ryhdikäs olut, Aventinus jää kauas, mutta keskitason saksalaisia pystytään tälläkin haastamaan. Kuitenkin aivan liian makeaa minun makuun. Oluthuone Leskinen, 18.2.2012.
Michael Connellyn romaanien filmatisoinnit eivät käynnistyneet kummoisesti Clint Eastwoodin ohjaamalla Blood Workilla eikä tämä Mickey Haller -versiokaan ole juuri kummoisempi. Tykkäsin kohtuullisesti romaanista ja tämäkin alkaa näppärällä alkutekstijaksolla Bobby Blue Blandin soul-klassikon Ain't No Love in the Heart of the City tahtiin. Kohtuullista Los Angeles -miljööhallintaa on, mutta Matthew McConaughey nimiroolissa ja Ryan Philippe pahana poikana ovat liian valkohampaisia muovinaamoja. William H. Macy ja Marisa Tomei eivät saa tarpeeksi tilaa. Tempo on nopea, mutta rytmitys löysä. Loppu on naurettavan ylidramaattinen. Kokonaisuus valitettavasti rutiinikamaa, Connellylla ei tunnu olevan Hollywoodissa tuuria.
Taas lukuvuorossa kirja, johon ei muuten olisi tullut tartuttua kuin kirjapiiriin kuulumisen takia. Esikoisteos, ilmestynyt 2006, kirjailija silloin 26-vuotias. Odotukset eivät olleet korkealla ja heti aloitus täydellistä alakulolla mässäilyä, itsemurhayritys, muistisairaus ja armomurhasuunnitelma. Toisella suunnalla seurataan itseään villtelevän lukiotytön ja opettajan orastavaa romanssia. Eikä se orastukseksi jää, romaanin pääjuonne onkin tämän seksisuhteen yksityiskohtainen kuvaaminen. Millerin tai Bukowskin tyylistä ollaan kaukana ja en oikein tunne lähinnä naisille suunnattua pehmopornofiktiota. Ehkä Pulkkinen ei ole kovin lähellä sitäkään, mutta miespäähenkilön Julian-nimi on kyllä puhdasta Ursula Pohjolan-Pirhosta. Toisen urhon nimi on Johannes. Pulkkinen kirjoittaa sujuvasti, lukeminen on nopeaa ja vaivatonta. Suurten teemojen äärellä ollaan, sitominen antiikin tragedioihin ei aivan saumattomasti istu. 16-vuotiaan tytön hahmoon Pulkkinen saa eniten runkoa, mutta omalaatuisen alistunut viisikymppinen naisprofessori on epäuskottavampi. Miehet jäävät aika lailla objekteiksi. Tarina junnaa välillä, mutta loppuratkaisu on kyllä kohtuullisen tyydyttävä. Äärimmäisen masentava lukukokemus kyllä oli. Se ei ole välttämättä moite.
Etiketissä epäselvä kuva, jossa jotain ydinreaktorin ja pentagrammin aineksia. Oluen alaotsikkona "aito suomalainen nuclearmetal olut". 4,5%, etiketistä selviää myös, että olut on kunnianosoitus Impaled Nazarene -yhtyeen 20-vuotiselle taipaleelle. Bändin nimi on tuttu, taitaa olla oululaistaustaakin, mutta en tunne yhtyeen musiikkia. Tumman ruskeaa olutta on näköjään pidetty samana kuin panimon yleisempää Prykmestar Schwarz, jonka juomisesta on jo viitisen vuotta. Paahteista, täyteläistä, makeahkoa. Aiemmin olen näköjään pitänyt tätä kuivempana. Humalaa ei nytkään, mutta jotain salmiakkimaisempaa maustepotkua tuntuu irtoavan. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Kalifornialaista pilsneriä ilmaantunut maitokauppaan. Olen juonut tätä vuosia sitten panimon baarissa Fort Braggissa, mutta muistikuvat hämäriä. Pullossa ei mainintaa alkoholipitoisuudesta (se on 4,4%), parasta ennen -päiväystä eikä edes ohramallastarraa. Suhteellisen ruskeankeltaista, melko täyteläistä viljaisuutta, yllättävän tuoreeltakin tuntuu. Katkerotaso on selvästi erottuva, mutta ei kovin runsas. Laadukkaan tuntuinen tuote, muttei tietenkään mitään erityisen omaperäistä. Siis sellaista, minkä takia näin kaukaa tällainen tuote kannattaisi rahdata. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Tähän 80-luvun toimintaklassikkoon on syntynyt jokin perverssi suhde. En ole nähnyt tätä noin 15 vuoteen ja silti todella tutulta jokainen kohtaus taas tuntui. Tässä elokuvassa on jotain omalaatuisen kiehtovaa. Alan Rickman on aina yhtä vakuuttava saksalaisterroristien johtajana ja Willisin maneerit ovat vielä tuoreita. Nakatomi-yhtiön johtajan nimenä vilahtaa Ozu, juuri tällaiset pienet säväykset jaksavat pitää yllä mielenkiintoa, vaikka kokonaisuus on todella vaivaannuttava. Tukholma-syndrooman sotkeminen Helsinkiin tietysti nostattaa kansallistuntoa, kun jengi näyttää tietävän Helsingin sijaitsevan Finlandissa. Kehnon kakkososan ohjaaksi kohosikin sitten aito suomipoika Late Harjola. 1980-luvun lopun nousukauden Los Angeles -fiilis tavoittuu epäsuorasti, mutta silti osuvasti.
Nokian panimo on leimautunut suomalaisessa olutkentässä jotenkin Mallaskosken seuraan, oluet muistuttavat enemmän teollisuusjättien suuren yleisön tuotteita kuin innovatiivisempia craft-oluita ja varmaankin into on kova nousta ainakin Laitilan kaupalliselle tasolle. EloWehnä on kuitenkin parhaita suomalaisia weizeneita ja viime talvena Nokia kokeili belgityyliäkin. Tässä on nyt tarjolla Nokian panos Alkon uuteen craft-kampanjaan, 8-prosenttinen suodattamaton bock. Punaruskea väri, ei oikein vaahtoa synny, varsin kirkastakin. Karamellimallas hallitsee suutuntumaa, mutta tavallista enemmän on hedelmän vivahteitakin. Alkoholi paistaa ikävästi läpi, tämä on punaiseksi perusbockiksi liian alkoholinen, nyt ei siis olla missään mustien paahteisten doppelbockien alueella. Saksalaisten esikuvien pehmeyttä jää kaipaamaan. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Jo lähes legendaarisen oululaisen kotituottajan Esoxin uusin variaatio länsirannikon IPAsta. Tämä on melko lähellä joulukuussa testattua Nick & Pete's -versiota, raaka-aineet suunnilleen samat, yksi vaaleampi mallas (CaraHell) lisätty ja nyt kaikki neljä humalaa Columbus, Simcoe, Amarillo, Centennial myös kuivahumaloinnissa. Hiiva on White Labs California Ale, eli peräisin San Diegon mielenkiintoisesta testipanimosta, jossa vierailin pari viikkoa sitten. Alkoholi on tippunut lähemmäs perus-IPAa (7,3%), mutta katkeroisuuden IBU-lukema on hilattu numeroon 85. Mielenkiintoisesti kävin siis tämän ja aiemman Predatory-oluen juomisten välillä San Diegossa kiskomassa urakalla tämäntyyppisiä oluita. Oululainen tuotanto ei tunnu kalpenevan tässä katsannossa reissun jälkeenkään. Ulkonäkö suunnilleen ennallaan, sameaa ruskeaa kamaa lähes kermaisen vaahdon alla. Sitrushedelmäisyys hallitsee jälleen, ehkä pihkaa on nyt enemmän suutuntumassa. Kuiva ja katkera jälkimaku on pitkä, asettuu jotenkin kapeammalle alueelle kuin aiemmin, mutta sitäkin intensiivisemmin. Täyteläinen kokonaisuus, alkoholimäärää voisi luulla isommaksikin. Tässä on enemmän makeutta mukana, greippisyys vääntyy makeamman hedelmän, jopa karamellisuuden suuntaan. Tyylipuhdas tasapainoinen suoritus, vaikea sanoa onko tämä edellistä parempi vai ei, hyvin samalla pelikentällä liikutaan. Maestro itse pitää tätä onnistuneimpanaan, eikä sitä ole mitään syytä kiistää. Sääliksi käy, että tämmöistä herkkua ei ole useampien saatavilla.
Hieman mausteinen skotti, 4,5%. Vehnäsekoitusoluessa inkivääriä ja ohdaketta (thistle?). Eipä ole kummoinen, ohut mallaspohja, hailakkaa hedelmää, humala kadoksissa. Inkivääri hallitsee epämiellyttävästi, voisi joulun alla hieman elähdyttää, mutta näin kevättalvella vähemmän. Mutta kuten ravintoloitsija Jacklinille mainitsin, perspektiivi säilyy, kun juo välillä kehnoa olutta. Oluthuone Leskinen, 16.2.2013.
Musta brasilialainen olut, panimon yhteystiedot niin epämääräisiä, että en viitsinyt otsikkoon lisätä. Suuri teollisuuspanimo kuitenkin asialla. Etiketti ei paljoa luvannut, maissia, kidesokeria ja humalauutetta. Ei tämä kuitenkaan niin makea ole kuin pelkäsin. Karamelli silti päällimmäisenä, ohuehko (4,6%) runko ja tyhjä jälkimaku. Toimii täällä asti tietysti pelkkänä kuriositeettina, mutta tuoreena voisi olla kiehtovampikin. Vaikka tummempi, muistuttaa Negra Modelon tapaisia latino-oluita. Pivo, 16.2.2013.
Tämä Elmore Leonardin muinaisen (1959) romaanin tv-version (1997) DVD on pitkään roikkunut katsomislistalla ja nyt lopulta päätin sen tyypata. Leonardin originaaliromaani on niin ikään hyllyssä pölyttynyt vuosikausia lukematta. Tykkään tietysti tutustua ensin alkuperäiseen tuotokseen, mutta nyt annoin periksi, elämä on lyhyt. Pääosaa esittävä tv-stara Tom Selleck on osallistunut myös tuotantoon. USA:n sisällissodan viimeiset vaiheet 1865, Teksasista käynnistyy, mutta sitten siirrytään Arizonan territorioon, Elmore Leonardin western-tuotannon mielenmaisemaan. Hyvää visuaalista otetta, David Shiren hillitty musiikki komppaa hyvin, alussa liikaa sentimentoa sotasankarin kotiinpaluun ja lapsen kuoleman traagisuuden hyväksikäytön liepeiltä. Sitten skarpataan perinteisempään 1950-luvun henkiseen kostomentaliteettiin, mutta jotenkin laahaavaksi tempo silti jää. Periaatteessa asetelma on vivahteikas, mutta tapahtumien motivointi jää yksinkertaistetuksi. Carradine-suvun David ja Keith pahoina poikina voisivat helposti olleet toteutunutta potentiaalisempia kykyjä, mutta naishahmoja on sentään täyteläistetty. Loppujen lopuksi siis rutiinikamaa, mutta originaalilaatu paistaa läpi, romaani nousee lukulistalla korkeammalle, oikeastaan siihen pyrinkin dvd-pakkauksen muoveja repimällä.
Melko harvinaiselta kuulostavaa ruotsalaiskamaa Itämeren (onpa törkeän kolonialistinen nimitys, vesialuehan pitäisi olla suomeksi Länsimeri tai Etelämeri) satamakaupungista. Panimo on tunnetusti laadukas, mutta nyt ei ole natsannut parhaiden päivien malliin. Kyseessä jonkinlainen pale ale, 5,2%. Varsin nahkeaa, hedelmä ei aukea. Karamelli pinnassa, kohtuullisen makeaa. Katkeroa on ilahduttavasti jälkipotkussa, mutta ei tämä IPA-tasoa lähesty. Brittiläistä keg-fiilistä. Katkerosta huolimatta muistuttaa kohtuullisen paljon Stallhagenin äskeistä uutuutta, kielisukulaisuus näyttää velvoittavan. Oluthuone Leskinen, 15.2.2013.
Pitkästä aikaa Salisburyn tasangolta tuontia saatavilla, alaotsikkona arvoituksellinen Port Stout, olisiko jotain portviiniastiaa kypsytyksessä? Tuskinpa kuitenkaan, 4,8%, tuoretta kuohkeaa kamaa. Hyvin hedelmäinen luumuisella tavalla, paljon maitoista happamuutta, leipäisyyttä, ei juuri karamellia, paahtoa kevyesti. Jälkimaku melko tyhjä, mutta suhteellisen täyteläinen tässä sarjassa. Oluthuone Leskinen, 15.2.2013.
Tämäkin olut vaahtoaa voimakkaasti, mutta nyt sentään vasta lasissa. Kyseessä toinen Alkon käsityöläiskampanjan tanskalaisoluista, Mikkellerin yleiseen tapaan pantu Belgiassa. Black IPA, alkoholiakin sattumoisin saman verran kuin Tomb Lakessa, eli 7,3%. Black IPA on kuitenkin tietysti aivan eri juttu kuin porter ja sen huomaa heti tuoksusta ja ensi hörpystä. Pelkkää sitrusta. Todellisessa sokkomaistelussa tätä olisi helppo pitää vaaleana IPAna, niin vähäiseltä paahteisuus tuntuu. Hedelmää on siis, maitoisuutta myös, suklaista paahtoa hivenen kohoaa ennen havuista jälkimakua, joka ei kuitenkaan erityisen katkeroinen. Hieman puolitiehen tämä nyt tuntuu jäävän, nautittava olut, mutta vakuuttavampia Black IPOja on melkoinen joukko. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Oululaisen kotipanija Sami Hautajärven IPA oli miellyttävä tapaus ja nyt kokeiltavana porter. Säilytetty toista kuukautta vaatekaapissa ja parisen tuntia jääkaapissa. Pääsi yllättämään, korkin avauksen jälkeen yli puolet sisällöstä purkautui tiskialtaaseen, en ollut kunnolla varautunut. Harmin paikka, jostain syystä volatiteettia oli päässyt muodostumaan. Beigeä vaahtoa siis riittävästi. Lasissa vaahto haihtuu suhteellisen nopeasti tummanruskeasta oluesta. Paahteisuutta on, kahvia, tummaa suklaata, mukava täyteläisyys, mutta jotain kovuutta havaittavissa. Maitoista happamuutta hivenen, jälkimaku on sekin hieman suklaisen makea, vaikka katkeroakin jossain määrin löytyy. Alkoholia 7,3%, humalina Chinook ja East Kent Goldings. Harmittavan vähän siis arvioitavaa ainetta, tällä otoksella tämä ei nouse aivan IPAn tasolle, vaikka mitään ongelmaa tai virhettä ei tässäkään ole. Lämmetessä olueen tulee enemmän kuivaa hedelmäisyyttä ja itse hiivasakassa on jotain hieman liimaisuutta mukana.
Nuorempana, siis alle 30-vuotiaana, olin intohimoinen viskiharrastaja. Tsekkailin ulkomaanmatkoilla skottilaisia single malteja, joista silloin Suomessa kukaan ei tuntunut oikein olevan tietoinen. Sittemmin olut vei miehen täysin mukanaan. Olen siis äärimmäisen varoittava esimerkki viinakauppias Pekka Puskan elämäntyön kannalta. Olen siirtynyt mietoihin juomiin, en ole niin riippuvainen monopoli-Alkon toiminnasta enkä siten maksimoi Alkon hallituksessa toimivan Puskan konkreettisia rahallisia bonuksia. Niitähän hän yrittää kasvattaa kansanterveydellisiin motiiveihin halpamaisesti vetoamalla, mm. keskiolutta Alkoihin takaisinvetämällä. Silti olen säilyttänyt ohuen kosketuksen viskimaailmaan ja olen osallistunut alan pienimuotoisiin paikallisiin tapahtumiin säännöllisesti. Tällä kertaa oululainen viskibaari St. Michael oli järjestänyt uudehkon Viskin Ystävien Seuran ja Douglas Laing -nimisen itsenäisen pullottajan tarjoaman maistelutapahtuman harvinaisista Islay-viskisaaren tuotteista. En ole kyseisen seuran jäsen, mutta puheenjohtaja Jarkko Nikkasen viihdyttävää show'ta olen päässyt seuraamaan interaktiivisesti jo aiemminkin. Tarjolla oli viisi eri Islay-viskiä, Bunnahabhain 10 yo 50%, Bunnahabhain 19 yo 50%, Laphroaig 14 yo 50%, Bowmore 15 yo 52,2% ja Bruichladdich 21 yo 57,1%. Yhden senttilitran annoksina alkoholin kokonaismäärä tuskin ylitti yhtä keskioluttuoppia. Viskihifistelykin on siis äärimmäisen sivistynyttä siistiä toimintaa ja elämykset jälleen kerran innostavia. Tuoksu on ehkä makuakin oleellisempi juttu viskimaistelussa ja monimuotoisuus tälläkin kertaa häkellyttävää. En lähde tarkemmin viskejä analysoimaan, mutta taas kerran jäi mieltä kaivertamaan, että aikaa ja muuta kapasiteettia pitäisi olla tähänkin elämänalueeseen perehtymiseen. Satunnaisenakin kokemuksena äärimmäisen nautinnollista. Sain itselleni uutta tietoa esim. Porin Beer Hunter'sin Mika Heikkisen Old Buck -tislaustuotannosta ja ruotsalaisen Mackmyran tuotteiden oletettavasta laadukkuudesta.
1970-luvun alkupuolella Glasgow'n Celticistä muodostui toinen suosikkijoukkueeni Leeds Unitedin jälkeen. Celtic oli silloin taitojoukkue, Danny McGrain ja Kenny Dalglish tähtinään. Siitä loistosta oltiin jo kaukana 1999, kun pääsin täydelle Celtic Parkille, tai paikallisittain Parkheadille, seuraamaan livenä uskomattoman tiivistä tunnelmaa. Samanlaista huutoa ja laulua nytkin nähtävissä, upea Clash-tyylitelty London Calling -tifo, viittaus tietysti finaalipaikkakuntaan. Rod Stewart katsomossa, +3 C. Celtic aloitti rohkeasti, mutta puolustus avautui karmeasti 3. minuutilla ja Alessandro Matri rankaisi heti. Afrikan tuore mestari Ambrose Celticin puolustuksessa aivan unessa, mies ilmeisesti saapui vasta tänä aamuna Etelä-Afrikasta. Juventus käpertyi taktisesti, Celticillä hirveää yritystä, Commonsilla monta paikkaa, yksi näyttävä saksipotkun tapainenkin. Taito ei riittänyt. Toisella jaksolla Celticin virta hiipui, vaikka pitivät edelleen palloa. 77. minuutilla Matrin hieno syöttö laatikkoon, jossa Marchision harhautus ja häkki. Viisi minuuttia myöhemmin Ambrosen virhe, Vucinic rankaisi. Hieman sääli, mutta ei Celticin materiaali enää tällä tasolla riitä.
Viime kevään suuri ilahduttaja oli ryhdikäs saison Porista. Nyt tarjolla näyttävästä italotyyppisestä keilapullosta saman oluen erikoismaustettua variaatiota. Olut myöhästyi muutaman päivän Alkon käsityöläiskampanjasta etikettiongelmien takia, mutta nyt lopulta herkkua on saatavilla. Kyseessä on pieni erä, joka myydään luultavasti nopeasti loppuun. Keväistä hanaversiotakaan käsittääkseni ei esim. etelärannikolla ole monet harrastajatkaan päässeet kokeilemaan. Korkitusongelmia Porissa ei tunnu olleen, sen verran hikisesti sai kamppailla korkin irrotuksessa. Tässä versiossa vähennetty alkoholia puoli yksikköä, nyt tasan 6%, ilmeisesti sitten kataja on sitä korvannut. Mukana kauraa ja vehnää. Ohutta kevyttä vaahtoa, kaunis kultainen väri, kirkkaampi kuin perushanaversio. Belgihiivaa leimallisesti, täyteläistä hedelmää sitruksen liepeiltä, erittäin kuiva katkeroinen voimakas jälkimaku. Brettaa, tai siis ainakin happamuutta tuntuu nyt huomattavasti vähemmän kuin Leskiseen päätyneessä esimerkissä. Missä se kataja sitten olisi? Tuoksussa sitä voi aistia, mausteisuutta tässä on, kevyttä karvautta, mutta se tuntuu sekoittuvan humalan efekteihin. Muistuttaa varsinkin jälkimaultaan alkuperäistä, mutta kyllä tässä varianssia on. Erinomainen saison, varmasti aivan liian katkeroinen belgipuristien makuun, mutta toimii paremmin ja luontevammin kuin Kaliforniassa äsken vastaan tulleet ns. belgi-IPAt. Tämä kiilaa itsevarmasti nousussa olevan suomalaisen craft beer scenen kirkkaimpaan kärkeen. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Tämä 2011 ilmestynyt kirja tarttui mukaan Stonen olutelämyspuiston myymälästä kaksi viikkoa sitten. Teoksessa esitellään 18 San Diegon maineikkainta panimoa ja muutama huippubaari. Soveltuu hyvin matkamuistoksi, koska useimmissa kohteissa tuli reissulla vierailtua. Värikkäästi ja runsaasti kuvitetussa kirjassa esitellään panimojen historiaa ja panimomestari arvioi lyhyesti päätuotteet. Lähes puolet kirjasta keskittyy ruokaresepteihin, kunkin panimon oluita mätsätään erilaisiin ruoka-annoksiin. Ruokayhdistely ei ole minun olutharrastuksen ytimessä, mutta ei varsinaisesti laskekaan kirjan arvoa. Tämä on puhdas markkinointiteos, paikallisen olutjärjestön yhteistuotanto, joten mitään kriittistä lähestymistapaa ei löydy. Kyseessä on kuitenkin näppärä dokumentti tallentamaan Amerikan "craft-olut -pääkaupungin" tilanteen pari vuotta sitten. Eikä siis vielä varsinaisesti vanhentunut, koska kaikki panimot ovat edelleen toiminnassa. Paljon uutta on tietysti sen jälkeen jo tapahtunut.
Toisen kauden päätösjakso pienen tauon jälkeen katsottuna. Käsikirjoitus on kyllä varsin ansiokasta, eri vyyhdet oikenevat varsin tyydyttävästi ja silti avautuu uusia mielenkiintoisia kehityspolkuja. Ensimmäinen maailmansota on pidetty aiemmin suhteellisen visusti taustalla, mutta nyt se rävähtää auki valaisten koko kuvion. Muuan henkilö muuttaa Illinois'n Ciceroon, jolla on merkittävä asema Al Caponen urakehityksessä.
Ei tule heti mieleen ainakaan saksalaista schwarzbockia, joten Uudessakaupungissa on oltu näppärästi luovia uutuutta nimetessä. Schwarzbier on yleensä tätä (6%) kevyempää ja tummia bockeja nimitetään useimmin dunkel- tai doppelbockeiksi. Mustaahan tämä on, hyvin paahteista ja varsin makeaa. Joskus 90-luvulla luulin schwarzia jonkinlaiseksi kuivan pilsin tummaksi versioksi, mutta useimmat nykyschwarzit ovat melko makeita. Niin tämäkin, voimakkaan täyteläisen maltaisella tavalla. Hieman on stoutmaisiakin piirteitä hedelmän ja suklaan suunnalta. Selvä lager tässä kuitenkin on kyseessä, ihan kiva, mutta jostain syystä en ihmeemmin innostunut. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
En täysin ole ymmärtänyt, miksi Alko otti kotimaisen käsityöläisoluiden kampanjaansa mukaan kaksi tanskalaista vierailijaa. Mutta ei se mitään. Kööpenhaminalainen luomurusko-olut on hyvin tumma (kastanjanruskea?), yllättävästi hieman paahteinenkin. Hyvin makea tyylisuunnan mukaisesti, karamelli hallitsee vahvasti. 5,5-prosenttisena tämä on suhteellisen ohut, täyteläisyys puuttuu. Pähkinää, suklaata ja kuivattua hedelmää etiketti lupaa ja katetta juomasta löytyy. Brooklynin Garrett Oliver on mukana juonessa, mutta nyt amerikkalaisuus ei tarkoita voimakasta humalointia, jälkimakukin on pääasiassa karamellinen, vaikka katkeroakin on. Hyvin tuore ja tasapainoinen, itsevarma ammattitaitoisuus huokuu. Ei kuitenkaan sellainen olut, jota mieluiten juon. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
David Peacen romaanien dramatisointien kolmas osa kerii hitaalla rytmillä palaset tarinasta kasaan. Paljon takaumia vuoteen 1974, ensimmäisen osan tapahtumiin. Pääosassa nyt aiempia sivuhenkilöitä, uusiakin tulee mukaan. Keskimmäinen osa jää trilogian parhaaksi, tässä on jotenkin löysä jännite, vaikka henkilöhahmoissa ehkä aiempaa enemmän syvyyttä. Yorkshiren masentava ilmapiiri edelleen sama, kyyninen näkemys ihmisten raadollisuudesta edelleen vakuuttava, ruskeat värit korostavat ankeutta. Pohjois-Irlanti ja jalkapallo unohdettu nyt kokonaan. Huumori puuttuu jälleen tyystin, tämä ei ole mitään viihdettä, vaan karvaan maun jättävää illuusiotonta elokuvaa.
Sysimusta pernajalaisporter, paahtoa ja hedelmää, heti hyvin kuivaa katkeruuttakin mukana. Hyvin pehmeää, lievästi maitoisuutta, 7%. Kartanonherrat ovat vuolleet sekaan lastuja bourbon-tynnyreistä, oletettavasti siis puuta ja vaniljaa tulee mukaan. Ehkäpä niin, mitään puukypsytettyä fiilistä ei ole, mutta vaniljaa ehkä makeahkossa rungossa on. Hyvin sofistikoituneen laatutuotteen henkeähän tässä on kauttaaltaan, mutta omaan makuuni tuntuu liian suklaiselta, liian makealta. Ristiriitaa siis, ensin tuntui kuivemmalta. Kokeilin suklaan kanssa, jostain syystä ei oikein symbioitunut. Ehkä pitäisi olla vahvempaa imperial-kamaa siihen tarkoitukseen. Onnistunut tuote, mutta ei säväyttänyt. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Alkon hieno viimevuotinen kotimainen pienpanimokampanja toistuu hieman samaan tyyliin tänäkin talvena. Avausmaistiaisena jenkkibelgi Sörnäisistä. Amerikkalaisuus viitannee humalointiin, muuten vaikutelma on hyvin perinteinen. 6,5%, standardin belgihiivan (tai tarkemmin saison-hiivan) ohella happamuutta luovaa brettaa. Hyvin belgihiivainen perustuntuma, raikasta hedelmää, ei juuri happamuutta. Jälkimaussa on katkeroa, mutta ei ehkä sen enempää kuin parhaissa alan belgioriginaaleissakaan. Kun en ole belgispesialisti, niin minuun tämä menee täydestä, oikein oikeaoppista kamaa. Stadi ei ehkä belgialueella ole erityisemmin operoinut, heti tulee mieleen vain Witbier, mutta erittäin itsevarma suoritus. Pihkaisuus ja epämääräisempi mausteisuus tuntuvat sekoittuvan näppärästi. Happamuus ja katkero säädetty alemmas kuin porilaisessa instant-klassikossa Saison de Randonneur, mutta kotimaisessa saison-sarjassa hyppää vakuuttavasti kakkospallille. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Superkulttiohjaaja Malickin esikoisteos 40 vuoden takaa on edelleen miehen suppean tuotannon tehokkain. Uskon näin, vaikka en Malickin paria uusinta ole nähnytkään. Sarjamurhaaja Charles Starkweatherin tosivaiheisiin perustuva Bonnie & Clyde -tarina on aina yhtä hätkähdyttävä. Keskilännen (kuvattu tosin Coloradossa) 50-lukulainen ahdistus vangittuu eleettömästi ja Sissy Spacekin viaton voice-over kontrastoituu karuisiin tapahtumiin hyytävästi. Martin Sheenin James Dean -patsastelu on ehkä kestänyt aikaa heikoimmin. Loppupuolen hienovarainen mediakritiikki ei voisi olla enteelliseempää. Musiikki Nat King Colesta Orffiin ja Satieen toimii poikkeuksellisen hyvin. Malickin myöhempi luontokuvainnostus on nupullaan tässäkin. Debyyttiohjaajalta hämmentävää varmaotteisuutta, elokuvaahan on rinnastettu tässä mielessä Citizen Kaneen. Leffa kolahti Springsteeniin tunnetusti rankasti, vaikutteet näkyivät ensin viitteellisemmin Badlands-kappaleessa 1978 ja sitten suoraan 1982 Nebraskan nimibiisissä.
Ahvenanmaalta vaaleaa eiliä, talvi viitannee hieman tavallista vahvempaan alkoholipitoisuuteen, 6%. Hedelmäkaramellia, ei kunnon hedelmäisyyttä. Jonkinlaista täyteläisyyttä on, mutta maku on varsin olematon, mallas peittyy kevyen karamellin taakse. Pahin pettymys on jälkimaku, jossa katkeruus on kovin vaikeasti hahmotettavissa. Tietysti Kalifornian reissun läheisyys on kalibroinut makuaistin odottamaan pale alelta paljon ryhdikkäämpää profiilia. Mutta ei oolantilaisille kannata antaa tasoitusta, koska eilinen stavangerilainen näytti, että näilläkin leveyksillä pystytään maukas olut rakentamaan. Selvä pettymys, vaisu suoritus, Stallhagen on pystynyt parempaan. Nyt on taas lähdetty hakemaan suomalaiseen tyyliin kokonaisuutta, joka ei häiritse jalasjärveläisen turkistarhaajankaan makutottumuksia. Oluthuone Leskinen, 7.2.2013.
Harjoitusmatsi Netanyan uudella stadionilla, vain muutama katsoja, vesisadetta, mutta loistava nurmi. Israelilla tuntemattomia nimiä, mukana ei mitään Benayounin kaltaisia tähtiä. Suomelta poissa Paatelais-vakio Hämäläinen, harvemmin nähtyinä avauksessa Juhani Ojala, Mika Ojala ja Toni Kolehmainen. Heti toisella minuutilla Suomen hidas puolustus aukesi alokasmaisesti, Moisander pelkkä pelle, verkko heilui, Ben Basat rankaisi. Israel jäädytti, Suomi piti palloa, mutta ei saanut rakennettua käytännössä yhtään tilannetta ensi jaksolla. Moisanderille jatkossakin karmeita mokia. Ei Hyypiäkään kummoinen maajoukkueessa ollut, mutta ikävä tuli.
Israelilla taas hyvä paikka heti toisen jakson alussa. Suomi karvasi ylempää, mutta se ei oikein auttanut, kun Israel edelleen passiivinen. Eremenkon syötöt todella heikkoja, miehen huonoimpia näkemiäni pelejä. Vaihtopelaaja-Juniorin vapaapotkukin ohi. Laiskaa pelailua, kunnes Mikael Forssellin tilalle tuli Bursasporin pirteä Petteri Forsell, joka rakensi 78. minuutilla Eremenkolle hyvän vetopaikan, vähän ohi. 87. minuutilla Forsell kääntyi hienosti 22 metrissä ja kiskaisi vasurilla alanurkkaan. Israel vaikutti väsyneeltä, mutta yliajalla pystyi vastahyökkäykseen, Refaelov piti pilkkanaan Suomen pehmeää alakertaa ja räväytti voittomaalin. Todella surkea esitys Suomelta, näkymät Gijonin MM-karsintaan eivät nyt erityisen positiiviset.
Rommistoutissa peräti 11%. Maitohappoa, hedelmää, paahtoa, tummaa suklaata, hieman kahviakin. Yllättävän kuiva, sokerisuus puuttuu, jälkimaussa ei juuri katkeroa. Miellyttävän vähän makea, mutta kieltämättä hieman särmäkin jää sitten uupumaan. Mukava vahva skandi kuitenkin. Oluthuone Leskinen, 6.2.2013.
Erinomainen olut Stavangerista, ruis vetää hedelmää alas, jolloin vieno viljaisuus korostuu, mutta humaloinnin katkerot silti iskevät täysillä. Hyvä juotavuus, vaikka 8,5%. Sitrusta kertyy kaikesta huolimatta tanalkasti ja katkerot pitkään kestäviä. Hyvää kalifornialais-tyyppistä tasoa, pehmeää ja tuoretta. Yksi parhaista skandi-IPOista kautta aikojen, ainakin tällä kertaa tuntuu nyt siltä. Oluthuone Leskinen, 6.2.2013.
Pitkän tauon jälkeen Oulun kantabaariin, real alen tuoksuun päässyt jo hieman etikkaa, mutta maussa ei vielä tunnu. Hyvin pehmeää, hillityn hedelmäistä, pähkinää, ESB-tyyliä jenkkityylisestä nimestä huolimatta. 5,9%, jopa humalat näköjään brittikamaa, tosin öljyisemmästä päästä. Humaloinnin katkerot leviävät hyvin hienostuneen laajalla, mutta vähemmän intensiivisellä tavalla. Makukin ikävä kyllä lopussa hieman kärsii. Aikoinaan Suomen suosituin tuontiolut tumma Velko on poistettu Leskisen tarjonnasta. Oluthuone Leskinen, 6.2.2013.
Coen-veljesten komediat ovat muuttuneet vähitellen aina vain vinommiksi ja samalla Raising Arizonan kaltaisten varhaisteosten eloisuus on kadonnut. Tämä 2009 valmistunut juutalaissatiiri on melko väkinäistä menoa. Prologi sijoittuu ehkä jonnekin 1930-luvun puolanjuutalaiseen yhteisöön, uskonnollinen mystiikka asettuu keskeiseksi teemaksi. Pääosa leffasta tapahtuu vuoden 1970 (levykerhon kuukauden julkaisu on Creedence Clearwater Revivalin Cosmo's Factory) Minnesotan pienessä yliopistokaupungissa, kuvattu Bloomingtonissa Minneapolisin lähiössä. Jefferson Airplanen sijoittaminen juutalaisten juhlamenojen yhteyteen on aika näppärää, samoin muutamat hillittömät unijaksot. Keskeinen kafkamainen tarina keski-ikäisen miehen kriisivaiheesta ei kuitenkaan rullaa yhtä hyvin. Amy Landecker melkoinen nähtävyys pilveä polttavana eroottisena naapurinrouvana.
Kentuckylainen saison Against the Grainilta tuli Nebuchadnezzarin tilalle, mutta päätin ottaa vielä yhden DIPAn. Mikkellerin tilaustyö århusilaiselle firmalle, 8,5%. Tummempi kuin baarin aiemmat DIPAt. Tämä on karkeampi ja tunkkaisemman hedelmäinen, aina ei voi onnistua. Katkeroita on tanakasti, mallasrunkoa löytyy, mutta jokin ratkaiseva ei ole osunut kohdalleen. Vihannesta tämä ei ehkä ole, vaikka hieman siihen suuntaan jopa epämiellyttävä maku viittaa. Harmillista tietysti, mutta toisaalta hyväkin nähdä, että ei tämä niin helppoa ole. Eiköhän tämä ollut tässä, hieman tanskalaisesti pehmennetty paluu Kaliforniasta arkeen. Kööpenhamina, Mikkeller, 3.2.2013.
Ruotsalainen kovamaineinen tupla-IPA, 8,5%, sain onnekkaasti tynnyrin pohjat. Samea, kaunis vaahto, tässä sitrusta enemmän kuin Mikkelin DIPAssa. Hyvin täyteläinen, katkeroa on tarpeeksi, mutta jokin pieni yrttisyys kurkkii taustalla. Katkeroa todella löytyy, äärimmäisen kuiva loppusuora. Hauska kuitenkin nähdä, että San Diegoa lähempääkin löytyy kunnon humalatavaraa. Toki tiesin sen ennenkin. Baarissa ei tungosta, mutta jengiä tulee ja lähtee tasaisesti nollakelin harmaassa sunnuntai-iltapäivässä. Kööpenhamina, Mikkeller, 3.2.2013.
Tanskalainen Mikkeller oli hyvin tunnettu nimi San Diegon olutpiireissä, kauppojen hyllyilläkin vahvasti edustettuna, taisin nähdä jonkin hanankin. Mielenkiintoista tsekata Mikkelin ote sandiegolaisessa kuninkuuslajissa tupla-IPAssa. Nimetty omituisesti lähes naapurivalmistajan mukaisesti, 9%. Hyvin toimii, trooppista hedelmää, mangoa ehkä. Katkerot tulevat pitemmällä viiveellä kuin monissa kalifornialaisissa. Mutta ne tulevat hyvin, erinomainen olut. Kööpenhamina, Mikkeller, 3.2.2013.
SASin kriisin ja reittilakkautusten takia seitsemän tunnin pysähdys Kööpenhaminassa. Poistuin kentältä, hyppäsin junaan, pistin laukun säilytykseen asemalle, ponnahdin Istedgaden epämääräisten naisten lomasta Mikkeller Bariin. Tykkäsin tästä hienonimisestä oluesta pullossa, mutta hanassa ei yhtä monimuotoinen. Siis 8,9%, paahtoa, kahvia, suklaata, maitoista happamuutta. Savu ja terva hanaversiossa pienemmässä roolissa. Baarissa ei onneksi erityisemmin jenkkikamaa, olisi tyhmän tuntuista juoda niitä reissun paluumatkalla. Havaijilaisporterin ja kevyen maustekanadalaisen voin ohittaa. Muut 16 tanskalaisia, yksi belgi, yksi ruotsalainen. Huvittavan riitainen italialainen nuoripari tiskillä, signorinasta oluet liian vahvoja. Kööpenhamina, Mikkeller, 3.2.2013.
Valtava ero edelliseen, sitrus, mallas, katkerot suorastaan hyökkäävät päälle. Ehkä Ballast ei ollut täysin tuoretta, mutta tämä todella on. Tuntuu jopa paremmalta kuin riilivariaatio panimolla, pitempi jälkipolte. Tästä jää erittäin hyvä maku suuhun suunnistaessa kohti Chicagon karuja lumikenttiä. San Diego, Lindbergh Field, Terminal 1, Re+bar No 9, 2.2.2013.
Perushanaversio lentokentällä, aiemmin panimossa kokeillun riilin jälkeen. Paljon kirkkaampi, hedelmäisyys ei niin intensiivistä. Laimeaahan tämä nyt on. Ehkä enemmän kölsch-tyylinen tällä versiolla. San Diego, Lindbergh Field, Terminal 1, Re+bar No 9, 2.2.2013.
Paluu Pizza Portiin, aika sameaa, sitrusta laajarunkoisesti, ja katkero keskitasoa, 6,8%. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa arveluttaa, olenko pavlovisoitunut IPA-friikistä tupla-IPA-tuplafriikiksi? Katkerot eivät nimittäin oikein kolahda tässäkään. Aiemmin olen kuvitellut, että katkeroisuus pääsee paremmin esille perus-IPAssa kuin alkoholilla ja siis maltaalla buustatussa tupla-IPAssa. Näin ei välttämättä ole. Jos tämä metafyysinen ongelmanasettelu ohitetaan, niin oikein hyvä olut tämä kuitenkin on. Ja ilmeisesti jää tällä kertaa viimeiseksi Kalifornia-olueksi. Lentokentällä on ehkä jokin Karl Strauss -kioski, mutta luultavasti hankalassa paikassa. Ocean Beach (San Diego), Pizza Port, 1.2.2013.
Wine Sellarin Chrisin suosittelemana tsekkasin tämän nuudelibaarin melko kaukana Ocean Beachin tiheimmästä kuhinasta. Aivan iskettynä täyteen, ilmeisesti jokin happy hour -kuvio ja paikka täynnä opiskelija-tyyppistä ainesta. Chris oli oikeassa, kylän paras tarjonta. Istumapaikkaa ei saatavilla, mutta pitkän kokemuksen turvaamana tilaus tiskiltä tietysti onnistui. Lupaavan kuuloinen olut, mutta en ehtinyt tsekkaamaan koordinaatteja, eteen pamahti San Diego Countyn pohjoisosista tietysti belgikamaa, liitutaulu ei tätä kertnut. Katkeroa on vahvassa oluessa mukavasti, mutta belgihiiva pilaa väistämättä nautinnon. Hieno olut sinänsä, mutta juuri nyt en olisi tätä halunnut. Ocean Beach (San Diego), OB Noodle House, 1.2.2013.
Ocean Beachin pääväylän irlantilaisbaarissa parikymmentä hanaa, suurin osa crafteja. Tämä keskikalifornialainen tupla-ipa valikoitui nyt. Meripihkan värinen, 8%, hienostunutta hedelmää kuivan katkerassa pihkakastikkeessa, tämä on Pliny the Elderin jäljillä tarkasti, mutta nautittavasti. Kaikin puolin onnistunut olut jälleen kerran. Euroopassakin näyttää tapahtuvan, huomasin juuri Harpin skriiniltä, että Leeds on teurastanut Tottenhamin joku päivä sitten 2-1! Ocean Beach (San Diego), The Harp, 1.2.2013.
Juuri kun sain kirjoitettua, että olen pystynyt eksklusiivisesti juomaan Kalifornia-oluita, tilasin tietysti heti painostavassa tilanteessa idaholaista pale alea. 6%, hieman keksistä ja makeaa, katkerot nousee hyvin lopussa, mutta ei tämä IPA-tasoa tavoittele. Eikä tietysti ole tarkoituskaan. Tasapainoinen tietysti, mutta tässä ympäristössä vähän tylsä. Ocean Beach (San Diego), Newport Pizza & Alehouse, 1.2.2013.
