Park Chan-wook: Heeojil gyeolsim (Decision to Leave)

 Kävin edellisen kerran Kluuvikadun Maxim-teatterissa 1990-luvulla, ehkä jopa 1980-luvulla. Suomen vanhin elokuvateatteri on sittemmin ollut suljettuna ja remontoitu. Nyt sitten Maximissa esitettiin uutta korealaiselokuvaa, joten päädyin paikalle. Yksittäisiä nojatuoleja, ei siis penkkirivejä. Ei kovin mukava istumisasento, mutta onneksi leffa oli niin hyvä, että sen unohti. Park Chan-wook vakuutti edellisellä Agassi-elokuvallaan ja varsinkin tv-sovituksella John le Carrén The Little Drummer Girlistä. Odotukset olivat siis varsin korkealla tälle tuoreelle neonoirille ja ne täyttyivät komeasti. Tapahtumat sijoittuvat Busanin tienoille, mm. kuvitteelliseen sumuiseen Ipon kaupunkiin. Persoonallinen poliisiproseduraali periaatteessa, mukana avioliittodraamaa, romantiikkaa, erotiikkaa, keski-ikäisen miehen traumoja, unettomuutta, femme fatale, komediallisia aineksia ja koko homma vaikuttaa modernilta Vertigo-remakelta. Aivan loistavaa. Mainittu femme fatale on kiinalainen ja sitä kautta päästään vertailemaan kulttuurejakin. Unenomaista hypnoottista tunnelmaa ja vakuuttava loppuratkaisu. Ehkä pieni tiivistys olisi voinut vielä parantaa kokonaisuutta, mutta toimii tällaisenaankin hienosti.

Alfred HItchcock: Topaz

 Kun olin noin 15-vuotias lueskelin läpi Leon Urisin suomennetut poliittiset trillerit. Varsovan kansannousua kuvaava Mila 18 on jäänyt parhaiten mieleen. Yksi Urisin romaaneista oli Topaz, mutta siitä en käytännössä muista mitään. Hitchcock filmasi romaanin tuoreeltaan 1969. Elokuva on niin huonossa maineessa, että en ole tullut sitä koskaan katsoneeksi. Nyt sitten Teeman esitys osui silmiin. Kuuban ohjuskriisin aikoihin sijoittuva vakoilutrilleri, kuubalaisten, venäläisten ja jenkkien ohella fokuksessa erityisesti ranskalaiset. Topaz viittaa venäläisten laskuun Ranskassa toimivaan vakoilurinkiin.  Tarina on ihan ok, mutta onhan toteutus väkisin väännetyn jäykkää. Huumori puuttuu täysin ja henkilöhahmot jäävät pahvisiksi. Tuotanto oli vaikeaa ja Hitchcockin voimat varmaankin olivat jo herpaantumassa. Mutta ei tämä ihan kalkkuna ole, kuviossa on jonkin verran imua. John Vernon hilpeä Che Guevara -lookissa.

Alfred Hitchcock: The Lady Vanishes

Olen nähnyt usein tämän Hitchcockin huipputyön 1930-luvulta, mutta en näköjään ole blogiin siitä kirjoittanut. Tässä Hitchcock viimeistään löysi omimman tyylinsä, komediallisuus on kestävän kuohkeaa ja junatrilleri kulkee kuin, hmm, raiteilla. Gilliatin ja Launderin kirjoittama tarina on hieno ja Hitchcockin toteutus varmaotteista. Margaret Lockwood on ihanteellinen naispääosassa eikä Michael Redgrave paljoa jää jälkeen. Hellyttävää pienoismallistudionäkymää Alpeilta alussa. Alkuasetelmaa britit ulkomailla on jäljitelty usein. Toista maailmansotaa ennakoidaan mielenkiintoisesti. Elokuvan menestys johti Hitchcockin siirtymiseen Hollywoodiin. 

Gallows Bird Favonius

Tripla-IPAa Tapiolassa, 10,3 %, Cashmere ja Simcoe Yhdysvalloista humalina, 85 IBU. Lievää sameutta keltaisessa oluessa, mutta ei NEIPA-sameutta. Tuoksussa on alkoholia ja sitrusta. Maku on hedelmäinen, appelsiinia kyllä, pehmeästi. Kuivahkoa, ei todellakaan imelyyttä, ikävästi alkoholi kyllä painaa maussakin läpi. Katkeruus ei oikein havaittavissa. Tyyli on vaikea, ei onnettomimpia suorituksia, mutta parempi juotavuus on saavutettu toisaalla. Tästä on hyvä jatkaa. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 28.1.2023. 

Gallows Bird Yöbussi

Seuraavaksi baarin omaa imperial stoutia, tosin aika kevyttä, 8,0 %, menee melkein foreign-sarjaan. IBU-lukema kuitenkin aika uskottava, 80. Mustaa on, hieman makeaa hedelmäistä aromia, muuten aika hillitty tuoksu. Moderneja humalia, Rakau, Cascade, Amarillo, Pacific Gem. Pehmeää, hedelmäistä, lievästi makeaa, kuohkeaa. Onpas hienoa, nyt ehkä session paras olut, toimii hyvin. Katkeruutta en löydä tarpeeksi, mutta muuten ok, juotavuus erinomainen. Tykkäsin kovasti, ehkä koko panimon miellyttävin olut so far. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 28.1.2023. 

Vanha Porvoo Black IPA

Timo Alasen suosituksesta tsekkasin tämän, panimokin jo tuttu viime kesän Porvoo-vierailun kautta. 6,66 %, totta kai taas kerran, tämä sielunvihollisvitsi tuntuu kantavan vuodesta toiseen isältä pojalle. Mustaa on, tuoksussa tropiikin hedelmiä, ei paahteisuutta. Maussa hieman maitoisuutta, hedelmää myös, luumua, paahteisuutta ei maussakaan. Runko on ohuen puoleinen, hieman karkeutta, varsin tyhjä takatila, mutta lämmetessä katkeruutta alkaa kerääntyä. Ei tämä kehno ole, mutta ehkä odotukset oli liian korkealla. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 28.1.2023.

Gallows Bird Ratamestari

Ulkona alkoi lumimyrsky, parempi jatkaa sessiota Tapiolassa. Tummaa porteria, 5,8 %, First Gold ja Syyrian Goldings. Tuoksu aika laimea. Suklainen ja kahvinen maku. Kirpeää hedelmäisyyttä. Jotenkin tasapaksu kokonaisuus, ei oikein lähde liikkeelle. Jälkimaku käytännössä puuttuu. Ei mitään sivumakuja tai virheitä, mutta liian vaisu. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 28.1.2023.

Gallows Bird Niittykumpu, cask ale

Yllättävän hyvin jengiä Tapiolan panimobaarissa heti avaamisaikaan. Caskissa ESBiä, 5,5 %, Challenger ja EKG. Hyvä ulkonäkö, keskiruskeaa ja kirkasta. Pehmeää on, kypsää trooppista hedelmää, makeaa mangoa pähkinäisyyden kyljessä. Aika mielenkiintoinen vivahde, mitenkähän syntynyt, kun ei noista humalista yleensä irtoa. Ei oikein vakuuttavasti harmonisoidu, mutta eihän tämä huonolta maistu. Katkeruutta on, mutta liian vähän. Espoo, Gallows Bird Tapiola, 28.1.2023.

St. Georgen Helles

Corvuksessa kahta olutta Frankenin Buttenheimista, Landbier ennestään tuttu, mutta Hellesiä en ole ainakaan blogiin arvioinut. Vain 4,6 %, täysin kirkasta ja kultaista. Maltainen ja makeahko tuoksu. Maku noudattelee samaa linjaa, varsin täyteläinen tässä vahvuudessa. Kuivempaa keksisyyttäkin löytyy, ruohoa myös. Jälkimaku on nyt kyllä tyhjä, vähän harmittavastikin. Ei ole lähelläkään panimon klassista kellerbieriä, mutta laatujälkeä silti. Espoo, Captain Corvus, 28.1.2023.

Redemption Fellowship, cask ale

Pitkästä aikaa Matinkylän Corvuksessa, hyvää tarjontaa, selvästi olisi käytävä useammin. Caskina porteria Lontoosta, aiemmin olen juonut vain kegistä. 5,1 %, 30 IBU. Tummaa, ruskeaa, pehmeää, maltaista, suklaista. Kuiva tuntuva jälkimaku, katkeruutta on oikein mukavasti. Juotavuus erinomainen, yleisesti paljon parempaa kuin muistikuvat keg-version tasosta. Espoo, Captain Corvus, 28.1.2023.

Joseph L. Mankiewicz: Somewhere in the Night

 Käsikirjoittajana menestynyt Mankiewicz siirtyi ohjaajaksi 1946 ja tämä noir on toinen ohjaustyö. Elokuva on hyvässä maineessa, mutta ei muistaakseni ensikatsomalta oikein kolahtanut. Nyt pitkän välin jälkeen nähtynä leffa vaikutti huomattavasti paremmalta. Elokuva on todella alakuloinen ja pessimistinen, eli siis siinä mielessä noiria omimmillaan. Mankiewicz tunnettiin "kirjallisena" ohjaajana ja visuaalisuus ei ole tässäkään parasta mahdollista lajia, varsinkaan noiriksi. Tarina lähtee liikkeelle sotilassairaalasta Honolulussa, jossa haavoittunut päähenkilö on menettänyt muistinsa. Usein noirissa käytetty aihe siis, mutta varsin tuoreelta se tässä tuntuu. Nopeasti siirrytään Los Angelesiin ja kohtalonomainen juoni alkaa kiristyä hyvin mystisillä vaiheilla. Asiat johtavat toiseen, tavallaan loogisesti, mutta ei aina täysin uskottavasti. Jazz soi, John Ireland mutisee voiceoverissa, autot kaahaavat, parasta tunnelmaa irtoaa San Pedron satamakortteleista. Angstia, huijariennustajia, mielisairaaloita ja femme fataleja riittää, suoria viittauksia Double Indemnityyn ja Bela Lugosiin. Mysteerihahmo Larry Cravat ennakoi selvästi 1990-luvun Keyser Sözeä The Usual Suspects -leffassa. Kaikki ihmiset ovat masentuneita. Elokuvan suuri heikkous on päähenkilöä esittävä gorillamainen John Hodiak, joka jäykistelyssään muistuttaa enemmän Kodiakin karhua kuin noirin eksistentialistista protagonistia. Mutta tarina on luja ja nokkela, paljon kovempi kuin monissa maineikkaammissa noireissa.

Jules Dassin: Night and the City, teatteriversio

 Supernoiristi Dassinin maanpaossa Englannissa 1950 kuvaama Night and the City oli 2007 itselleni suurin noirvalas. Eli siis kiihkeimmin näkemistä odottanut alan klassikko. Kun sitten sain DVD:n käsiini, odotukset täyttyivät kyllä. Erinomainen elokuva, mutta pieniä varauksia löysin, kuten varhaisesta blogiarviosta voi lukea. On tainnut käydä sitten niin, etten ole toista kertaa leffaa levyltä katsonutkaan. Nyt Reginassa esillä lopulta sama elokuva isolla kankaalla. Tiettävästi Dassin ei koskaan lukenut Gerald Kershin originaaliromaania vuodelta 1938. Gildan käsikirjoittaja Jo Eisinger tekikin niin suuria muutoksia, että lukemattomuudella ei varmaan suurta väliä ollut. Richard Widmarkin myötä päähenkilö Harry Fabian muuttui amerikkalaiseksi ja Dassin pystyi sovittamaan aiempia noir-taitojaan päähenkilöön, vaikka Lontoossa todellakin liikutaan. Ja millä tavalla liikutaan, tämä on yksi huikeimmista Lontoo-leffoista, vaikka paljon kai kuvattiin Sheppertonin studioilla. Melkein voisi sanoa, että Night and the City on samaa Lontoolle kuin The Third Man on Wienille. Kun Widmarkin virneen näkee lähikuvassa pimeässä teatterissa, niin onhan Fabianin rooli hänen uransa hengästyttävä huipentuma. Gene Tierney on todellakin tässä jo parhaimman hehkunsa häivyttänyt, mutta muuten näyttelijät ovat uskomattomassa iskussa. David Leanin Dickens-leffoista tuttu ylipainoinen Francis L. Sullivan kyynisen lakonisena yökerhon pyörittäjänä on ehkä suvereenein. Stanislaus Zbyszkon ja Mike "Moose Malloy" Mazurkin pitkä painikohtaus on yksi noirin intensiivisimmistä ja traagisimmistakin toimintajaksoista. Edelleen harmittaa, että Coen-veljesten Barton Finkissä ei sitten painileffaan asti edettykään. Vanhoilla päivillään Kreikkaan päätyneen odessanjuutalaisen Dassinin tuotannossa on hämmentävän paljon kreikkalaisia aineksia, tässäkin Lontoon painibisnestä pyörittävät kreikkalaiset. Kuten sanottu, Lontoon miljöö on vangittu esimerkillisesti, vaikka berliiniläisen kuvaajan Max Greenen pitkässä CV:ssä ei oikein muita noireja olekaan. Loppukohtaus on ehkä koko genren paras, se on niin noirin ydintä kuin olla voi. Toisella katsomisella siis varaukset käytännössä hälvenivat, Night and the City on kaiken maineensa ansainnut.  

 

Mallaskoski Medusa Rum Barrel Aged Spiced Barley Wine

Perjantaina alkaa Seinäjoella Lakeuden Panimojuhlat, joissa olen käynyt kahdesti, 2016 ja 2020. Tänä vuonna en ole menossa, mutta ehkä taas ensi vuonna neljän vuoden rytmiä jatkaen. Hieman haikeana nyt sitten lohdutukseksi järjestävän tahon uutuusolutta, jonka nimi on esimerkillisen informatiivinen. Neljä kuukautta rommiastiassa, 11,9 %, mausteina kanelia, lakritsinjuurta ja appelsiininkuorta. Varsin tummaa on. Tuoksussa on luumuista kypsää hedelmäisyyttä. Makeaa karamellisuutta ohessa, miksei lakritsaakin. Maku on täyteläinen ja harmittavan makea, lakritsa hallitsee vahvasti. Aivan liian vahvasti, tämä on kuin lakritsamehua, jos sellaista on. Se on pettymys, voi vain haaveilla miten rommin vivahteet olisivat heijastuneet maltaan, humalan ja hiivan komboon. Lisäaineet on perseestä, melkein aina. Olut muistuttaa enemmän pastry stoutia kuin barleywinea. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko. 

To Øl Sloopkogel TIPA

Sjellannista vahvaa IPAa, 10,0 %, Mosaic, Azacca, Idaho 7, jopa Sabro. Keltaista ja sameaa. Ananasta ja mangoa tuoksussa, ehkä vähän viinaisuuttakin. Maku on kohtuullisen täyteläinen, makeaa karamellisuutta, joka kuitenkin kuivuu nopeasti. Puhdasta on, ei vihanneksisuutta, ei alkoholikaan tunnu. Hedelmäisyyttä on, bensaa, lievästi katkeruuttakin, vaikka IBU-luku on vain 15. Aika hyvää näin vahvaksi, juotavuutta on. Oluen nimi on hollantia ja tarkoittaa wrecking ballia. Mitähän se on suomeksi? Murskausmötikkä? Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko. 

Pühaste Siksak

 Tarton ylpeydeltä "pehme ja mahlane topelt IPA", 8,0 %, DDH, Strata ja Enigma. Edustava ulkonäkö, vaaleaa, kuulasta ja sameaa. Aromeissa hedelmäpastilleja ja kuivempaa yleishedelmäisyyttä, miksei meloniakin. Maku on trooppisia hedelmiä mukaileva, makeahko, mangoa ja ananasta hunajamelonin sivussa. Tölkissä mainitaan passion ja persikka, miksei niitäkin. Ei täysin parasta raikkautta. Vahvan bockin ja balttiporterin jälkeen mehuinen IPA tuntui ehkä liiankin nektariselta, session aloituksena olisi voinut toimia paremmin. Nyt en siis erityisemmin innostunut, mutta eihän tässä mitään vikaa ole. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Hiisi Tahva Baltic Porter

 Balttiporter on sovelias oluttyyli tammikuulle, niin kuin mm. puolalaiset ovat havainneet. Nyt sitten sesonkiin sopivaa olutta Jyväskylästä, 7,5 %, 40 IBU. Tummanruskeaa, heikko vaahto. Maltainen, kevyesti leipäinen tuoksu, ei juuri hedelmäisyyttä. Maku on myös maltainen, keskitäyteläinen, tummaa suklaata. Varsin kuiva, ei karamellia tai hedelmää. Ihan ok, miellyttävääkin, hyvin lyhyt jälkimaku. Puhdasta on, mutta jotenkin liian yksioikoinen. Ostopaikka Helsinki, Triplan Alko.

Schloss Eggenberg Urbock 23°

 Ville Leinon Itävalta-tuomisista viimeisenä maisteltavaksi setin taatusti odotetuin olut. Eggenberg vastaa tunnetusti nykyään monsteribockin Samichlausin valmistamisesta, mutta tekee tietysti myös muita vahvoja bockeja. Tämä Urbock on kantavierreväkevyydeltään nimen mukaisesti jyrkät 23 Platoa. Alaotsikoltaan pale double bock ja alkoholia 9,6 %. Kypsynyt linnan kellarissa inhimilliset yhdeksän kuukautta. Keskiruskeaa kirkasta olutta, melkein kultaista, odotin hieman tummempaa. Ohut häviävä vaahto. Voimakkaan maltainen tuoksu, hieman lääkemäisyyttä mukana. Maku on paksu, yrttinen, täyteläinen, lievästi makea. Hedelmäistä tämä ei ole. Mutta miellyttävää tanakkaa juomaa, makeutta ei ole liikaa. Yllättäen katkeruutta kerääntyy havaittavasti. Juotavuus on tässä vahvuusluokassa erinomainen.

Kriv Stenders: Danger Close: The Battle of Long Tan

Uusi australialainen elokuva Vietnamin sodasta vuodelta 2019. Realistinen kuvaus kesän 1966 Long Tanin taistelusta, jossa 100 miehen australialainen komppania joutuu parintuhannen Vietkongin/pohjoisvietnamilaisen saartamaksi. Varsin suppea fokus siis ja laajempaa kontekstia ei oikeastaan käsitellä ollenkaan. Se on tavallaan elokuvan etu, intensiivisyyttä riittää. Erinomaiset näyttelijät esittävät ristiriitaisia hahmoja, tässä ei tosiaankaan mitään kirkasotsaista sankaritarinaa olla kuvaamassa. Yleensä Vietnamin sotaleffoissa ollaan tiheässä viidakossa, mutta nyt taistellaan harvahkossa kuivassa kumipuumetsässä, joka muistuttaa hieman suomalaista mäntykangasta. Kuvattu Queenslandissa, mutta uskottavalta vaikuttaa. Vietkongilla näyttää olevan vain kranaatinheittimiä ja jalkaväkeä, kun australialaisia tukee (uusiseelantilainen) raskas tykistö, helikoptereita, pari napalmia kylvävää jenkkikonetta ja lopulta panssaroituakin kalustoa. Raakaa jälkeä tulee, noin 20 australialaista kuolee, kaikki noin 20-vuotiaita. Vietnamilaisten tappiot moninkertaiset, mutta niitä elokuva ei käsittele. 

Põhjala Baltic Porter Day 2023

Juhlapäivän vahvaa porteria Tallinnasta hanassa Henryn baarissa, 10,0 %, 30 IBUa, kahvia lisätty. Mustaa on, tuoksussa paahdetta, suklaata ja kahvia. Maku on pehmeä, märkä, kuivahko, suklainen tummalla tavalla. Erinomainen juotavuus, ei mitään tökkivyyksiä. Ei sitten oikein jälkimakuakaan, joten päivän erinomaisen Adroit Theoryn black IPAn loisto himmentää tämän oluen tasoa. Eri tyyli toki kyseessä ja kyllähän Põhjala tietää mitä tekee. Hyvää on. Henry’s Pub, 21.1.2023.

Sudden Death Can Halen

Saksalaista idioottimaista huumoria DDH IPAn nimessä, 6,7 %, Hallertau Blanc, Sabro ja El Dorado. Sameaa on. Tuoksussa tropiikin hedelmiä. Maku kuivahko, hedelmäinen, ei kovin raikas. Ei horjahduksia, mutta kovin keskinkertainen kaikin tavoin. Sabro ei liikaa pääse häiritsemään. Katkeruutta ei nyt havaittavissa. Aikaa kului, nälkä tuli, kokeilin paikan fish & chipsiä. Turska ok, nälkä lähti, mutta ei ehkä ruokalajin klassikkosuorituksia. Henry’s Pub, 21.1.2023.

Sudden Death Powerplay Pilsner

Ensivierailu Rautatientorin Henry’s Pubiin. Jotenkin tuntuu, että samanniminen baari toimi aiemmin vanhalla linja-autoasemalla Narinkkatorilla. Nyt se on kuitenkin Untappdin verified venue ja mienkiintoista tarjontaa. Iso baari, asiakaskunta ei vaikuta craft-harrastajilta, paljon syöjiäkin. Lyypekin craft-panimo on tehnyt alueensa suosikkityyliä pilsneriä. 5,0 %, lievää utua, melkein kirkas. Maltainen täyteläinen tuoksu. Kuiva viljainen riipaisu maussa. Täyteläistä on, puhdasta. Katkeruutta ei riittävästi, mutta on kuitenkin. Ryhdikästä kamaa pohjoissaksalaiseen tyyliin. Henry’s Pub, 21.1.2023.

Garage Vitamin Sea Zenon

Virginialaisten jälkeen paluu vanhalle mantereelle Barcelonaan, tosin tässä tupla-IPAssa partnerina Bostonin liepeiltä ponnistava Vitamin Sea. 8,5 %, huippuhumalat Strata, El Dorado, Citra ja HBC630. Keltaista ja sameaa. Makeaa ananasta ja melonia tuoksussa. Maku on samaa linjaa, trooppisia hedelmiä runsaasti, kiivi ja mango liittyy mukaan. Pehmeää on, tasapainoisuutta, tosin etupainotteisesti, takatilassa on klappia katkeruuden suhteen. Mutta puhdas trooppisuus kantaa kyllä olutta hienosti. Pien, 21.1.2023.

Adroit Theory Invisible Art (Ghost 1216)

Session tumma yksilö black IPA, 10,0%, 98 IBU. Kyllä olut käytännössä musta on. Paahdetta tuoksussa, mutta myös makeutta. Maku on onneksi kuiva, lievää maitoisuutta ja paahteista maltaisuutta. Kuivattuja hedelmiä myös. Pehmeä, suhteellisen kuohkeakin. Aika kova, paljon parempi kuin odotin. Juotavuus erinomainen. Lievä takapurentakin löytyy. Jos ei session paras, niin ainakin terävintä kärkeä. Black IPA on toimiessaan käsittämättömän upea oluttyyli ja tässä se toimii, jopa näin vahvana. Pien, 21.1.2023.

Adroit Theory Morpheus (Ghost 1271)

Session vahvimmassa TIPAssa 10,5 %. Toivottavasti Morpheus-nimi ei viittaa Alvinnen käyttämään villihiivaan. Nyt taas vaaleampaa kamaa. Vaaleammat tuoksuu heikommin, tässäkin vain hillittyä mandariinia. Makukin vähäeleinen, kuivaa appelsiinia, oikein tervetullut kuivuus edellisen ylimakeuden jälkeen. Sitrus dominoi, ehkä pientä alkoholin pistelyä taustalla. Katkeroa ei paljoa tule sekaan, mutta se olisikin yllättävää näissä vahvuuksissa. Taitaa olla session kovin ennen mustaa lammasta. Juotavuus on niin hyvä kuin voi kohtuullisesti odottaa. DDH, Citra, Motueka, El Dorado, Azacca ja Mosaic. Kaikki suosikkihumaliani, joten ilmankos maistuu. Pien, 21.1.2023.

Adroit Theory Necropolis 2034 A.D. (Ghost 1234)

Kolmosolut taas tummempaa sameutta. Samat luvut kuin edellisessä, 10.0 %, 40 IBU. Passionia ja aprikoosia tuoksussa, lievää yrttisyyttä myös. Maussa on makeutta, karamellisuuteen asti. Nyt on selvästi liikaa makeutta, tasapaino horjuu. Hedelmäisenä tämä kuitenkin pääosin pysyy, alkoholikaan ei kurkistele liikaa. Mutta juotavuus kärsii, imelyys tökkii. Spelttiä mukana, DDH, Citra, Motueka, El Dorado. Pien, 23.1.2023.

Adroit Theory Now I Am Death, Destroyer of Worlds (Ghost Destroyer)

Kakkosena jo tripla-vahvuutta IPAssa, 10,0 %, 40 IBU. Edellistä vaaleampaa, keltaista, sameaa nytkin. Aromit vaisumpia, appelsiinia ja tangeriinia lähinnä. Kuivan sitruksinen maku, melkein greippiä. Pehmeää taas, kuohkea, hyvä juotavuus. Lämmetessä tulee mukaan kypsempiä hedelmiä. Nyt katkeruus heikompaa. DDH, Citra, Galaxy ja El Dorado.  Pien, 21.1.2023.

Adroit Theory EBK Down To Die (Ghost EBK)

Pienissä virginialaisen Adroit Theoryn tap takeover. Päätin maistella oluet osittain sokkona, eli en katsonut tarkempia speksejä ennen maistoa. Oluen tyylin ja vahvuuden näin toki jo tilatessa. Ensimmäinen tupla-IPA, 8,0 %, ruskeahkoa, sameaa. Trooppishedelmäinen tuoksu, hieman minttua. Hieman yrttinen maku, mentholi maussakin, eli voisi olla Sabroa. Pehmeää ja kuivaa, tasapainoa on. Persikka ja mango painottuu myös, katkeruutta on myös ilahduttavasti. Aika kova startti. IBUja 36, eipä humalia näköjään olekaan julkistettu, joten sikäli sokkohomma turhaa. Olen aiemmin juonut melkein samannimistä olutta, saattoi tietysti olla samaakin. Pien, 21.1.2023.

Mister B Tired Uncle Bella Uncle

Melvillen leffan tuottama adrenaliiniryöppy tuntui edelleen eikä vielä haluttanut lähteä nukkumaan. Siispä siirryin vielä Juovaan, illan ainoa baari, jossa hanatarjonta selkeästi esillä.   Paljon asiakkaita täälläkin, mutta tiskin päästä löytyi miellyttävä istumapaikka. Selvästi mielenkiintoisin uutuus Pohjois-Italian Mantovasta, Mister B itselleni uusi panimotuttavuus. Kollabo meidän oman Espoon Tired Unclen kanssa. Tupla-NEIPA, 8,0 %, HBC630, Galaxy, Enigma. Sameaa, sitrusta tuoksussa. Hieman karamellisempi maku, hedelmäisyyttä kyllä edelleen. Kuivuu nopeasti loppua kohti, jopa lievää katkeruutta. Mutta ei tässä oikein tuoreutta ja raikkautta ole. Puhdaspiirteinen silti, ehkä illan kolmesta oluesta paras. Juova, 20.1.2023.

Brewski Ester

En oikein viihtynyt Bierhausissa, joten tallustelin kakkosoluelle rautatieasemakompleksin toiselle puolelle Kaivopihalle. Täälläkin jouduin katsomaan tarjonnan Untappdista, koska edes henkilökunta ei tiennyt myymiään oluita baarin oman Untappd-näytön reistaillessa. Valinnaksi tuli isäntäpanimon west coast IPA, 7,0 %, harvinaisesti setripuussa kypsytetty. Kirkas ruskea olut. Puuta todellakin maussa, hedelmäisyyttä, kuivaa. Ei ihan onnetonta. Pehmeää ja puhdasta, mutta ei tietenkään tuoretta. Vähän katkeroakin itse asiassa pukkaa. Tämäkin baari varsin täynnä, en aluksi päässyt istumaan. Barski, 20.1.2023.

Basqueland Better On A Yeti

After cinema -oluelle Oodin viereen Bierhausiin. Hanalätkät sen verran epäinformatiivisia, että jouduin tiskillä katsomaan kännykän Untappd-sovelluksesta baarissa tarjolla olevat oluet. En muista aivan vastaavaa ennen tapahtuneen. Valinnaksi tuli hazy pale Baskimaasta, 6,0 %, BRU-1, El Dorado, Cashmere. Sameaa, mehuista, ehkä hieman hapantakin. Ei oikein puhdasta ja ohutkin. Kevyesti katkeroa sentään. En ole pitkään aikaan käynyt baarissa viikonloppuiltana klo 22 jälkeen, kun baari täynnä amatööriasiakkaita. Muuan varttuneempi herra saavutti viikon kohokohtansa, kun näki minun ottavan valokuvan hanalätkästä. Hän oli niin hämmästynyt, että halutti uusia suoritus hidastettuna. Tietty viehätys tungoksessa on, mutta liikun kyllä nykyään mieluummin rauhallisempaan aikaan. Bierhaus München, 20.1.2023.

Jean-Pierre Melville: L'Armée des ombres

 Olin nähnyt kaksi tai kolme Melvillen rikoselokuvaa ennen kuin törmäsin tähän Varjojen armeijaan vuodelta 1969. Taisi olla vuokrattu VHS-kasetti 1980-luvulla. Tyyli oli sama kuin vaikka Le Cercle rougessa tai Un flicissä, mutta kontekstina vastarintaliike toisen maailmansodan miehitetyssä Ranskassa. Elokuva kolahti vähintään yhtä kovaa kuin muutkin Melvillet, sodan olot oikeastaan vain syvensivät dramaattisuutta ja traagisuutta. Olin hieman hämmästynyt, että elokuvaa ei erityisemmin arvostettu varsinkaan Ranskassa. Onhan elokuvassa selvää de Gaullen palvontaa, vähän huvittavastikin, mutta eihän tekijän poliittiset näkemykset pitäisi heijastua esteettisiin arvioihin. Pidetäänhän natsiohjaaja Leni Riefenstahlia tai maolaista Godardiakin arvossa yleisesti. Sittemmin olen nähnyt L'Armée des ombresin useaan kertaan, mutta en muistaakseni valkokankaalta. Nyt sitten Reginassa esitys, alaotsikolla "pitkä versio", 145 minuuttia. Leffasta näyttää olevan ainakin 100-minuuttinen "italialainen" versio, mutta omissa muistikuvissa tämä on noin kahden tunnin mittainen. Ilmeisesti tätä 145 minuutin versiota on kuitenkin esitetty Suomessa jo pitempään. Elokuva on restauroitu 2006, mutta ilmeisesti pituus ei siinä kasvanut.

Reginassa digitaalikopio, mutta ei se minusta esitystä "kylmentänyt", niin kuin von Baghilla oli tapana sanoa. Verrattuna alkuviikon The Big Sleepin esitykseen selvästi vähemmän yleisöä, suuri osa kuulosti puhuvan ranskaa keskenään. Melville alkaa olla siis aika lailla unohdettu suuruus. Ikävää sinänsä, mutta sitä suurempi ylpeys kuulua Melvillen harvinaisiin arvostajiin. Ehkä tosiaan aiempia näkemiäni pitempi versio, aivan kaikkia kohtauksia en muistanut ennestään. Melvillen lakoninen tyyli on kyllä tyrmäävä, voiceover toimii hienosti ja säästeliäästi muita keinoja tukeva musiikki tulee hallitusti kehiin. Äärimmäisen moderni ja kestävä asetelma, vastarintaliikkeen toimijoiden moraali kyseenalaistetaan viemättä silti kuitenkaan heiltä kunniaa. Saksalaiset ovat brutaaleja, mutta eivät kuitenkaan mitään epäihmisiä. Melvillen rikoselokuvista tuttu lohduton lopetus toteutuu tässä poikkeuksellisen koskettavasti. Näyttelemisestä ei oikeastaan tässä elokuvassa ole kyse, Ventura, Signoret ja kumppanit tuntuvat elävän roolejaan täysillä. Hieman yllättävästi huumoriakin tihkuu mukaan ainakin Signoretin peiteroolien asusteissa. Rakenne on episodimainen, Melvillehän tässä tulkitsee Kesselin romaania omien kokemustensa kautta. Ei siis nouse Melvillen tuotannon aivan ykköseksi, mutta hänen kolmesta sota-aikaan sijoittuvista leffoistaan kiistaton ykkönen. Ja taistelee koko tuotannon top-3 -sijoituksista. 

 

Raschhofer Das Zwickl

 Toisena Ville Leinon Raschhofer-näytteenä zwickl, kohtuullisen vahva, 5,4 %, 25 IBU. Sameaahan tämäkin on, ehkä hieman tummempaa ruskeaa väriä kuin Eggenbergin zwicklissä, vaahtoa ei paljoa kehittynyt. Heikkoa tuoksua, hieman makeaa maltaisuutta. Maku on pehmeän maltainen, pyöreä, nyt selvästi enemmän makua kuin panimon märzenissä. Lievää hedelmäisyyttä Eggenbergin oluen tapaan. Kohtuullisen täyteläinen, mutta varsin yksioikoinen kokonaisuus on tässäkin Raschhoferissa. Jälkimaku on myös hyvin tyhjä. Mutta ei mitään virheitä, hyvin puhdasta olutta on tämäkin.

Raschhofer Märzen

 Luulin, että kaikki Ville Leinon omatuomat itävaltalaiset ovat Eggenbergejä. Huomasin vasta jääkaappiin kurkkiessa, että mukanahan on kaksi Raschhoferin olutta. Tämäkin panimo on perinteikäs, etiketissä mainostetaan aloitusvuodeksi 1645. En ole ennen heidän oluisiin törmännyt. Panimon kotipaikka Altheim on Eggenbergin Vorchdorfin tapaan yhtä etäällä niin Salzburgista kuin Linzistä, mutta nyt hyvin lähellä Saksan rajaa ja Inn-jokea. Ihan Altheimin vieressä on Braunau am Inn, Adolf Hitlerin syntymäkaupunki siis. Raschhoferin märzenissä on vahvuutta 5,1 %. Kirkasta kultaista olutta, hyvin vaaleaa, vastasataneen pakkaslumen valkeaa vaahtoa. Hillityt aromit, hieman keksistä viljaisuutta. Maku on kuivan maltainen, tosiaankin hieman voileipäkeksinen, lievää rasvaisuutta, aika ohutta kokonaisuutena. Edelliseen zwickeliin verrattuna makumaailma on varsin yksiulotteinen, vaikkakin puhdas. Nyt peräkärry on kovin minimaalinen. Tuntuu selvästi vaatimattomamman panimon tuotteelta Eggenbergiin verrattuna.

Schloss Eggenberg Naturbursch Bio-Zwickl

 Eggenbergin toinen kokeilu tässä sessiossa on luomuzwickel, suodattamaton vaalea lager siis, 4,9 %, mukana vehnääkin. Varsin sameaa on, sormet ei näy lasin toiselle puolelle oluen läpi. Vaaleanruskeaa, pienikuplaista vaahtoa. Yrttiset ja maltaiset aromit hallitsevat. Maku on pehmeän täyteläinen, kuivasti maltainen, puhdas, lievästi hedelmäisyyttä. Yrttistä purevuutta on nokare maussakin. Jälkimaku on olemassa, mutta kovin maltilliseksi se tuntuu löystyvän. Sitten pitkän odotuksen jälkeen nielu kuitenkin kuivahtaa, kyllä katkeruutta on saatu mukaan. Aika kovaa kamaahan tämä on, selvästi odotuksia parempaa ja monimuotoisempaa. 

Schloss Eggenberg Malz Meister

 Leinon Ville oli Itävallassa vuodenvaihteessa ja toi sieltä nipun näytteitä paikallisen Eggenbergin oluista. Eilen järjestettiin Buenos Aires Boys / Montevideon kreivien retrotapaaminen valokuvashow'n merkeissä ja samassa yhteydessä sain Eggenberg-näytteet mukaan. Aiemmin olen juonut tämän Eggenbergin oluista vain erinomaista Hopfenkönigiä, jota sattumoisin maisteltiin eilen Olarin Panimolla. Dunkelissa 4,8 %, varsin tummaa dunkeliksi, kauempaa melkein mustaa. Pienikuplaista vaahtoa mukavasti. Hyvin maltainen tuoksu, melko runsaasti, lievää paahdettakin kohoaa. Maku on täyteläisen maltainen, lievästi makea, hieman metallinen, veri tuntuu. Selvästi enemmän makuja kuin random-dunkelissa, mutta maut eivät täysin miellyttäviä. Tämä oluttyyli ei muutenkaan ole erityinen suosikkini. Maku lähestyy naapurimaa Tšekin tmavéja. Katkeruutta ei juuri ole, mutta sitähän ei odotakaan. Ei niin makea kuin pelkäsin, mutta ei silti maistu kovin hyvältä.

Plattoon Brew Agile Data Engine Oil Release 2.0

 Lisää Solita-liitännäistä olutta viime viikon North By Northeastin jälkeen. Kyseessä nyt vahvempi kakkosversio vuoden takaisesta Agile Data Engine Oilista, asialla siis Teppo Ruokosalmi Hollolasta. Vahvuutta nyt selvästi enemmän, 6,6 %, IBU 36, pullotettu 12.9.2022. Vehnää mukana, humalina Challenger, Centennial, Columbus, Willamette ja Amarillo. Lakritsa, kaakao ja vanilja mainittu, ehkä raaka-aineina, ehkä tavoiteltuina makuvivahteina. Kaadoin hieman rennolla kädellä, ruskeaa vaahtoa kerääntyi lasiin huomattavasti, oluen runko hyvin tumman ruskea, lähes musta. Vaahdossa melko suuria kuplia, ei kovin pitkäikäisiä. Aromit todella paahteisia, lähes tuhkaisia, lakritsaa, salmiakkiakin. Ehkä kevyesti savua tai maitoista happamuutta. Maku on todella kuivan paahteinen, lievää leipäisyyttä, vähän lakritsan makeutta, ABC-kahvia, hyvin tummaa suklaata. Luvattua hedelmäisyyttä tuntuu vähemmän, ehkä neljän kuukauden ikä jo on hieman karsinut sitä. Pehmeää ja kuohkeaa, mutta ei erityisen täyteläistä. Jos lisäaineita mukana, niin niiden määrä ilmeisen vähäinen. Ainakaan vanilja ei juuri tunnu. Tässä vahvuudessa stoutissa tai yleensä tummassa alessa voi odottaa täyteläisyyttä, se jää puuttumaan. Kevytversioon verrattuna paahteisuutta on todella rutkasti enemmän, hedelmääisyyden kustannuksella. Savua en oikein havaitse tälläkään kertaa. Perätila ei ole tässä vahvemmassakaan versiossa tyhjä, kapeaa pitkäkestoista katkeraa purentaa löytyy. Puhdasta ja juotavaa, nyt kuivemmalla ja maultaankin tummanpuhuvalla otteella. Oikein nautinnollista.