skip to main |
skip to sidebar
Oluen nimi tuo setämiehen mieleen jotain vaaleaa ja siroa, mutta jyväskyläläinen Kiira on lähes mustaa ja raskaan näköistä. 4,5%, etiketin mukaan "maallisten himoitsema" juoma, johon lisätty lakritsijuurta. Tuoksussa mausteita, anista. Maku on kohtuullisen paksu, mutta tyhjähkö. Paahtoa kevyesti, mausteita myös, maitoakin. Siis hieman paradoksaalisesti paksu viskositeetti, mutta maussa ei täyteläisyyttä. Liian makea, lakritsa ja vielä makeampi karamelli korostuvat, myös jälkimaussa. Liian sekava kokonaisvaikutelma, Kiira ei mahdu Hiisin parhaiden oluiden joukkoon. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Jyväskyläläinen koiraolut varmaankin maitokauppaan laimennettu versio Raivoava Rakki -IPAsta, vain 4,5%. Tämäkin etiketin mukaan "läjäytetty humaloilla". Musiikkisuositukseksi tarjotaan QOTSAa, joka tarkoittanee kalifornialaista Queens of the Stone Age -bändiä, jota en tunne. Korvikkeena pistin soimaan Grand Funk Railroadia. Todella reippaasti vaahtoavaa kamaa, näin kova reagointi ei varmaan tarkoituksellista. Tuoksussa vahvasti kypsää trooppista hedelmää, punaruskea väri vaahdon pohjalla. Maku on pehmeää hedelmää, hieman ylikypsä vivahdekin ehkä, hieman marjojen puolellekin pyörähtää. Katkeruuttakin on mukana ripaus. Ehkä Raivoavaa kuivempi, tässä ei niin paljon karamellisuutta. Hedelmän maku ei ole täysin puhdas, kylkeen työntyy jotain sivumakua, vähän niin kuin ylikypsän persikan möhnäksi menneessä osassa. Yllättävän täyteläinen, makua on reippaasti, tämä haastaa nykyisen suomalaisen APA-buumin kaikki osanottajat. Tykkäsin enemmän kuin Raivoavasta. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Lievästi vappuun assosioituvana juomana hunajaolutta Oolannista. Hirvittävästi hiilihappoa, tuoksussa simaisuutta, simainen makukin, hunaja tuntuu vahvasti. Mallas jää pahasti taustalle, pirskahteleva hiilihappo peittää muutenkin aisteja. Nahkean epämiellyttävä jälkimaku, ei sentään niin hirvittävää kuin puolalaiset vahvat meadit. Kertakokeiluksi jää ilman muuta. Tässä on ehkä sama resepti kuin Laitilan aiemmin tekemässä Harald-ravintolaketjun nimikko-oluessa. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.
Bayern omituisen hermostunut alusta alkaen ja Mario Götze taas poissa, Guardiolan ote on kirvonnut? Real pirteä alusta asti, Neuerilta kova moka, mutta Bale hätäili yli. Di Mariakin ehti vetää yli ennen Modricin kulmaa varttitunnin kohdalla. Ramos täysin vapaa ja puski häkkiin, ottelu ratkesi tähän, Bayern olisi tarvinnut kolme maalia. Bayern menikin täysin shokkiin, rikkoivat jokaisessa tilanteessa. Neljä minuuttia myöhemmin vapaapotkusta Ramos viimeisteli taas. 34. minuutilla tyypillinen Realin vastahyökkäys, Ronaldo teki kolmannen. Neljäskin lähellä, mutta Ronaldon laukaus pomppasi yli tyhjän maalin. Xabi Alonso otti tyhmän varoituksen tällaisessa tilanteessa ja missaa finaalin. Toisella jaksolla pelattiin vain minuutit pois. Lopussa Ronaldo vetäisi vapaapotkun muurin alta verkkoon.
Kiteen porterikin 4,6%, lähes mustaa. Hyvin paahteinen, kuivaa tuhkaa lähes, kahvia, hienoista happamuutta maitoisesti. Täyteläisyyttähän ei suomalaisessa jakelusysteemissä olueen saada, ei sitä ole tässäkään. Tykkään kyllä kuivuudesta, tässä ei ole lähdetty pienintä yhteistä nimittäjää etsimään teollisuuslaitosten tapaan. Paahteen kyljessä oleva tyhjyys ei ole täysin miellyttävä, pieni hedelmäisyys parantaisi vaikutelmaa. Katkeruutta ei paljoa, mutta sitä ei tässä tyylissä juuri odotakaan. Aika näppärä, odotukset kyllä kasvavat Kiteenkin suuntaan vahvempien tuotteiden toivottavasti syntyessä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Kiteen uuden VO-panimon oluita oli tarjolla Helsingin olutfestivaalilla, mutta vain isoissa pulloissa, joten jäi kokeilematta. Nyt rauhallisemmassa tilanteessa pääsen maistelemaan karjalaista kamaa ensimmäistä kertaa, kun Oulusta yllättäen tavaraa löytyi. Hetken mietin, olisiko kyseessä ensimmäinen juomani pohjoiskarjalainen olut. Näin ei ole, 90-luvulla vaikutti liperiläinen Pohjois-Karjalan Panimo, jonka Lumotar tuli tsekattua.
Haastavasti IPAksi nimetty maitokauppaolut, siis 4,6%. Varsin sameaa, ohuehkoa vaahtoa, tuoksussa raikasta hedelmää. Maku on hieman karvaan hedelmäinen, hieman kuin raakaa omenaa. Hedelmäisyys hallitsee ohutta runkoa, sitrusta tässä ei oikein ole. Toffeista karamellia kevyesti. Katkeruus on ilahduttavaa, kuivana ja pitkänä se levittyy, joskaan ei erityisen voimakkaana. Lievästi positiivinen yllätys, ei tämä mikään IPA ole, mutta hakkaa kevyesti monien pienten ruotsalaisten panimoiden IPOiksi nimetyt tuotteet. Enemmän sitrusmaista hedelmää pitäisi siis saada. Nimen Pajari ei näytä olevan Tolvajärven taistelun sankarille suunnattu kunnianosoitus. Se ei tarkoita arkista metallimiestäkään, mutta nivoutuu muinaiseen Venäjän etuoikeutettuun nilkkiryhmään. Kiteetä terrorisoi ilmeisesti takavuosina jokin venäläistaustainen pikkusatraappi. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
Illan toinen luomuolut Hebden Bridgestä, paksukuplaista vaahtoa keräävä vaniljaporter, 4,5%. Tuoksussa paahtoa ja maitoa, keveä vaniljaisuus leviää maussa samojen ainesten päälle, mutta ohueksi kokonaisuus silti kääntyy. Vaniljaisuus ei hallitse liikaa olutta, paahteinen porter on ryhdikäs näillä reunaehdoilla, kuivaa katkeroakin mukavasti jälkitunnelmassa. Little Valleyn panimomestarin nimi on etiketin mukaan komealta kalskahtava Wim van der Spek. Tällä nimellä olisi taatusti irronnut avauskokoonpanon paikka Hollannin maajoukkueessa 70-luvun katkerissa MM-taistoissa, Wim van Hanegemin ja Willy van de Kerkhofin välistä. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.
Oluthuone Leskinen valmistautuu vappuun työväenmusiikki-illalla, tämän oluen taustalla hämmentävän ajankohtaisesti Natalia-neito toivoi hartaasti vapaata Ukra-ii-naa. Yorkshiressa ongelmat ovat ensimmäisestä maailmasta, siellä vedetään luomuolueen savua, joka ensituntumalla tuntuu kovin lakritsaiselta ja esanssiselta. 5,5%, kohtuullinen pähkinärunko, vehnää mukana, katkeruutta heikommin. Savu ei nyt tuntunut miellyttävän, siinä on jotain Ukrainan yli jyräävien armeijojen jättämää poltetun maan karvasta aromia. Oluthuone Leskinen, 28.4.2014.
Skottijättiläispanimolta Perämeren hyytävään kevääseen toinen prototyyppiolut, etelälontoolainen porter onnistuu paljon paremmin kuin Interstellar. Vain 5%, paahtoa tanakasti, maitohappoa, ei erityisemmin hedelmää. Katkeroakin tuntuu kerääntyvän mukavasti, ainakin tulisen thairuuan jälkitunnelmissa. Kauppuri5, 28.4.2014.
Skottipanimon prototyyppituotetta oululaisessa burgeribaarissa. Paksua ruis-IPAa, 6,5%. Makeaa leipää, mausteista, ei kunnolla katkeroa. Tuntuu pahasti karkealta kotikaljalta, ei ole onnistunut ollenkaan. Epämiellyttävä kaikin puolin, ehkä huonoin juomani BrewDog-olut. Kauppuri5, 26.4.2014.
Illan päätteeksi belgihumalaa, tutusta Hommelbieristä fresh harvest -tuorehumalaversio viime vuodelta, taas Jani Simosen kellarin antimia. 7,5%, belgihiivaa, kukkaa, hedelmää, jälkimaku kuiva, mutta ei katkera. Runko hieman horjahtelee, mutta toimii silti näppärästi.
Toisen tanskalaiskaksosen tumma megapläjäys pääsi Jani Simosen kellarista Night Stalkerin verrokiksi. Suklaajäätelöä, kermaa, hyvin makeaa. 11,5%. Puoli vuotta kellarissa. Vakuuttavaa tämäkin, vaikka vaniljaa hirvittävästi tässäkin. Kevyempi ote, ei niin siirappisempi, hämmästyttävän keveä kaikessa makeudessaan. Ehkä keveys korostui Goose Islandin vaikutuksesta, mutta hieno suoritus kuitenkin.
Harri Vaaralan kellarista harvinaisempaa jenkkikamaa. Vaniljaa, marjaa, 11,7%. Kypsää portviiniä, sherryä. Mielenkiintoista ja vaikuttavaa olutta, vaikka kovin makeaa. Kolmisen vuotta kypsynyt, kahvia ja kaakaota. Ehkä lisäkypsytyksellä siirappisuus vähenisi, ehkä ei. Sama pohja kuin panimon Bourbon County Stoutissa, mutta tynnyrikypsytyksen sijaan kuivahumaloitu. Katkeruus ei näin vahvassa kontekstissa toimi, tai ehkä oli jo hiipunut pois.
Liminka Brewing Companyn uusi black IPA. Marjainen tuoksu, karviaismarjaa ehkä. Maussa ei paahtoa ollenkaan, äärimmäisen hedelmäinen. 9%, ehkä liian makea, mutta alkoholi peittyy täysin. Katkeruutta (noin 70 IBU) voisi saada lisää, vaikka kohtuullisesti sitä löytyykin. Imperial Brown voisi olla oikeampi tyylisuunta. Kypsää luumua, mansikkaisuuttakin on. Session muut maistelijat löysivät hieman paahteisuuttakin, mutta itselleni se ei noussut esiin. Harri Vaarala ei halua paahtoa black IPAan, itse olen eri mieltä. Harrin aiempi BIPA olikin erilainen, mutta ehkä silloin lähempänä stoutia.
Belgialaisten lambic-valmistajien yhteistyö, sekoituksessa mukana lambicia kahdeksalta alan toimijalta (3 Fonteinen, Boon, De Cam, De Troch, Hanssens, Lindemans, Oud Beersel, Timmermans). Kaksi vuotta kypsynyt Timo Kanniaisen kaapissa, versio 2011. Rutikuiva geuze pääsee aina hämmentämään, on se niin erikoista kamaa. Ei juuri vaahtoa, kirkkaan keltaista, äärimmäisen kuivaa valkoviinityylistä happamutta. Varsin vahvaa, 7%. Nahkaisen vakuuttava juoma, ehkä hieman liian tasalaatuisen profiiliton. Ymmärrän hyvin lambicin lumon, mutta tällainen nautinto on ehkä parhaimmillaan harvakseltaan annosteltuna.
Harri Vaaralan uutuusolut, 8,5-prosenttinen tupla-IPA. Keittohumalina Magnum, Simcoe, Centennial, Galaxy, Amarillo, Cascade. Kuivahumalat samoja ilman Magnumia ja Cascadea. Pantu tammikuussa. Pehmeää pihkaa, hedelmää vähemmän, ei makeutta. Katkeruus voisi olla kovempi, ei ainakaan haittaisi. Ehkä hieman yksiulotteinen, mutta varsin kovaa kamaa jo nyt. Tyylipuhdas suoritus, persoonallisemmalla tvistillä voisi tuottaa vielä paremman lopputuloksen.
Missourilaisen Boulevardin upea farmhouse ale inspiroi Jani Simosta testaamaan sitä alan ehdotonta klassikkoa vastaan. Janin kellarista löytyi sattumoisin molempia oluita maistelusessioon. Dupontin oluen nimikin sopii hyvin illan teemaan. Dupont on 9,5%, Boulevard 8,5%. Dupont-pullo ehkä noin vuoden vanha, Boulevard talven Systembolaget-satoa. Hyvin samanlaisiahan oluet ovat, molemmat todella hedelmäisiä, Dupontissa hitusen enemmän happamuutta, Boulevard pippurisempi ja ehkä vähän katkerampikin. Molemmat hengästyttävän mahtavia. Silti Dupont on vielä lievästi, mutta selvästi parempi.
Uusi versio Timo Kanniaisen persoonallisen hienosta single hop kölschistä, jota on tuunattu alas päin maitokauppavahvuuteen. Taas kaksi eri variaatiota, toinen alkuperäisen tapaan kölsch-hiivalla, toinen amerikkalaisella hiivalla. Samanlainen kuivahkon appelsiinin efekti kuin alkuperäisessä. Täyteläisyys silti säilyy ja Citra-humalan tehot kantavat hyvin loppuun asti. Kölsch-versio on sitruksisempi, jenkkivariaatio viljaisempi ja täyteläisempi. Kölsch-versio tuntui itselleni toimivan paremmin. Erinomainen golden ale, kuten aiemmin totesin, toimisi hienosti panimoravintolan keveämmän arsenaalin tuotteena.
Oulusta muuton lähestyessä ehkä viimeinen paneutuneempi maistelusessio paikallisten alan miesten kanssa. Liminka Brewing Companyn Harri Vaarala ja Predatoryn Timo Kanniainen ovat tehneet kimppapanona kaksi variaatiota muodikkaasta maitokauppavahvuisesta American Pale Alesta. Timon resepti, Harrin laitteisto. 41 IBUa, 4,6 / 4,7%, Centennial, Magnum, Cascade, Columbus. Siis kaksi eri versiota, erona hiiva, toisessa amerikkalainen, toisessa englantilainen.
Jenkkiversiossa pihkaa ja hedelmää tuoksussa, maussa raikasta makeahkoa hedelmää, jälkimaussa varsin tanakasti potkua. Brittivariaatio on jotenkin nahkeampi, karamellisempi. Ei järisyttäviä eroja, mutta huomattavia kuitenkin. Sokkomaistelu, pidin amerikkalaista selvästi parempana, vaikka en tiennyt mitä eroa oluissa oli. Mielenkiintoinen tilaisuus nähdä hiivan erot. Oululais-liminkalainen tuotos sivu mennen sanoen hakkasi kevyesti kaupallisen tarjonnan samantyyppiset oluet. Verryttelynä nimittäin kokeilimme ennen näihin iskemistä Mallaskosken Pale Alea, Laitilan Ameriikan Alea, Nokian 66:ta ja Malmgårdin Huvila Pale Alea.
Illan vehnäteemassa lopulta aitoa asiaa Baijerista (tai oikeastaan Hessenistä). Suhteellisen tumma punertava väri, 5,4%. Yllättävän epämiellyttävä tunkkainen tuoksu. Maku on neutraalimpi, hieman pihkaista hedelmäisyyttä, mutta jotenkin puuroinen mössöinen suutuntuma. Ei liian paksu, mutta tahmean töhnäinen. Ehkä pullo ei ole paras mahdollinen, mutta taustalla olevat vehnävahvuudet eivät jostain syystä pääse kunnolla esiin. Esteri, banaani ja purukumi ovat siellä, mutta tunkkaisuus peittää niitä pahasti. Ettalin omalla brändillä tuotettu weizen iski takavuosina aivan erilaisella intensiteetillä. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Tuoksussa neilikkaa ja muita mausteita. Pehmeän hedelmäinen perusmaku, jota seuraa lähes hiekkaisen kuiva katkeruus. Hopfenweizenia tai humaloitua witiä ehkä Tanskassa lähdetty hakemaan hyvin kuivassa oluessa, mutta rungon ohkaisuus (4,8%) on ongelma. Paljon hiilihappoa, raikkaampaa vetoa kuin hollantilaisessa teollisuustuotteessa, mutta muuten jää paljonkin toivomisen varaa. Mielenkiintoinen maahantuonti kuitenkin Fyn-saarelta, itse olen juonut Coisbo-oluita aiemmin vain Kööpenhaminassa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Hollantilainen megapanimo kirjoittaa tosiaan vehnäoluensa huolettomalla kieliasenteella otsikon mukaisesti. Maitokauppakamaa, 4,7%, tuoksussa purukumia. Ohutta, mutta kuivaa, esterisyys kohoaa esiin, ei banaania. Yllättävän kuiva takapotkukin, toimisi täyteläisempänä kohtuullisesti. Reinheitsgebotille tietysti viitataan kintaalla, joten mukana akaasiauutetta mausteena. Jonkinlainen nahkea pahvinen sivumaku hommassa leijailee, saattaa olla sieltä peräisin. Ostopaikka Oulu, Raksilan Prisma.
Päinvastoin kuin Thwaitesin Indus, tämä kevyt (4,7%) porter on bottle-conditioned. Siis pullossa-käynyt, suomenkielinen termi on hankala. Lähes musta olut on hyvin paahteinen, kahvinen porter. Lievästi makea, mukavan terävä takapotku kapealla tavalla. Täyteläisempi voisi olla, ohueksi runko jää. Sedimenttiä ei juuri löydy, erityisen pehmeääkään tämä ei ole. Etiketissä mainitaan savuisuus ja lakritsa, savua en noteerannut, mutta lakritsaa ilman muuta havaittavissa. Ei mikään huono olut, mutta ei erotu monista kilpailijoistaan erityisemmin. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.
Arvelutti hieman kaataa tätä englantilaista IPAa IPA-lasiin, koska epäilin olutta englantilaistyyliseksi IPAksi. Sehän ei ole enää oikeaa IPAa, amerikkalaiset ovat sen omineet samalla tavalla kuin 1970-luvulla Wim Wenders sanoi amerikkalaisten kolonialisoineen eurooppalaisten alitajunnan. Ovelastihan tämä ei olekaan India Pale Ale, vaan nykyisen Pakistanin mahtijoen mukaan nimetty. Pakistan Pale Ale, PPA? Olut tulee Lancashiren klassiselta jalkapalloalueelta, Blackburnista Prestonin ja Burnleyn välistä. Blackburnissa on sattumoisin paljon pakistanilaistaustaisia ihmisiä, suhteellisesti eniten muslimeja Britanniassa, 25%.
Kyseessä on tyypillinen britti-pale, hieman pihkainen pähkinyys leimaa mukavaa juomaa, mutta ei siis sitrushedelmää eikä kuivaa katkeruutta. 4,6%, tavanomaiseen englantilaistyyliin reseptissä on vehnää, joka tasapainottaa ja sessioittaa oluen näppärästi. Tykkään kyllä nytkin, mutta riilinä siirtyisi varmaan vielä uudelle tasolle. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.
Atlético lähti selvästi ylilatautuneena semifinaaliin, peli ei lähtenyt liikkeelle ollenkaan samaan malliin kuin esim. Milania vastaan. Mourinho lähti hakemaan 0-0 -tulosta, kokoonpanosta poissa Oscar, Hazard ja Schürrle. Diego Costaa yritettiin pitkillä tavoittaa, ei syntynyt tilanteita. Varttitunnin kohdalla Filipe Luisin kulma oli painua suoraan sisään, Cech torjui, mutta loukkaantui, sisään 41-vuotias Schwarzer. Atléticon 21-vuotias sensaatiokoppari Courtois on sattumoisin lainassa Chelsealta. 35. minuutilla Mario Suarezin veto vähän ohi, enempää ei syntynyt. Raul Garcia pelasi liian ylhäällä, viimeistelykyky ei miehen paras avu. Vicente Calderonille matkustaneen Ylen selostajan ääni häiritsevästi tuli ennen kuvaa, mies oli myös ärsyttävän selvästi Chelsean puolella.
Toisella jaksolla ei isoja muutoksia, 55. minuutilla Schwarzerilla vaikeuksia, mutta Diegolta heikko ratkaisu. Chelsea-kapteeni Terry loukkaantui, tilanteita alkoi syntyä. Gabin hyvä vapaapotku ja Ardan pusku ohi, Villa tuli sisään aivan liian myöhään. Tilanne jäi auki ilman vierasmaalia, mutta Atlético selvä pettymys.
Viime kesänä Helsingin festivaaleilla ilahduttanut porilaisbelgi saapuu nyt pullossa laajempaan jakeluun. Siis 4,1%, Saaz, Styrian Golding, inkivääri, korianteri,mustapippuri. Hanaversiossa mausteet jäivät taustalle, mutta nyt ne pääsevät liian suureen rooliin. Edelleen hedelmää raikkaasti, mutta mausteet blokkaa oluen aukeamisen kunnolla. Witbierissä tämäntyyppiset mausteet toimivat usein näppärästi, mutta ohrablondessa homma tökkii. Monet ovat tykänneet, mutta ei oikein minun makuun. Oluthuone Leskinen, 21.4.2014.
Coloradosta syksyinen maustestout Perämeren kevään lämpimimpänä päivänä. 5,8%, todella mausteinen tuoksu, ei vaahtoa. Hirvittävän mausteinen, kuin ruotsalainen kardemummaolut. Mausteet peittävät kaiken muun, ei innostanut millään tavalla. Oluthuone Leskinen, 21.4.2014.
Vahvaa belgialea Mechelenistä, 11%. Pullon kyljessä luetellaan olut-sanaa eri kielillä, listassa hilpeästi sekä Olut että Kalja. Tummanruskeaa, makean hedelmäinen ja mausteinen tuoksu. Maku on hyvin täyteläinen, hyvin makea, siirappia, sokeria, suklaata, karamellia. Kypsää hedelmää kohtuudella, mutta sekin uppoaa hirvittävään sokeriliemeen. Lakritsaa ja anista, ne eivät paranna kokonaisuutta ollenkaan. Katkeruudesta ei jälkeä, ei tosin alkoholistakaan. Toiminee jälkiruokajuomana, mutta itse en tykkää tällaisista oluista ollenkaan. Punaista nauhaa kantava vaaleampi versio ei ollut kummoinen sekään, mutta hieman tätä parempi. Humalabuumi on menossa Belgiassakin. Jos se johtaa tällaisten imelyyshirvitysten katoamiseen, niin en todellakaan jää kaipaamaan. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Pääosin suomalaisvoimin toteutettu elokuva kantaa pitkään loistavalla perusoivalluksellaan natsien pakenemisesta kuuhun 1945. Tekninen toteutus on yllättävän näyttävää, humoristiset elokuvaviittaukset toimivat ja näyttelijätyökin on pääosin onnistunutta. Sarah Palin -tyylisen US-presidentin kampanjapäällikön roolissa Peta Sergeant muistuttaa kovasti Sophie Marceauta. Käsikirjoitus on kuitenkin onnettoman löysä ja se alkaa puuduttamaan katsomiskokemusta ja lopputulos lässähtää pahasti. Erittäin lupaavaa jälkeä kuitenkin Vuorensolalta ja kumppaneilta, toivottavasti jatkoa seuraa paremmalla kokonaisvaikutelmalla.
Snyder on Yalen professori, puhuu 11 kieltä, mm. venäjää, ukrainaa, puolaa ja jiddišiä. Tässä vakuuttavassa teoksessa onkin lähdeluetteloa 40 sivua kaikilla näillä kielillä. Bloodlandsilla Snyder tarkoittaa Ukrainaa, Puolaa, Valko-Venäjää, Baltiaa ja kaistaletta Venäjän länsiosasta. Vuosien 1932 ja 1945 välillä Hitlerin ja Stalinin diktatuurit murhasivat tällä alueella 14 miljoonaa ihmistä. Korkeampiakin lukuja on esitetty, mutta Snyder rajaa tähän lukuun pelkästään harkitut siviileihin ja sotavankeihin kohdistuneet väkivaltaiset hengenriistot.
Snyder käynnistää teoksen Holodomorilla, Ukrainan nälänhädällä 1932-33, jonka aiheutti Stalinin johtamien kommunistien järjestämä maatalouden pakkokollektivisointi. Kun kollektivisointi näytti epäonnistuvan, Stalin ja hänen apurinsa harkitusti kärjistivät tilanteen nälänhädäksi ja kannibalismiksi siemenviljan pakko-otoilla, viljan viennillä ulkomaille ja eristämällä Ukrainan maaseudun kaupungeista. Vertaamalla myöhempään natsiorganisaatioon Stalinin Himmlerinä vaikutti Lazar Kaganovitš (joka oli monen johtavan bolševikin tapaan juutalainen) ja Heydrichina myöhemmin suomalaisille tutuksi tuleva Vjatšeslav Molotov. Snyderin mukaan suoranaisiksi murhiksi voidaan arvioida 3,3 miljoonaa. Se on vain arvio, koska natsien tapaisia tilastoja ei tapahtumaketjusta ole. Snyderin viileä kuvaus kääntyy todella kylmääväksi, kun nykyisen Itä-Ukrainan alueelle saapuu venäläisiä uudisasukkaita, heidän ensimmäinen askareensa uusissa asunnoissa on kantaa ulos nälkään kuolleet ukrainalaiset. Tästä on mielenkiintoista kääntää katse alueen nykyisiin tapahtumiin.
Kommunistien ns. luokkasota kulakeiksi kutsuttuja pienviljelijöitä vastaan kiihtyi 1937, kun gulagiin karkotetut (pääosin ukrainalaiset) kulakit alkoivat vapautua. Samassa murha-aallossa Stalinin ideologiasta hävisi viimeinenkin kansainvälisyys, kun terrorin kohteeksi joutuivat myös epäilyttävät ei-venäläiset kommunistit. Eniten tapettiin puolalaisia, suomalaisten uhrilukemaksi Snyder saa 10 000. Tämän aallon uhrilukema on tarkemmin dokumentoitu, se on noin 700 000. Ukrainan nälänhädästä ei länsimaissa tiedetty mitään, vuosien 1937-38 terroristakin aikalaiset näkivät vain yksittäiset näytösoikeudenkäynnit, murhaamisen todellinen mittasuhde paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Natsien väkivaltakoneisto pääsi kunnolla liikkeelle vasta 1941 hyökkäyksessä Venäjälle. 1930-luvulla massamurhaamisesta Verimailla vastasivat lähes kokonaan kommunistit. 1939 Hitler ja Stalin jakoivat Puolan, samalla Stalin liitti Baltian ja osia Romaniasta Neuvostoliittoon. Talvisodan lopputuloksen ansiosta Suomi jäi Snyderin määrittelemien Verimaiden ulkopuolelle. Stalinin terrori jatkui vallatuilla alueilla, tunnetuimpana tapauksena 20 000 teloitettua puolalaista upseeria Katynissa ja muilla murhapaikoilla. Nälkä oli natsejakin kiinnostava ase. 1941 tavoitteena oli näännyttää nälkään noin 30 miljoonaa venäläistä ja asuttaa läntinen Venäjä saksalaisilla. Tämä ei toteutunut suunnitellussa mittakaavassa. Toisena tavoitteena ollut juutalaisten hävittäminen konkretisoitui vasta kun salamahyökkäys Moskovaan hyytyi syksyllä 1941. Samaan tapaan kuin kommunisteilla 1932, operaation epäonnistumiselle piti löytää sijaiskohde, kulakien kohtalon kokivat nyt vallatun alueen juutalaiset. Nopeimmin kuolivat kuitenkin saksalaisten ottamat sotavangit, jotka ahdettiin pieniin aitauksiin ilman ruokaa, Snyderin lukema on kolme miljoonaa kuollutta valkovenäläistä, ukrainalaista ja venäläistä sotavankia ensimmäisenä sotatalvena. Syksyllä 1941 kuoli täällä enemmän sotavankeja joka päivä kuin länsirintamalla koko sodan aikana.
Juutalaisia massamurhattiin aluksi ampumalla ja näännyttämällä pakkotyöllä keskitysleireillä. Saksan vammaisten "eutanasiaan" alunperin suunnitellut kaasusysteemit tuotiin itään ja varsinaiset kuolematehtaat Bełżecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa käynnistyivät 1942-43. Auschwitzin keskitysleirin kylkeen rakennettiin lopuksi Birkenaun tuhoamisosa, jonka miljoona uhria olivat pääosin Unkarista ja Länsi-Euroopasta. Verimaiden juutalaisia Snyder arvioi murhatun 5,4 miljoonaa. Tässä yhteydessä Snyder kyseenalaistaa myös venäläisten marttyyristatuksen suuruuden toisessa maailmansodassa. Esimerkiksi venäläisiä juutalaisia kuoli "vain" 60 000. Monet neuvostoliittolaisiksi uhreiksi lasketut oli pakkoliitetty Neuvostoliittoon vasta 1939-40. Suurin osa uhreista oli ukrainalaisia, puolalaisia, valkovenäläisiä ja tämän alueen juutalaisia.
Karua luettavaa, mutta vielä karummaksi menee. Snyderin teoksen loppuosa toi itselleni ehkä eniten lisävalaistusta. Kaikkein pöyristyttävimmät sotarikokset tapahtuivat natsien toimesta 1944, kun puna-armeija alkoi lähestymään Saksaa. Snyder keskittyy Varsovan gheton kapinaan 1943 ja varsinkin Varsovan toisen kansannousun kukistamiseen loppukesästä 1944. Himmler ja SS-kenraali Bach-Zelewski päästivät kaupungissa irti Oskar Dirlewangerin, joka oli erikoistunut naisten ja lasten kiduttamiseen. Stalinin puna-armeija jäi seuraamaan hävitystä Veikselin toiselle rannalle. Luin hyvin nuorena ghettokapinaa kuvaavan Leon Urisin romaanin Mila 18, mutta jälkimmäisestä Varsovan verilöylystä Snyderin tiheä raportointi on ehkä paras lukemani.
Snyderilla ei tietenkään ole vastausta siihen, miksi näin kävi. Jonkinlaista yksilöpsykologista selitystä hän tarjoaa. Kun mahdoton paratiisiutopia (Stalinilla kollektivisointi, Hitlerillä Neuvostoliiton murskaaminen) ei onnistunut, epäonnistuminen peitettiin vihalla avuttomimpia uhreja, ukrainalaisia ja juutalaisia, kohtaan. Pahinta jälkeä syntyi, kun kaksi murhakoneistoa kohtasivat samassa ajassa ja paikassa.
Toinen länsirannikon olut peltomarketissa, nyt Washingtonin Seattlesta. Panimolla kyllä nykyään tehdas itärannikollakin. Samaa ikää Widmerin kanssa, tämäkin vanhentunut viime tiistaina. Korvin (?) kuultavassa eilissä meripihkainen väri, sitruksinen tuoksu, nahkean hedelmäinen maku. Kevyen maltainen, muistuttaa brittibitteriä kegissä tai pitkään kypsyneessä pullossa. Todella laimeaa kaikin puolin. Raivostuttavaa ajatella miten taivaallisia oluita Seattlessa tehdään ja sitten sieltä tuodaan tämä. Eikä se suurimmalta osalta maahantuojan (Heino) vika ole, vaan suomalaisen olutsysteemin. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Maailman olutpääkaupungista, USA:n länsirannikon Oregonin Portlandista, on saapunut lageria eteläisen Oulun peltomarkettiin. Tuoksussa tuulessa huojuvia ohrantähkiä, maku on hedelmäisen maltainen, siis hieman makea, kohtuullisen täyteläinen, suhteellisen raikaskin. Siitä huolimatta, että parasta ennen -päiväys on mennyt jo umpeen neljä päivää sitten. Yli puoli vuotta on pullon matka siis kestänyt ja eihän tässä mitään järkeä ole. Olettaisin, että matkan varrelle ovat tippuneet ainakin katkerot, niitä tässä ei paljoa enää ole. Kyseessä gluteeniton olut, ei varsinaisesti Widmerin omaa tuotantoa, Omission on ilmeisesti jokin sopimuspanija. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Päivän toisessakin oluessa on kirjoitusvirhe, mutta tällä kertaa varmaankin tarkoituksellisen vitsikkäästi heijastellaan puhekieltä. Laitilassakin on päätetty lähteä suoraan Mallaskosken tapaan tavoittelemaan Nokian 66:n markkinaa jenkkirekvisiitalla. Tölkin kyljessä mainostetaan "vahvasti humaloitu", mutta se kiistetään saman tien tyylisuunnalle vaatimattomalla EBU-lukemalla 35. Sameaa keltaista juomaa, tuoksussa raikasta hedelmää ja karamellia. Maku on pehmeän hedelmäinen, mutta lievästi tunkkainen, tuoksun raikkaus ei jatku ollenkaan. Runko on suhteellisen ohut, jälkimaussa on katkeruutta, mutta pikemmin hillityllä englantilaisella kuin länsirannikon tyylillä. Hernekeitto ei nyt tule ilahduttavasti pintaan. Ehkä ryhtiä löytyy enemmän kuin Etelä-Pohjanmaalta, mutta Nokian tuotteeseen jää matkaa reippaasti. Aivan liian varovainen suoritus jälleen kerran Varsinais-Suomesta. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Teerenpelin oluessa ensivaikutelmaa leimaa kirjoitusvirhe. Tavuviivaa ei näy, joten Teerenpelin mielestä tämän oluen nimi ei siis ole Kesähessu tai Kesä-Hessu. Alaotsikkona mild ale -olut. Perinteinen mild on yleensä hyvin tumma, tämä taas on tavanomaisen keltainen. Vehnää mukana, vain 3,8%, vaahtoa ei juuri synny. Tuoksussa kevyesti hedelmää. Maku on varsin neutraali, ohutrunkoisesti hedelmää, nahkeaa pahvisuutta. Hyvin ohkainen vetisyyteen asti. Jälkimaussa on jotain karkeaa kitkeryyttä, joka ei kunnolla muodosta nautinnollista katkeroa. Tällä kertaa siis Teerenpelillä on mennyt pieleen kaikki kirjoitustaitoa, alan perustermien tietämystä ja oluen valmistusta myöten. Tästä voidaan mennä vain eteenpäin, toivotaan niin. Tampereella olen juonut takavuosina yhteenkirjoitettua Kesähessu-nimistä olutta, mutta käsittääkseni se oli vahvempaa. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
The Hustlerin kirjoittajan Walter Tevisin toisen romaanin tulkinnan näin nyt 30 vuoden tauon jälkeen toistamiseen. Ensimmäisellä kerralla tykkäsin, mutta nyt scifi-pätkä tuntuu kovin väkinäiseltä. Ex-kuvaaja Roegilla on visuaalista silmää ja New Mexicon hienot maisemat White Sandsia myöten tavoitetaan hyvin. Muuten kameratyö on turhan kikkailevaa ja rytmi aivan liian löysä. Reippaasti ylipitkä elokuva tuntuu kovin unettavalta. David Bowien näyttelemisestä ei voi puhua, mutta laiha kokaiinisumussa horjuva rock-tähti sopii hyvin avaruusolion rooliin. Psycho-tyyliin leikatut seksikohtaukset ovat virkistävintä antia tylsässä kokonaisuudessa, musiikin käytössä on originaaleja ideoita ja kuivaa huumoriakin löytyy.
Laitilan uusi vehnä näyttää aika samanlaiselta kuin Olvikin ja samat 4,7% on saatu länsirannikollakin aikaiseksi. Tuoksu on neutraalimpi, ei esteriä niin selvästi. Maku on myös hailakampi, hieman nahkeampaa hedelmää ja vehnähiivaisuuden maku heikompaa. Raikkauskin heikompaa, ehkä hieman kuivempi kuin Sandels. Tässä on enemmän geneerisempää vaalean alen tunnelmaa kuin Olvin selvässä weizen-tuntumassa. Laitilalle ominainen hernekeitto häivähtää tuoksussa, maussa vähemmän, mutta kyllä sen sieltä voi kaivaa. Tuntuu hieman täyteläisemmältä kuin Sandels, mutta häviää muilla osa-alueilla. Tämä on vehnäolueksi hyvin vaatimaton. Kylmä totuus siis, että Iisalmen isot pojat päihittävät kevyesti tämän ei-enää-niin-pienen uudemman yrittäjän. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Olen kuullut useammalta suunnalta, että Olvin edustajat olivat viime vuonna naureskelleet jossain alan tilaisuudessa Nokian 66:lle. Tällainen olut ei tulisi koskaan Suomessa myymään. Toisin kuitenkin kävi ja nyt Iisalmessakin on otettu lusikka kauniiseen käteen. On syntynyt Olvin historian ensimmäinen pintahiivaolut. Helpointa on tietysti lähteä vehnäoluen kautta. Ja toden totta, uudessa Sandelsissa on hyvin esterinen hiivaisen vehnäoluen tuoksu. Maku on vastaavanlainen, esterinen ja hedelmäinen. Banaania vähemmän ja runko jää aika vetiseksi, sattuneesta syystä alkoholipitoisuudeksi on valikoitunut 4,7%. Kyllä tämän baijerilaistyyliseksi weizeniksi tunnistaa ja tärkkelyksen kanssa pelleilykin on lopetettu. Tunnustusta on annettava, kun siihen on aihetta. Tuskin näillä reunaehdoilla paljon parempaan tulokseen pääsevät muutkaan, kohtahan se nähdään kun Laitilan uusi vehnä pääsee kokeiluun. Kun Iisalmessa on saatu apina pudotettua harteilta, niin ei muuta kuin Olvi IPAa väsäämään. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Tanskalainen kaurapils on aika vahva, 6%. Pelkistetty etiketti lämmittää odotuksia, nimessä mukava kunnianosoitus pennsylvanialaiselle klassikolle, Victory Prima Pilsille. Lievää sameutta ulkonäössä, hieman yrttinen maku, vilja ei nouse kunnolla esiin, pehmeä runko, kohtuullinen katkeruus. Plevnan Petolintu on ollut parin viikon ajan arkioluena, joten tämä ei siihen verrattuna erityisemmin jytise. Täyteläisyyttä on, mutta tykkään pilsistä enemmän rutikuivana pohjoissaksalaisena viljajuomana tai sitten selvästi hedelmäisenä hiivasta huolimatta. Tässä yrttisyys jää jonnekin välille ja se ei toimi tarpeeksi hyvin. Sinänsä näppärä ostos Alkolta, vaikka ei kai liity mihinkään laajempaan teemaan, kunhan nyt hankittiin tämmöinen. Savumallasta netin mukaan seassa, se selittää osan poikkeusvivahteista. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Brittiolutpullon kyljessä oleva teksti "Free Beer" osui ensin silmään ja hätkähdin syyllisesti pälyilemään ympärilleni. Ensi vuoden alusta voimaan tulevan alkoholilain alustavan tulkinnan mukaan olutbloggaaja muuttuu desperadoksi, jos hän kirjoittaa blogiin ilmaiseksi saamastaan oluesta. No, tarkemmin katsoessa kyseessä on "Wheat Free Beer", mukana ei siis vehnää ja ilmeisesti gluteeniton, vaikka ohraa ja maissia löytyy. Luulin ohrassakin gluteenia olevan, mutta enpä ole asiaan perehtynyt. Enkä missään nimessä saanut olutta ilmaiseksikaan.
Hailakan keltainen kirkas olut Yorkshiresta Scarborough'n liepeiltä, heikkoa vaahtoa, 4,5%. Tuoksussa kirpeää marjaisuutta ja viljaa. Ensivaikutelma maussa on epämääräisen nahkealla tavalla viljainen ja hedelmäinen, ei yhtään miellyttävää. Maissin käyttö saattaa jotenkin nyrjäyttää makutottumuksia. Katkeruutta on kapean pistävällä tavalla aika reippaastikin. Fiilis on kuten joissakin varhaisissa luomuoluissa, kaikki ei nyt klikkaa kohdalleen. Mutta jälkimaku pelastaa paljon. Jos en gluteenia voisi käyttää, niin tässä olisi kohtuullisen maukas olut käytettävissä. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Toinen vahva Ridgeway-olut, nyt 12%. Quadruple yleensä tarkoittaa vahvaa tummaa mausteista belgitrappisti-tyylistä alea, mutta tässä väri lähinnä meripihkaa. Heikkoa vaahtoa, tuoksussa kypsää hedelmää, alkoholia. Maussa tammisuutta, konjakin tyyliä, siis rypälemäisyyskin tulee mieleen, ei belgihiivaa. Makeaa karamellia, polttavaa alkoholia. Hedelmäisyyttä ei ole barleywine-tasolle asti, jonkinlainen nyrjähtänyt geneerinen strong ale ehkä kyseessä. Jälkimakukin on lähinnä makeutta, tammisella mausteisuudella ryyditettynä. Jonkinlaisena jälkiruokajuomana ehkä roolia tarjolla, mutta muuten aika vaivalloinen olut. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Tämänkin brittioluen Alko lykkäsi kotimaista pienpanimokampanjaansa sotkemaan. Kymmenprosenttinen vahva stout, suklainen tuoksu, maussa hedelmäisempi lähtö, siirappia, suklaata seassa, alkoholia, sherryä, jotain anistakin. Tykkään itse enemmän kahvisemmista stouteista, mutta kyllä tämä kohtuullista on. 99 EBUa katoaa kyllä melko perusteellisesti, katkeruus on korkeintaan kohtuullista tasoa. Paahteisuuskin varsin heikkoa, hedelmäisyys pinnalla. Periaatteessa melko samanlainen kuin myös saatavilla oleva Foundersin stout, mutta samaa monimuotoisuutta ei tuotteessa ole. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Leskisen Hiisi-festivaali jatkuu, nyt tarjolla jyväskyläläisen musiikkiklubin nimikko-olutta, 5,7%. Samea punaruskea ulkoasu, tuoksussa makeaa hedelmää, ylikypsää päärynää. Hedelmäinen maku, jotain kirpeämpääkin, aika persoonallinen vaikutelma, ei täysin minun makuun. Käsittääkseni vehnä-ale, baarimestari jopa tarjosi vaihtoehtona weizen-lasia. Kipsiä tai jotain kivennäisainetta tulee mieleen, ihan kuin vissyvettä olisi lorahtanut alen sekaan. Suhteellisesta vahvuudesta huolimatta runko jää siis vetiseksi. Jälkimaussa on pistävyyttä, joka on enemmän suolaisen mausteista kuin katkeraa. Hiisin oluiden vaatimattomampaa puolta tällä kertaa, vaikka ei tämäkään mielenkiinnoton ole. Oluthuone Leskinen, 14.4.2014.
Oululainen Oluthuone Leskinen näyttää nykyisin melkein derbyshireläisen Thornbridgen panimon ultrakoilliselta taproomilta. Thornbridgen perushanan brown alen ohella tarjolla läjä pulloja ja nyt vielä real ale -käsiteltynä tummaa hedelmäistä eiliä (dark, fruity ale). Vain 3,9% ja lähes musta olut. Tällaista brittijuomaa on totuttu pitämään mild-tyylisenä, jossa adjektiivi viittaa vähäiseen katkeruuteen. Sellainen tämä ei minusta ole, koska katkeruutta kyllä löytyy. Hyvin pehmeää, paahtoakin, ehkä siis kevyt black IPA, vaikkapa Black Baby IPA. Ja toisaalta, ehkä ei kuitenkaan, ei katkeruus niin vahvaa ole. Kypsää luumumaista hedelmää siis on, maitoisuuttakin, eli pikkustoutin piirteitä. Yllättävän monimuotoinen olut näin kevyellä rungolla ja vuoden paras riili Oulussa tähän mennessä. Oluthuone Leskinen, 14.4.2014.
Englantilaisessa olutskenessä mild on kevyt, yleensä tumma, tyylisuunta, mutta saksalaisessa kontekstissa en ole siihen ennen törmännyt. Baijerin perinnepanimon mild on hyvin vaalea, kirkas, 5,1%. Tuoksussa ohuesti viljaa. Maku on täyteläisen maltainen, helles-meininkiä, hiilihappoja ehkä hivenen normia enemmän, katkeropotkua on aika vähän, sekin hellesin tapaan. Hyvin tehty kaikin puolin, mutta kovin persoonattomattomaksi jää valtavassa baijerilaisessa tarjonnassa. Mild ei siis viittaa tässä mitenkään oluttyyliin. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Vaisumman kuopiolaiskaksikon jälkeen lupaavampaa tanskalais-belgialaista pilsiä, 4,5%. Tuoksu on hyvin sitrusmainen, hyvin IPA-mainen. Maussa kuitenkin lager-tyylisesti viljaa, kohtuurunko, hedelmäisyyttäkin nokare ja jälkimaku huomattava, ei kuitenkaan massiivinen. Aromihumalointiin tässä on panostettu ja aika kukkea lopputulos onkin. Mukana kauraa, jokin lievä yrttinen happamuus voi syntyä sieltä. En oikein innostunut, Pohjois-Saksan parhaiden pilsien puhtaaseen katkeruuteen jää kovasti matkaa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Prisma.
Toinen Jaakko Matikaisen lähettämistä savolaisoluista, tummempi on ruskean värinen, sama vahvuus 4,7%. Tuoksussa on nyt talkkunaa ja tuoretta leipää, kotikaljafiilistä. Maku on makea, kvassimainen, lievästi hedelmäinen, enemmän talkkunaa ja leipää. Nyt ollaan niin epämiellyttävän juoman äärellä, että parempi etten kirjoita enempää. Ikävä kyllä, nämä Alahovin oluet olivat pahoja pettymyksiä.
Jututin Helsinki Beer Festivalilla Jaskan Kaljat -blogin Jaakko Matikaista, olemmehan jo vanhoja tuttuja. Jaska tarjoutui ystävällisesti lähettämään savolaisen Alahovin Viinitilan oluita, joita hän oli ostanut kuopiolaisesta maitokaupasta. Viinitila on Kortejoella, Kuopion itäpuolella. Lähetys saapui ja oluet testaukseen.
Alahovin vaalea variaatio on yllättävän tumma samea olut, pienikuplaista vaahtoa, 4,7%. Hyvin makea mansikkainen tuoksu, kermatoffeeta, diasetyyliä. Maku on melko neutraali, kevyesti voimainen, varmaan diasetyyliä, makeahkoa karamellisuutta. Hämmentävästi en oikein aisti maltaan makua, tätä voisi olla vaikea tunnistaa olueksi. Jälkimakua ei juuri kehity, katkeruutta ei synny. Eihän tämä hyvältä tunnu, viinitilalla kannattaisi ehkä nyt paneutua hieman tarkemmin oluen valmistukseen.
Syksyllä on tarkoitus tehdä kierros Kalliovuorilla ja Wyomingin valtio on tiukasti ohjelmassa, ei ehkä lammasfarmit kuitenkaan ensisijaisesti. Arvoituksellisesti, mutta hauskasti nimetty olut Buxtonista, joka sijaitsee keskellä Englannin Peak Districtiä, Derbyshiren puolella. Tupla-IPA, 8,4%, ns. Special Reserve -sarjaa, toisaalta pullossa kehotus Drink Fresh! Tuoreena juominen on nyt todella vaikeaa, kun pullotusajankohdaksi on merkitty August 2013. Skandaalimaista, jos maahantuoja tuo vasta nyt olutta myyntiin Suomessa, mutta toivottavasti asiaan liittyy lieventäviä asianhaaroja. Pullolla hintaa 10,50 euroa, joten asiakas voi todellakin odottaa saavansa kunnon kamaa. Ananasta ja pihkaa tuoksussa. Maussa samaa fiilistä, lisäksi jokin yrttinen vihanneksinen sivumaku, huono homma. Pahinta on, että jälkimaku puuttuu käytännössä kokonaan. Mangoa, kiiviä ja muuta trooppista hedelmää löytyy rungosta, mutta katkerot ovat hävinneet oluesta. Huono mielihän tästä tuli, suomalaista olutystävää ilmeisesti kusetetaan jälleen. Maahantuojan nimi on käsittääkseni Malty Oy. Oluthuone Leskinen, 11.4.2014.
Alkoi vähän epäilyttämään oman arviointikyvyn hämärtyminen. Onko Oulun seudun kotioluet todellakin parempia kuin kaupallinen tarjonta? LBC:n stoutin perään heitin nyt verrokiksi michiganilaisen imperial stoutin, jota voitaneen pitää nykytarjonnan oletettuna huippuna. Toki tämä on erilainen lähtökohdiltaankin, alkoholia 10,5% ja 90 IBUa, LBC:llä katkerolukema oli noin puolet siitä. Heti kaadettaessa viskositeettikin näyttää öljyisemmältä, vaahtoa en saanut aromilasiin oikeastaan ollenkaan. Tuoksussa on kypsempää alkoholisempaa sherryä tai portviiniä. Maussa paahteisuus vähäistä, kypsää luumuista hedelmää, lämmittävää alkoholia ja yllättävän terävä katkerokiskaisu. Tässä on siis satsattu paahdon ja kahvin asemasta hedelmäisyyteen ja katkeruuteen, käytännössä siis aivan erilainen olut kuin LBC:n stout. Mutta minkälainen olut! Kyllähän tässä on mahtava täyteläisyys ja monimuotoisuus, on varmaan reseptiä viilattu useammankin kerran ennen kuin tähän on päädytty. Hedelmä kääntyy lakritsan suuntaan ja makeus vähitellen lisääntyy. Jos väriä ei katso, niin barley winenakin voisi pitää. Grand Rapidsin Founders on maineeltaan kova ja tuote vastaa mainetta. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Harri Vaaralan Liminka Brewing Companyn musta beigevaahtoinen kotiolut, 8,7%. Tuoksussa on paahtomallasta, kahvia ja maitohappoa. Keskitäyteläisessä maussa tummaa suklaata, kahvia, makeampaakin lievää hedelmäisyyttä. Kirpeää marjaisuutta nousee esiin ennen kevyttä lopun katkeropotkua. Aika tasapainoisesti tuttuja aineksia, mutta osien summa ei nyt oikein kohoa korkeammalle. Ehkä runkoa olisi pitänyt vielä tukevoittaa, joskin sitten varmaan makeus olisi pyyhkinyt loputkin katkerot pois. Hiilihappoja ehkä aavistus liikaa minun makuun. Laadukas suoritus, mutta Harrilta olisi voinut odottaa enemmänkin. Reseptissä näkyy pieniä määriä kauraa, ruista ja turvemallasta. Humalat Target ja Warrior, vaniljaa, suklaata, kahvia. Lämmetessä huuliin tarttuu tahmeampaa jäännettä, olut siis odotetusti makeutuu, mutta pysyy hyvin nautinnollisena.
