Snyder käynnistää teoksen Holodomorilla, Ukrainan nälänhädällä 1932-33, jonka aiheutti Stalinin johtamien kommunistien järjestämä maatalouden pakkokollektivisointi. Kun kollektivisointi näytti epäonnistuvan, Stalin ja hänen apurinsa harkitusti kärjistivät tilanteen nälänhädäksi ja kannibalismiksi siemenviljan pakko-otoilla, viljan viennillä ulkomaille ja eristämällä Ukrainan maaseudun kaupungeista. Vertaamalla myöhempään natsiorganisaatioon Stalinin Himmlerinä vaikutti Lazar Kaganovitš (joka oli monen johtavan bolševikin tapaan juutalainen) ja Heydrichina myöhemmin suomalaisille tutuksi tuleva Vjatšeslav Molotov. Snyderin mukaan suoranaisiksi murhiksi voidaan arvioida 3,3 miljoonaa. Se on vain arvio, koska natsien tapaisia tilastoja ei tapahtumaketjusta ole. Snyderin viileä kuvaus kääntyy todella kylmääväksi, kun nykyisen Itä-Ukrainan alueelle saapuu venäläisiä uudisasukkaita, heidän ensimmäinen askareensa uusissa asunnoissa on kantaa ulos nälkään kuolleet ukrainalaiset. Tästä on mielenkiintoista kääntää katse alueen nykyisiin tapahtumiin.
Kommunistien ns. luokkasota kulakeiksi kutsuttuja pienviljelijöitä vastaan kiihtyi 1937, kun gulagiin karkotetut (pääosin ukrainalaiset) kulakit alkoivat vapautua. Samassa murha-aallossa Stalinin ideologiasta hävisi viimeinenkin kansainvälisyys, kun terrorin kohteeksi joutuivat myös epäilyttävät ei-venäläiset kommunistit. Eniten tapettiin puolalaisia, suomalaisten uhrilukemaksi Snyder saa 10 000. Tämän aallon uhrilukema on tarkemmin dokumentoitu, se on noin 700 000. Ukrainan nälänhädästä ei länsimaissa tiedetty mitään, vuosien 1937-38 terroristakin aikalaiset näkivät vain yksittäiset näytösoikeudenkäynnit, murhaamisen todellinen mittasuhde paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Natsien väkivaltakoneisto pääsi kunnolla liikkeelle vasta 1941 hyökkäyksessä Venäjälle. 1930-luvulla massamurhaamisesta Verimailla vastasivat lähes kokonaan kommunistit. 1939 Hitler ja Stalin jakoivat Puolan, samalla Stalin liitti Baltian ja osia Romaniasta Neuvostoliittoon. Talvisodan lopputuloksen ansiosta Suomi jäi Snyderin määrittelemien Verimaiden ulkopuolelle. Stalinin terrori jatkui vallatuilla alueilla, tunnetuimpana tapauksena 20 000 teloitettua puolalaista upseeria Katynissa ja muilla murhapaikoilla. Nälkä oli natsejakin kiinnostava ase. 1941 tavoitteena oli näännyttää nälkään noin 30 miljoonaa venäläistä ja asuttaa läntinen Venäjä saksalaisilla. Tämä ei toteutunut suunnitellussa mittakaavassa. Toisena tavoitteena ollut juutalaisten hävittäminen konkretisoitui vasta kun salamahyökkäys Moskovaan hyytyi syksyllä 1941. Samaan tapaan kuin kommunisteilla 1932, operaation epäonnistumiselle piti löytää sijaiskohde, kulakien kohtalon kokivat nyt vallatun alueen juutalaiset. Nopeimmin kuolivat kuitenkin saksalaisten ottamat sotavangit, jotka ahdettiin pieniin aitauksiin ilman ruokaa, Snyderin lukema on kolme miljoonaa kuollutta valkovenäläistä, ukrainalaista ja venäläistä sotavankia ensimmäisenä sotatalvena. Syksyllä 1941 kuoli täällä enemmän sotavankeja joka päivä kuin länsirintamalla koko sodan aikana.
Juutalaisia massamurhattiin aluksi ampumalla ja näännyttämällä pakkotyöllä keskitysleireillä. Saksan vammaisten "eutanasiaan" alunperin suunnitellut kaasusysteemit tuotiin itään ja varsinaiset kuolematehtaat Bełżecissä, Sobiborissa ja Treblinkassa käynnistyivät 1942-43. Auschwitzin keskitysleirin kylkeen rakennettiin lopuksi Birkenaun tuhoamisosa, jonka miljoona uhria olivat pääosin Unkarista ja Länsi-Euroopasta. Verimaiden juutalaisia Snyder arvioi murhatun 5,4 miljoonaa. Tässä yhteydessä Snyder kyseenalaistaa myös venäläisten marttyyristatuksen suuruuden toisessa maailmansodassa. Esimerkiksi venäläisiä juutalaisia kuoli "vain" 60 000. Monet neuvostoliittolaisiksi uhreiksi lasketut oli pakkoliitetty Neuvostoliittoon vasta 1939-40. Suurin osa uhreista oli ukrainalaisia, puolalaisia, valkovenäläisiä ja tämän alueen juutalaisia.
Karua luettavaa, mutta vielä karummaksi menee. Snyderin teoksen loppuosa toi itselleni ehkä eniten lisävalaistusta. Kaikkein pöyristyttävimmät sotarikokset tapahtuivat natsien toimesta 1944, kun puna-armeija alkoi lähestymään Saksaa. Snyder keskittyy Varsovan gheton kapinaan 1943 ja varsinkin Varsovan toisen kansannousun kukistamiseen loppukesästä 1944. Himmler ja SS-kenraali Bach-Zelewski päästivät kaupungissa irti Oskar Dirlewangerin, joka oli erikoistunut naisten ja lasten kiduttamiseen. Stalinin puna-armeija jäi seuraamaan hävitystä Veikselin toiselle rannalle. Luin hyvin nuorena ghettokapinaa kuvaavan Leon Urisin romaanin Mila 18, mutta jälkimmäisestä Varsovan verilöylystä Snyderin tiheä raportointi on ehkä paras lukemani.
Snyderilla ei tietenkään ole vastausta siihen, miksi näin kävi. Jonkinlaista yksilöpsykologista selitystä hän tarjoaa. Kun mahdoton paratiisiutopia (Stalinilla kollektivisointi, Hitlerillä Neuvostoliiton murskaaminen) ei onnistunut, epäonnistuminen peitettiin vihalla avuttomimpia uhreja, ukrainalaisia ja juutalaisia, kohtaan. Pahinta jälkeä syntyi, kun kaksi murhakoneistoa kohtasivat samassa ajassa ja paikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti