Lyon - Paris Saint-Germain 2-1

Lyonin avauksessa uusi kroaattipakkihankinta Dejan Lovren, mutta huomion veivät ensijaksolla vierailijat. PSG:n kärkipari Hoarou ja Erding Sessegnonin tukemina loivat toistuvasti vaarallisia tilanteita. Lyonin tähtitopparit Cris ja Boumsong pelkkiä pujottelukeppejä. Avausmaali tuli kulmasta 11. minuutilla, Sessegnon pisti etukulmalle matalan ja Erding käänsi häkkiin. Kohmeinen Lyon alkoi puolen tunnin jälkeen hieman vertyä, mutta kolme hyökkääjää Gomis, Govou ja Lisandro aivan unessa. Taustalta Källström ampui muutaman kerran terävästi ilman tulosta. Yksi kimmokepallo sentään osui tolppaan. Ratkaisu tapahtui tunnin kohdalla. PSG:n Sakho kaatoi yksin läpiajoon päässeen Gomisin, suora punainen. Lyon otti vähitellen otteen, maalivahti Edel sai ensin sormet väliin Gomisin laukaukseen, joka kimmahti tolppaan. Gomis kuitenkin tasoitti kulmahässäkästä 77. minuutilla. Heti perään Crisin roikkupusku vei pisteet isännille, joiden Gomis vielä kerran osui ylärimaankin. PSG:n Jallet pääsi vielä lopussa yksin läpi, mutta ei tasoittanut, päätti syöttää taaksepäin.

Joe Gores: Spade & Archer

Joe Gores kirjoitti 1970-luvulla Hammett-nimisen romaanin, jossa kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden luoja Dashiell Hammett istutettiin romaanihenkilöksi. Ylistyksestä huolimatta tulos oli minusta pinnistetty ja väkinäinen, ei lähelläkään Goresin parhaiden töiden tasoa. Ei se kunnolla Hammettin henkeäkään tavoittanut. Asiaa ei auttanut Wim Wendersin kovaonninen filmatisointi teoksesta.

Siispä uutinen Goresin suunnitelmasta kirjoittaa prequel, siis jonkinlainen edeltävä osa tai takautuma Hammettin kuuluisimmasta romaanista The Maltese Falcon, herätti lähinnä ristiriitaisia tuntemuksia, vaikka suuri Gores-fani olenkin. Esim. äskettäin kuollut Robert B. Parker munasi pahasti itsensä mitättömillä Chandler-lämmityksillään, vaikka on omillaan saanut aikaan kohtuullista jälkeä. Toisaalta asetelma on herkullinen, haukkatarinassa hypätään suoraan kovassa vauhdissa olevaan monimutkaiseen tapahtumavyyhteen. Päähenkilö Sam Spaden yksityisetsiväpartneri Miles Archer poistuu kuvioista heti kättelyssä, kun ilmeisen frigidi Brigid O'Shaughnessy päästää ilmat pihalle oletettavan tanakkaa erektiota kantaneesta turvamieheksi palkatusta häntäheikistä. Kylmäverisen murhan tapahtumapaikka oli Burritt Street, pieni kuja San Franciscon keskustassa, kaksi korttelia Union Squarelta, Bush Streetin ja Sutton Streetin välillä. Sattumoisin kävin siellä 1997, seinässä on muistokyltti, varsin hyvä saavutus fiktiiviselle tapahtumalle.

Viime vuonna ilmestynyt Goresin romaani starttaa 1921 Tacoman lauttarannasta, kun kaksi wobblyä (ay-järjestö IWW:n jäseniä) hyökkää rantautuvan Miles Archerin kimppuun ja työtehtävissä satamassa oleva Sam Spade auttaa vanhaa tuttavaansa. Spade työskentelee tässä vaiheessa Seattlessa Continental-yhtiölle, mutta palaa romaanin ensimmäisessä osassa San Franciscoon ja perustaa oman etsivätoimistonsa. Vuoteen 1925 sijoittuva toinen osa sisältää romaanin dramaattisimmat tapahtumat ja tarjoaa ehkä Sam Spaden lopulliseen kyynistymiseen johtavat syyt. Kolmannessa osassa 1928 keritään löyhä juoni kasaan Chinatownin kujilla ja Red Rock Islandilla. Goresin viimeinen kappale sitoo prequelin kauniisti Hammettin The Maltese Falconin alkuun, kun Miss Wonderly aka Brigid O'Shaughnessy saapuu Spade & Archerin toimistoon. Periaatteessa kolme pitkää novellia, mutta rakenneratkaisu on perusteltu Spaden urakehityksen kuvaajana.

Romaanin nimi on harhaanjohtava, Miles Archer on todella pieni sivuhenkilö Goresinkin tarinassa. Goresin tulkinnan mukaan Spadesta ja Archerista tuli bisnespartnerit vain muutama viikko ennen The Maltese Falconia. Spaden ja Archerin yhteisestä historiasta ensimmäisen maailmansodan aikana pelkästään vihjaillaan. Eniten valottuu Spaden suhde Archerin vaimoon Ivaan, joka on mukana Hammettin romaanissakin. Goresin mukaan Iva oli alunperin Spaden tyttöystävä, joka meni Archerin kanssa naimisiin Spaden lähdettyä 1917 ensimmäiseen maailmansotaan Kanadan joukoissa.

Gores on tutkinut Hammettin tyylin viimeistä piirtoa myöten ja jälki on vakuuttavaa. Ehkä liiankin virtuoosimaista, teksti on ehkä aavistuksen parempaakin kuin Hammettilla. Vaikea sanoa, kun The Maltese Falconin lukemisesta on aikaa. Hammett ei selitellyt vaan antoi toiminnan ja dialogin kertoa tarinan, Gores tekee samoin. Gores on tutkinut San Franciscon historiaa tarpeeksi, anakronismeja ei ainakaan suomalaislukija huomaa. Freudin mainintaa 1925 hieman mietiskelin, mutta varmaan hän oli pankkiiripiireissä USAssa tunnettu jo silloin. Jovanen-niminen henkilö mainitaan, voisi olla suomalainen, vaikkapa Juvonen. Hammettilta tutut poliisit, sympaattinen Polhaus ja nilkki Dundy ovat mukana tässä alusta asti. Yksi hahmoista on kiinalaisjohtaja Sun Yat-senin tytär, yllättävä tapaus, mutta toimii saumattomasti. Paikallisväri on upeaa, se oli arvattavissa, Gores irrottaa paljon tehoja Golden Gate Bridgen puuttumisesta, paljon tapahtuu lauttamatkoilla San Franciscon ja Marin Countyn välillä. Spaden ristiriitaisen hahmon Gores piirtää niin kuin pitääkin, kyseessä ei todellakaan ole mikään positiivinen sankari ja Gores kertoo Spaden ajatusmaailmasta yhtä vähän kuin Hammett. Lukija saattaa Goresin tekstin perusteella pitää Spadea ehkä tarkoitettuakin häikäilemättömämpänä. Gores nostaa toiseksi päähenkilöksi Spaden nuoren kreikkalaisen sihteerin Effie Perinen, kaksikon kovaksikeitetty dialogi on romaanin huikeinta ja nautinnollisinta antia. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hieman ohut, teknisenä suorituksena hieno, mutta tunne ehkä jää sittenkin vajaaksi. Hammett ei tunnetusti tunteillut, mutta rivien välistä pursui kaikenlaista. Ajallinen etäisyys on huolellisesta tutkimuksesta huolimatta Goresin ongelma, hän ei pysty samaan intensiteettiin kuin tapahtumien keskeltä raportoiva Hammett. Hammettin eksistentiaalista huimausta aiheuttavaan lopetukseen Gores ei yllä, mutta ei tietenkään pyrikään. Tämä ylitti odotukset reippaasti, selvästi parempi kuin Goresin Hammett, mutta jäänee silti Goresin uralla mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi.

Frank Capra: Lost Horizon

Restauroitu versio Capran ja käsikirjoittaja Robert Riskinin Himalaja-seikkailusta, taustalla James Hiltonin romaani. Arkeologien löytämä soundtrack on muutaman minuutin pitempi kuin filmi, tässä versiossa on still-kuvia niiden kohdalla. Osa kohtauksista edelleen melko hämäriä, mutta 30-luvun fimiksi tämä on teknisesti varsin vakuuttavaa jälkeä. Käynnistyy kuvitteellisesta Baskulin kaupungista Kiinassa, sekasorto on ennennäkemätön. Elokuvan vahvin osa on jännittävä pitkä lentomatka, joka on yllättävän moderni tunnelmaltaan. Kun päästään karttojen valkoisille läiskille Tiibetin myyttiseen Shangri-La'han, elokuva lässähtää pahasti. Uskottavuudesta ei ole tietoakaan, ei tosin ole tietysti tarkoituskaan, varsin ihailtavasta idealismistahan Capran ja Riskinin elokuvissa on kyse. Harmittavasti vain kerronnallinen jännitekin hukkuu idyllisaarnaukseen. Tiomkinin musiikki poikkeuksellisen ärsyttävää. Loppuratkaisu on melkoisen kliseinen.

Henry Hathaway: Niagara

Niagaraa on totuttu tarkastelemaan lähinnä Marilyn Monroen tähtikultin rakennuspalikkana. Ja kyllähän on tunnustettava, että ei tämä trilleri kovin tiukka tai omaperäinen ole. Varsinkin kun tekijöinä on ollut laatutuotantoon pystyvää henkilöstöä, ohjaaja Hathaway vastaa film noirin semidocumentary-osaston parhaista saavutuksista ja tuottaja-kirjoittaja Charles Brackett loi Billy Wilderin aisaparina klassista jälkeä eri lajityypeissä. On tässä köykäisessä matkailumainoksessa vuodelta 1953 silti ansioitakin, Technicolor-värit eivät ehkä koskaan hehkuneet yhtä heleästi kuin näinä vuosina, tässä restauroidussa versiossa huomio kiinnittyy erityisesti Marilynin huulten hekumalliseen punaan. Korean sodan neurotisoima päähenkilö ei ole yhtään uskottava Joseph Cottenin roolittamana, mutta kevyttä noirahtavaa kohtalonomaisuutta on voice-overissa ja kaihdinten suodattamissa varjoissa. Hitchcock-tyylisiä kamerakulmia Joe McDonaldilla muuten harmittavan antikliimaksisessa kellotorni-kohtauksessa. Samana vuonna Fullerin Pickup on South Streetissä slummaillut Jean Peters on tässä arkisena brunettina ehkä seksikkäämpi kuin kylmään rooliin sysätty Marilyn. Marilynin näyttelemä henkilö taustoitetaan mielenkiintoisesti Minnesotan Duluthiin beer hall waitressiksi. Niagaran putoukset näyttävät hienoilta, kuinkas muutenkaan.

Anders Nilsson: Den tredje vågen

Nilssonin kolmaskin elokuva käynnistyy kaupunkiotoksilla, Göteborgin ja Tallinnan jälkeen nyt vuorossa Haag. Siihen tämän elokuvan ansiot sitten jäävätkin. Nilsson ei pysy housuissaan ollenkaan, kun pääsee oikein Keski-Eurooppaan ja homma leviää täysin kasaan. Järjestäytynyt rikollisuus valtaa nyt koko Länsi-Euroopan. Kansainvälinen meininki ohentaa kaiken littanaksi, näin tyhjää ja hengetöntä trilleriä en kyllä muista nähneeni tällä vuosituhannella. Irina Björklundin kohtalona on nyt joutua kololeuan kainaloon ja näin jähmeään suoritukseen en uskonut hänenkään pystyvän. EU-mellakointi on kuin keskustapuolueen 90-luvun vaalivideosta.

Urpiner Draught Dark Lager

Slovakialaisilta oluilta on viime aikoina joutunut odottamaan pahinta, niin hirveitä sokerilitkuja on tullut vastaan. Lisäksi englanninkielen käyttö etiketissä vastenmielistää ennakkovaikutelmaa entisestään. Vielä enemmän draught-sanan käyttö, kun kyse on pullo-oluesta. Samaa sanaahan kyllä viljelevät muutkin. Makea tämä onkin, kuinkas muutenkaan. Mutta ei täysin epämiellyttävällä tavalla, makeus nousee selvästi paahteisesta karamellimaltaasta, ei keinotekoisista lisäaineista. Tuoteselostetta ei tosin ole mukana, joten varma puhtaudesta ei voi olla. Hieman portterimaista happamuuttakin läikähtelee maussa. Lopussa on humalaa, ei paljoa, mutta onpahan kuitenkin.

Panimo on Banská Bystricasta, Tšekkoslovakian vanhassa varuskuntakaupungissa, jossa on kohtuullisen maineikas jalkapallojoukkue Dukla Banská Bystrica. Tšekkoslovakian slovakkivetoinen joukkue voitti sensaatiomaisesti Euroopan mestaruuden 1976 ja ainakin ryhmän hyökkääjä Ladislav Petráš oli Banská Bystricasta. Joukkueen kapteeni ja supertähti, elegantti libero Anton Ondruš pelasi Slovan Bratislavassa silloin, mutta omituisesti Dukla Banská Bystricassa kauden 1977-78, ehkä armeijavelvollisuuksiin liittyen. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Blindmans Eclipse Porter, real ale

Keskitalvella mukava saada lopulta porteria realina. Tummanruskea olut, paahteinen, tervaisen nahkea. Viipyvä jälkimaku, joka ei ole erityisen katkera, mutta silti miellyttävän tarttuva. On tämä vähän ohut porteriksi, alkoholia vain 4,2%. Reaalisuus suhteellisen pehmyttä, mutta ei tarpeeksi kuohkeaa, ehkä kehittyy vielä jatkossa. Oluthuone Leskinen, 26.1.2010.

Kari Väänänen: Havukka-ahon ajattelija

Pidän itseäni varsin kainuulaisena. Vanhempani ovat kotoisin Keski-Kainuun vaara-alueelta Puolangalta ja Ristijärveltä. Olen syntynyt Kajaanissa ja asunut sen jälkeen Paltamossa, Puolangalla, Kajaanin maalaiskunnassa, Vaalassa, Ristijärvellä, Kuhmossa, Hyrynsalmella ja Vuolijoella. Varsinaisena kotiseutuna pidän Oulujärven ranta-alueita. Juntusten suku on asunut Kainuussa 1500-luvun lopulta asti, vahvimmin Suomussalmella, jossa olen mm. suorittanut ajokortin. Kainuun kunnista siis konkreettisia siteitä puuttuu vain Sotkamoon. Veikko Huovinen oli Sotkamosta. En tiedä, onko tämä katkos syynä siihen, että suhde Huoviseen on pysynyt hyvin etäisenä. Ehkä enemmän on kyse amerikkalaisesta kulttuuri-imperialismista. Minun sukupolven kainuulaisilla amerikkalaisen kulttuurin tuomat elämykset ovat kuitenkin ylivertaisesti voimakkaampia kuin Kainuusta itsestään kumpuavat vaikutteet. Yritin lukea nuorempana joitakin Huovisen teoksia, mutta eivät ne innostaneet. Muistan 70-luvulta tv-sarjan Havukka-ahon ajattelijasta, ei se kummoiselta vaikuttanut.


Väänäsen elokuva sijoittuu 50-luvulle, hyvin alkeelliseen kainuulaiseen miljööseen. Maisemakuvaus on hienoa ja perussanoma positiivinen, suvaitsevaisuus olisi hyve. Elokuvan helsinkiläiset tutkijat ovat positiivisia koomisia hahmoja, samoin päähenkilö. Päähenkilön myönteisyys perustellaan kuitenkin sillä, että hänen isänsä on ollut etelästä tullut taidemaalari, jolta hän on perinyt fiksuja ominaisuuksia. Kainuulaiset alkuasukkaat kuvataan ahdasmielisinä kateellisina juoruilevina ali-ihmisinä. Tämä vaikuttaa lähes rasismilta. Näkökulma saattaa olla uskollinen Huovisen näkemykselle, mutta ei se kovin avarakatseiselta vaikuta. Elokuvan huumori on itselleni kovin vierasta, en samaistunut mitenkään tunnelmaan. Elokuvan juoni on löysä, hyvistä näyttelijäsuorituksista huolimatta kokonaisuus jää hyvin hajanaiseksi. Väänänen onnistui hyvin Kemijärven kuvauksessa taannoisessa tv-sarjassaan, mutta tässä tulos on harmittavan heikko.

Aki Kaurismäki: Juha

Boheemielämää (1992) oli ensimmäinen selvästi epäonnistunut Aki Kaurismäen elokuva. Mies kokosi vielä itsensä ja teemansa 1996 kauniissa Kauas pilvet karkaavat -teoksessa, mutta muuten myöhäistuotanto on ollut pettymystä. Mykkä elokuva tuntui varmaan 90-luvun lopulla hyvältä idealta, mutta tämä valmis Aho-tulkinta jää yhden idean vitsiksi. Kaurismäki tavoitteli Tulio-tyylistä maaseutu/kaupunki-vastakkainasettelua, mutta intensiteetti jää kauas Tulion parhaista. Kulmikas dialogi on Kaurismäen ilmaisun kulmakivi, kun se tästä puuttuu, elokuva on liian ohut ja saumat näkyvät liikaa. Anakronistinen menneisyyden ja nykyajan esine/ilmiö-lomitus on sekin tässä kovakouraisempaa kuin varhaisemmissa teoksissa. Godard-tyyliset Sirk/Fuller/Buñuel-viittaukset jäävät päälleliimatuiksi. Kuosmanen ja Wilms eivät ole ihanteellisia valintoja miesrooleihin.

Scunthorpe - Manchester City 2-4

Avointa peliä tunnelmallisella pikkuareenalla Pohjanmeren rannalla. Aluksi näytti, että tasoero on liian suuri. Scunthorpe makasin liian alhaalla ja Martin Petrov iski upealla vasurilla etuylänurkkaan jo kolmannella minuutilla. Scunthorpe kokosi kuitenkin rivinsä ja hyökkäsi ennakkoluulottomasti. Useita hyviä paikkoja, kapteeni Byrne sai pallon ylärimaankin ja puolen tunnin kohdalla tasoitus, paitsiosta tosin, mutta tavallaan ansaitusti. Harmittavasti City uudelleen johtoon aivan jakson lopussa. Toisella jaksolla Scunthorpe edelleen yritti, mutta Sylvinhon upea kaukolaukaus upposi verkkoon 57. minuutilla. Kavennus tuli vielä sivurajaheiton jälkeisestä flipperistä, mutta Scunthorpen voimat loppuivat. Robinho teki loppunumerot, ilmeisesti viimeisessä City-pelissään.

Stoke - Arsenal 3-1

Mukava nähdä pitkästä aikaa uutta nousua kokeva Stoke City. Stokella on vahva asema englantilaisessa jalkapallomytologiassa. Stanley Matthews, Gordon Banks, Geoff Hurst, Peter Shilton. Kaupunki muistuttaa karuudessaan hieman Gelsenkircheniä, moderni näyttämö Britannia Stadium Stokessakin. Joukkueena City ei sentään Schalken tasoa ole. Arsenal ei aivan parhaalla miehistöllä lähtenyt, Fabregas kuitenkin avauksessa ja omituisen paluun tehnyt Sol Campbell. Stoke meni johtoon heti minuutin jälkeen, Delapin rajaheiton jamaikalainen Ricardo Fuller puski verkkoon läheltä. Arsenal pääsi hitaasti peliin mukaan ja tasoitus 42. minuutilla, Denilsonin kaukolaukaus kimpoili alanurkkaan. Toisella jaksolla kovassa sateessa taas Stokella hyvä ote, Wenger hermostui tunnin kohdalla ja heitti peliin kerralla kolme taitavaa pikkumiestä Aršavin, Eduardo ja Ramsey. Arsenal näyttikin ottavan pelin haltuun, mutta yllättäen Stoke teki kaksi maalia vastahyökkäyksillä, ensin Fuller uudestaan ja sitten Whitehead Etheringtonin tarkasta keskityksestä. Arsenal puolustus kevyttä, maalivahti Fabianski ja Campbell heikoimmat lenkit. Kovia joukkueita tuntuu FA Cupista tippuvan.

Tottenham - Leeds United 2-2

Juhlat vain jatkuvat, uskomaton paluu elämään viidennellä yliaikaminuutilla. Leedsin cup-unelman jatko näytti todella vaikealta aluksi, Tottenham hallitsi kovavauhtista alkua suvereenisti puoli tuntia. Defoe onnistui missaamaan pilkunkin. Lopulta riikinkukot saivat hieman otetta, Beckford tuhlasi samanlaisen paikan kuin millä ManU kaatui. Muutama muukin sauma oli. 42. minuutilla harmittavasti takaisku, kaiken torjuneen Ankergrenin jalkatorjunta Kranjcarin hyvään vetoon, kaksimetrinen Crouch lakaisi reboundin verkkoon. Beckford tasoitti kulman hässäkästä 52. minuutilla, Leeds otti aloitteen ja hallitsi peliä, useita hyviä paikkoja, upeaa seurattavaa pitkän linjan fanille. Venäläinen vaihtomies Pavljutšenko hyppäsi älykkäästi pallon yli, sai sen takaisin Defoelta ja rankaisi yorkshireläisiä 76. minuutilla. Raskas isku, Leeds näytti antavan periksi, väsymyskin selvästi painoi. Yliaikaa tuli peräti viisi minuuttia, ja yllättäen Leeds sai muutaman paikan, pilkkukin oli lähellä. Ja se sitten todella tulikin viimeisellä mahdollisella hetkellä Dawsonin rikkoessa Beckfordia alueella. Beckfordin kantti kesti ja uusintaottelu edessä Elland Roadilla. Tottenhamin valmennustiimissä luopio, 70-luvulla monissa Leedsin tärkeissä otteluissa loistanut harvahampainen (ja nyt harvahiuksinenkin) skottisentteri Joe Jordan. Toinenkin luopio kentällä, 2002 Leedsin jättänyt Spurs-kapteeni Robbie Keane.

Everton - Birmingham 1-2

Nimekäs Everton hämmästyttävissä vaikeuksissa Goodison Parkilla. Skottilegenda Alex McLeishin valmentama Birmingham hyökkäsi kahdesti kohti Evertonin maalia ensi jaksolla ja verkko heilui molemmilla kerroilla, heti alussa vastahyökkäyksestä Benitez ja 40. minuutin kohdalla McFaddenin kantapääkikan jälkeen Ferguson kaapitti. Everton piti palloa, mutta ei saanut järkevästi rakennettua tilanteita. Moyes vaihtoi tauolla venäläisen Biljaletdinovin tilalle Lee Osmanin, joka kavensi 56. minuutilla Leighton Bainesin hyvän rakentelun jälkeen. Vauhdikasta peliä muutenkin, Toffeeseilla useita hyviä paikkoja. Baskitähti Arteta tuli viimeiselle vartille vuoden tauon jälkeen, muttei ollut sateentekijäksi hänestäkään. Belgiafropää Fellaini liian pehmeä monissa ratkaisevissa tilanteissa.

Preston - Chelsea 0-2

Hyvissä oloissa Pohjois-Englannissa FA Cupin neljättä kierrosta. Chelsealla osittain reservimiehiä mukana, hieman unelias ensi jakso Deepdalella. Puolen tunnin aikana oikeastaan vain yksi tilanne, vähän peliaikaa saanut venäläinen laitamies Žirkov pelasi seinäsyötöllä paikan itselleen. 36. minuutilla Anelka sai tilaa laatikossa vastahyökkäyksessä, laukaus upposi verkkoon melko helposti maalivahdin kautta. Prestonkin heräsi, hyvä tasoitusmahdollisuus 40. minuutin kohdalla, maltti ei riittänyt luukulla. Jännite pelistä lässähti toisen jakson alussa, kun kusipään tuuletuselkeitä esittänyt nuori Sturridge rankaisi Prestonia kulman jälkitilanteesta. Loppu löysää pakollisten kuvioiden pyöritystä, Alex Fergusonin pojan valmentama Preston ei saanut henkeä päälle.

Rachid Bouchareb: Indigènes

Algerialainen elokuva pohjoisafrikkalaisten siirtomaiden sotilaiden roolista Ranskan armeijassa toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Ranskalaiset upseerit heittävät kouluttamattomat Algerian arabit ja berberit Italiassa keväällä 1944 saksalaisia vastaan avomaastossa tykinruuaksi ja jälki on rumaa. Paljon parempaa ei seuraa jatkossakaan Provencen maihinnousun jälkeen. Toinen isompi taistelu on marraskuussa 1944 Vosges'n metsässä amerikkalaisten eteläisellä lohkolla ja vielä katukahakoita Alsace'ssa. Algerian muslimit lähtivät toiveikkaasti Ranskaa vapauttamaan, mutta tyypillinen ranskalainen irvokas ylimielisyys ja rasismi oli vastassa. Elokuvassa on melko hidas rytmi ja teemaa vahvistetaan yksinkertaistamalla tapahtumia muutaman henkilön ympärille. Elokuvana ei toimi kovin hyvin, mutta afrikkalaisten absurdi ristiriitainen rooli tulee hyvin esille. Tämäntyyppistä kolonialistista hyväksikäyttöä oli muissakin armeijoissa, varsinkin briteillä, mutta ranskalaisten kohdalla se oli erityisen räikeää, kun oman armeijan saavutukset oli mitä oli. Sodan jälkeen veteraanit tietysti unohdettiin perusteellisesti.

Kim Ki-duk: Seom

Tykkäsin kohtuullisesti ensimmäisestä näkemästäni Korea-ihmeen Kimin leffasta, mutta kaksi seuraavaa olivat tavanomaisempia. Tämä ns. läpimurtojuttu on sitten jo pelkkää jööttiä. Vuodenaikaleffan tapaan kelluvat lautat taas kuviossa mukana, nyt usealla pienellä mökkilautalla syksyisellä järvellä toimii bordelli. Näkökulmasta riippuen tämän voi nähdä raikkaasti uhmaavan totuttua länsimaista kristillistä moraalia, mutta pikemmin tämä kallistuu niljakkaaksi halpahintaiseksi sensaationtavoitteluksi. Kimiä näyttää erityisesti kiehtovan eläinrääkkäys, masokismi ja ulosteet. Visuaalisesti hallittu elokuva, muuta positiivista tästä ei nyt tule mieleen.

Joe Gores: Dead Man

Goresin epätasaisella uralla parasta jälkeä on syntynyt DKA-perintätoimistosta kertovassa koomisessa sarjassa. Tässä kostotrillerissä vuodelta 1993 ei varsinaista komiikkaa ole, sävy on synkkä, lähes nihilistinen, ehkäpä jopa pikimustan huumorin puolelle asti. Silti tiheä teos kuuluu Goresin tuotannossa paremmalle puolelle, tässä ei turhia jaaritella, vaan homma hoidetaan kerralla kuntoon Goresin esikuvan Hammettin parhaiden perinteiden mukaan. Yleensä San Franciscossa operoiva Gores tekee sitä jälleen, mutta tarinaa pedataan Baghdad by the Bayn lisäksi myös Las Vegasissa, Chicagossa ja New Orleansissa. Gores ottaa nämäkin kaupungit haltuun yhtä vaivattomasti rullaten. Se ei ole yllätys, mutta Gores tunkeutuu ratkaisuvaiheissa häikäilemättömästi James Lee Burken reviirille Louisianan rämeille, Lafayetten lähistön Bayou Countryyn Atchafalaya Swampin puuvillasuuvesimokkasiinikäärmeiden (yksi ultramyrkyllinen cottonmouth-yksilö näyttelee tarinassa keskeistä roolia) keskuuteen. Gores on suvereeni, tämän pitkän jakson tasoista tekstiä ei taida löytyä Burken tuotannosta. Se mahdollinen huumori liittyy tähän suo-oopperaan, makaaberi cajun-meininki tavoittelee Carl Hiaasenin yhtä trooppisia ja absurdeja ulottuvuuksia. Dead Manin alkupuolella on heijastuksia DKA-sarjaankin, päähenkilön tutkimusmenetelmät kohteitaan jäljittäessään muistuttavat kovasti repo-miesten touhuja. Uskottava tarina ei ole kaikennielevässä paranoiassaan, mutta nautinnollisesti Gores tarjoilee katkeran kalkin. Osa henkilöistä on liian ohuita, varsinkin naispäähenkilöksi muotoutuva Evangeline-strippari, jotta tässä yllettäisiin Goresin parhaiden romaanien täyteläiseen kuohkeuteen. 1931 Minnesotassa syntynyt ja metsätyömiehenäkin toiminut Gores tuntuu ehtineen perehtyä it-juttuihinkin, sen verran virheetöntä päähenkilön nörttivaiheen kuvaus on. Lukuisista palkinnoista ja kunnianosoituksista huolimatta Gores on edelleen rikollisen aliarvostettu, kun kyseessä ehkä Elmore Leonardin jälkeen se merkittävin elossa oleva tekstintuottaja.

John Sturges: The Satan Bug

Ian Stuart -taitelijanimellä julkaistu Kalmankoura oli ensimmäinen Alistair MacLean -romaani, jonka luin aivan 70-luvun alussa. Muistikuvat ovat hyvin hailakat ja eihän sitä pidetä MacLeanin valjuhkossa tuotannossakaan kärkipään juttuna. Näin nyt ensi kerran tämän filmatisoinnin vuodelta 1965, leffa on hyvin tuntematon ja ehkä hieman aliarvostettu. Tapahtumat keskittyvät Kalifornian kauniiseen aavikkoon biologisten aseiden (botuliini on kevyempää kamaa arsenaalissa) laboratorion ympärille. Miellyttävät 60-luvun pastellivärit ja nautinnollinen Panavision-laajakuva. Autot ja lasikupuhelikopterit riipaisevan nostalgisia. Paranoiatrillerissä on kylmän sodan kotoisa, jopa leppoisa ilmapiiri. Asiat olivat silloin jotenkin yksinkertaisempia. Noir-legenda Dana Andrews todella harmaantuneena kenraalina on näyttelijäjoukon kärkeä, mutta se ei ole paljoa, kun taso on nyt varsin kehnoa. Tarinakin on mikä on, mutta on tässä jotain selittämätöntä menneen ajan charmia, joka puuttuu 70-luvun mekaanisista puolivillaisista MacLean-leffoista.

Anders Nilsson: Livvakterna

Nilssonin jatko-osa Noll toleransille käynnistyy kattokuvilla Tallinnasta. Muutenkin Göteborg jää nyt sivummalle, tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Vänersborgin seudulle. Tämä on edeltäjäänsä rehellisemmin toimintaelokuva ja toimiikin sellaisena välttävästi. Tarinassa ei kyllä ole uskottavuuden häivääkään, saksalaisen ex-Stasi-lahjakkuuden pyörittämä talousrikosliiga vetää homman överiksi pahasti. Pääosan kololeuka on aiempaa elokuvaa epäsosiaalisempi, muistuttaa jo autismista tai, herregud, suomalaisuudesta kärsivää. Omituista jankutusta hautajaisiin osallistumisen pakollisuudesta. Lopussa on jo reipasta ase- ja tekniikkapornoa ja höyhenenkevyttä huumorintynkää paikallisen kodinturvajoukon kustannuksella. Alexandra Rapaport erottuu edukseen elokuvien blondilaumaa tummempana.

Alex March: Mastermind

Yliarvostetun koomikon Zero Mostelin viimeisiä julkaistuja elokuvia vuodelta 1976, tehty tosin ehkä huomattavasti aiemmin. Kiotossa kuvattu kevyt rikoshupailu, mukana androideja, natseja ja kömpelöjä Mossadin agentteja. Enimmäkseen matalaotsaista menoa, vauhdikkaassa takaa-ajossa hieman slapstick-otetta. Unijaksoissa historiallista japanilaiskamaa samuraitaistelijoineen. Mielenkiintoisinta ehkä olisi peilailla elokuvasta senaikaisia japanilais-amerikkalaisia suhteita, mutta tuskinpa paljon jäisi käteen. Vuonna 1976 44 täyttänyt Keiko Kishi viehkeänä paikalliskoristeena.

Robert Harmon: Ike: Countdown to D-Day

En ole kuullut ohjaaja Harmonista mitään vuoden 1986 kauhuroadtrilleri The Hitcherin jälkeen. Nyt mies ilmaantuu Eisenhower-tv-elokuvan ohjaajana. Tavanomaista suurmiesdraamaa, mutta pahimmalta paatokselta ehkä vältytään. Tusinarooleilla uransa täyttänyt Tom Selleck onnistuu kohtuullisesti, vaikka savukkeenpolttotyyliin on selvästi eniten panostanut. Leffa keskittyy pelkästään Normandian maihinnousun pohjustukseen, tuttuja skismoja Montgomeryn, Pattonin ja de Gaullen kanssa. Churchillin rooli on mutkikkain, ehkä painotukset ovat tässä oikeansuuntaisia. Kevyttä herjaa Marshallin ja MacArthurin suuntaan. Helppo kuvitella, että tämä projekti puristi mehut irti Eisenhowerista. Kahdeksan vuotta USA:n presidenttinä varmaan tuntui pelkältä jäähdyttelyltä. Mielenkiintoista, että Eisenhowerin esikunta näyttää rentoutuneen elokuvia katsomalla, samaan tapaan kuin Stalin. Rommelin roolia vastapuolella suurennellaan ja yksinkertaistetaan, varmaan siksi että juttu menisi keskilännen teini-ikäisillekin perille. Wehrmachtin länsipuolen komentaja oli kuitenkin von Rundstedt ja lopulliset päätökset tietenkin teki Hitler.Suhteellisen vähäntunnettu tapaus, juopuneen kenraali Millerin lavertelu maihinnousun yksityiskohdista ravintolassa, saa tässä ilmeisen korrektin kuvauksen.

Tom Kakonis: Criss Cross

Tämä romaani tarttui mukaan joskus 90-luvun alkuvuosina Helsingin Akateemisen alennuslaarista kahdella markalla. Aika oli nyt kypsä teoksen lukemiseen. Kakonis näyttää nauttineen kohtuullista mainetta parikymmentä vuotta sitten amerikkalaisissa rikoskirjallisuuspiireissä, erityisesti Hammett-ekspertti Don Herron tuntuu tykänneen skribentistä. Julkaissut neljä romaania 1988 alkaen ja vielä kaksi lisää pseudonyymillä. Sitten vaikeneminen, vaikka miestä on verrattu tiheään Elmore Leonardiin.

Criss Cross on Kakonisin erillinen kakkosteos vuodelta 1990, kolme muuta kuuluvat sarjaan Waverley-nimisestä uhkapelurista. Kirjan nimi on tietysti kunnianosoitus samannimiselle noir-klassikolle ja yhtenevyyksiä siihen löytyy tarinastakin. Koomiset rikollishahmot ovat selvästikin velkaa Leonardille ja tapahtumapaikkakin on Elmore-sedän tapaan Michigan, ei tosin Detroit vaan Länsi-Michiganin "overgrown cow town" Grand Rapids. Näistä samankaltaisuuksista huolimatta Kakonis kirjoittaa jokseenkin eri lailla kuin Leonard. Teksti on kuvailevampaa eikä dialogikaan yhtä iskevää kuin Leonardilla. Metaforat lähestyvät ajoittain jopa Chandleria. Grand Rapidsin lähiöbaarin vessassa varoitetaan heittämästä hammastikkuja pisoaariin, koska paikalliset satiaiset pystyvät seiväshyppäämään huomattavan korkealle. Grand Rapids on Michiganin toiseksi suurin kaupunki, asukkaita noin 200 000, mutta Suomen mittakaavaan suhteutettuna kyse on suunnilleen Seinäjoesta. Varsin räväkkää menoa Kakonis saa kuitenkin aikaan käpykylässä, joskin paikallisväri on suhteellisen valjuhkoa. Eniten Leonard-tyylistä huumoria irtoaa kaljuuntumiseen apua tarjoavan runollisen puoskarin kautta. Harmittavasti Kakonis ei saa tarinaa kunnolla kulkemaan, asetelmaa laitellaan kuntoon liian hartaasti ilman eteenpäin menoa. Groteski huumori tunkee jatkossa entistä enemmän pinnalle ja tarinan jännite löystyy entisestään. Keskilännen femme fatale -hahmo ei ole tarpeeksi kohtalokas eikä muutenkaan kovin kiehtova. Loppuratkaisussa langat solmitaan yhteen kohtuullisen kaavamaisesti, mutta ei romaani silti kokonaisuutena huono ole, ei vain tarpeeksi omaperäinen.

Robert Flaherty: Man of Aran

Michiganilaista Flahertyä juhlittiin vuosikymmeniä dokumenttielokuvan suurena tienraivaajana, vaikka veijari lavasti kaikki kohtaukset elokuviinsa. Tämäkin 30-luvun alun kuvaus Irlannin länsirannikon karusta kalastajasaaresta on siis näytelmäelokuva. Elokuva on osittain mykkä, dramaattinen musiikki korostaa meren pauhua ja välitekstit tarjoavat niukkaa lisäinformaatiota, kertojaäänellä juttu varmaan toimisi paremmin. Ääriolosuhteissa alkuasukkaat näyttävät raapivan sen verran toimeentuloa, että pysyvät hengissä. Jengillä on kuitenkin siistit vaatteet ja lampaita näkyy, joten luultavasti Kainuussa oli samaan aikaan ankeampaa. Perunoita kasvatetaan merilevässä. Melodramaattisin kohtaus pitkä hainmetsästysjakso lähes käsipelillä. Tyypillisesti koko haijuttu on fiktiota, saarelaiset eivät olleet harrastaneet moista yli 50 vuoteen. Flahertyn ura on täynnä samantyyppistä con-meininkiä. Soutuvenekeikkuminen tyrskyissä ei ole tarpeeksi traagista, tulee liian helppo surffaustunnelma. Noissa oloissa varmaan alkoholi maistui, mutta Flahertyn elokuvassa ei näy viskiä eikä olutta, ei edes paikallista poteen-pontikkaa. Myrskyävän meren kuvat ovat näyttäviä, mutta yli tunnin elokuvassa niihinkin alkaa kyllästyä. Näppärästi leikattu elokuva kyllä on.

David Cronenberg: A History of Violence

Kanadalainen Cronenberg on tehnyt myöhemmällä urallaan varsin hallittuja ja intensiivisiä, mutta silti hieman kinkkisiä leffoja. Tässäkin on sellaisia piirteitä, vaikkei niin omituinen olekaan kuin esim. Crash. Väkivalta tunkeutuu idylliseen käpykylään keskilännessä, Millbrook, Indianaan (kuvattu tosin Toronton lähellä Ontariossa). Tunnelma on hyytävän tiivis pitkään, kunnes epäuskottavuus vie voiton loppupuolella. Viggo Mortensen ja Maria Bello hyviä päärooleissa, Ed Harris ja varsinkin William Hurt gangstereina heikompia. Pohjana on sarjakuva, sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, kyllä Cronenberg osaa rytmittää kunnon leffan oikein. Teemassa on yhtenevyyttä Peckinpahin Straw Dogsiin, mutta kovin erilaisista elokuvista silti on kyse. Philadelphian baarikohtauksessa Cronenberg tai käsikirjoittaja väläyttää itärannikon olutkulttuurin tuntemustaan. Mortensen tilaa pullollisen Genny Creamiä eli rochesterilaista 60-luvun kulttiolutta Genesee Cream Alea ja seinällä näkyy Yuengling-juliste. Ehkä kokonaisuutena pienoinen pettymys, parempaakin olisi Cronenbergiltä voinut odottaa.

Jacobsen Brown Ale

Carlsbergin käsityöläisosaston tuote nyt laajassa baarijakelussa Suomessa. Mahonginruskea kaunis olut, maltainen, pähkinäinenkin, hieman makea, humalointi hillittyä mutta sitä kuitenkin on. Täyteläinen maltaisuus hallitsevin piirre, tämä lähestyy tyylisuunnassaan skottilaisia lajejakin. Voisi ehkä olla ESB:kin, mutta oluttyyleillähän ei ole selviä rajoja. Olkoon siis brown ale, oikein miellyttävä sellainen. Alkoholia reippaasti 6%, lämmittääkin mukavasti keskitalven kosteassa viimassa, vaikkei alkoholi maistu häiritsevästi. Hinta kyllä kohtuuttoman kova, 0,33 l lähes kuusi euroa ilman kauppaketjukortteja. Kajaanin tšekkibaarissa keskustelua paikalliseen jokeen keskelle kaupunkia asettuneesta saukkoperheestä. Kajaani, Hospoda Koruna, 16.1.2010.

Gabriele Muccino: Ricordati di me

Roomalaisen keskiluokkaisen ydinperheen lohkeilutarina. Italialaisella nykyelokuvalla ei mene todellakaan hyvin, jos tämä on tuotannon kärkipäätä. Tuskastuttavan tyhjänpäiväinen pintaliitojahkailu, joka ei tunnu loppuvan millään. Nelikymppiset vanhemmat ja teini-ikäiset lapset. Perhe-elämää, työtä, koulua, harrastuksia, hirveä stressi päällä koko ajan, valtava puheripuli kaikilla, kukaan ei pysähdy ajattelemaan hetkeksikään. Monica Bellucci hukataan täysin perheenisän harha-askeleena. Löysää kuvarisottoa, täydellistä rytmittömyyttä, jopa liikenneonnettomuus kun käsikirjoittaja ei enää muuta keksi, siirappisen imelä lopetus. En muista pitkään aikaan nähneeni näin surkeaa italoleffaa.

Severn Vale Severn Swans-a-Swimming, real ale

Strong ale, 4,7%, hehheh. Uusi panimotuttavuus Gloucestershirestä Severn-joen rannoilta. Kuparin väri, maltainen, keksimäinen, pähkinääkin seassa, makeaa kypsähköä hedelmää. Humalointi varsin kevyttä, suhteellisen pehmyttä, mutta hieman metallinen vivahde aavistuksen häiritsee. Pienehkö pettymys, tanakampaa otetta olisi talvioluelta toivonut. Oluthuone Leskinen, 14.1.2010.

Anchor Liberty Ale

Pitkästä aikaa hanassa San Franciscon ylpeyttä. Sitruunaa, humalaa, mallasta, upea tasapaino. Länsirannikon moderneiden oluiden tiennäyttäjä on edelleen huippulaatua. Ei ole niin tunnettu kuin saman panimon Steam Beer, mutta taatusti panimon vaikutusvaltaisin olut ja oma suosikkini. Makuasia kutsuuko tätä american pale aleksi tai amerikkalaistyyppiseksi india pale aleksi. Viime vuosien ylihumaloidut oluet ovat osittain hämmentäneet tämäntyyppisten oluiden makukenttää. Itse olen nyt äärihumalointi-diggailukausien jälkeen palaamassa enemmän keskikentälle. Liberty Alen humalointitaso on aika lailla ihanteellinen, tässä oluelle oleellinen maltaan täyteläisyys pääsee riittävästi esille leikkaamatta kuitenkaan katkeruuden makunautintoa. St.Michael, 14.1.2010.

Patrice Leconte: Confidences trop intimes

Sandrine Bonnaire sekoittaa harmaan verokonsultin pään. Muistuttaa paljon Leconten tunnetuinta elokuvaa, 15 vuotta vanhempaa Monsieur Hirea. Hitaasti tiivistyvä tunnelma, romanttis-eroottinen jännite kasvaa, mutta sävyt eivät varsinaisesti synkkene aiemman elokuvan tapaan. Kepeää älyllisyyttä, henkilöiden asetelmat vaihtuvat, kenenkään puheisiin ei oikein voi luottaa. Viitteenomaisia, mutta kuitenkin selviä Hitchcock-muistumia, varsinkin Vertigoon ja musiikkikin tuo ajoittain mieleen Bernard Herrmannin. Leconte lisää lopussa temppuilua, epämääräisesti liikkuva subjektiivinen kamera ja epätarkat otokset varmaan pitäisivät heijastaa päähenkilön aistimuksia, mutta vaikutelma on lähinnä vieraannuttava. Päänäyttelijät erinomaisia ja ehkä vielä parempi röyhkeän psykologin sivuroolissa Michel Duchaussoy.

Anders Nilsson: Noll tolerans

Ruotsalaisleffa alkaa liukumalla ilmassa Göteborgin ylle, aivan samoin kuin Kaurismäen Arvottomien alussa Helsingin kohdalla, kohtauksen musiikkikin yhtä mahtipontista. Seuraavaksi Nilsson tarjoaa amerikkalaistyylistä toimintaa, sen jälkeen leffa näyttää kehittyvän suhteellisen mielenkiintoiseksi ruotsalaistyyppiseksi poliisidraamaksi, mutta muuttuu nopeasti tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Göteborgin miljööstä Nilsson saa kohtuullisesti otetta, mutta muuten ilonaiheet ovat vähissä. Päähenkilöä näyttelee harvinaisen pökkelö kololeuka ja loppukohtaus on lapsellinen. En ymmärrä miten elokuvan nimi liittyy sisältöön.

Bristol City - Cardiff City 1-1

FA Cupissa tavallaan paikalliskamppailu Severnin rannoilta, vaikka joukkueethan ovat eri "maista". Tämä Britannian alue ei ole koskaan juhlinut jalkapallomenestyksellä, mutta jalkapallokulttuuria seudulla kyllä on. Nyt kova lumisade Ashton Gatella, mutta silti pelattiin. Kotijoukkue aluksi vahvempi, pallo kävi tolpassakin kulman jälkitilanteessa. Palelluksissaan pelaajat juoksivat kovaa, hyvä tempo. Cardiffkin pääsi hyvin mukaan ensi jakson kuluessa. Cardiff hallitsevampi toisella jaksolla, molemmilla paljon tilanteita liukkaalla kentällä. Cardiff meni 77. minuutilla johtoon hieman halvasti, kun Bristolin maalivahti epäonnistui purussaan kaukana maaliltaan, entinen Tyneside-ikoni Michael Chopra rankaisi heittämällä hallitusti tyhjiin. Bristol näytti jo hieman alistuvan tappioon, mutta yliajalla vaarattoman näköisestä tilanteesta walesiläinen Gavin Williams sisäsyrjällä vetäisi 18 metristä takanurkkaan. Uusintaottelu Ninian Parkilla.

Costa-Gavras: Le couperet

Kovia nimiä mustan huumorin kyllästämässä elokuvassa, ohjaajana poliittisen jännärin veteraani, tuottajina Dardenne-veljekset ja pohjana Donald Westlaken romaani The Ax. Tarina on jonkinlainen muunnelma klassisesta Kind Hearts and Coronets -komediasta, mutta yhtä hauska tämä ei kyllä ole, nauru juuttuu kurkkuun. Työtä hakeva irtisanottu paperi-insinööri päättää raivata tieltään pahimmat kilpailijansa. Elokuvan tyylilaji omituinen, väkivalta esitetään eleettömän arkisesti ja nopeasti, ilman minkäänlaista suspensea. Ei minusta toimi erityisen hyvin, pahasti ylipitkä elokuva, paljon turhia kohtauksia ja koko jälkimmäinen tunti löysäilyä. Päähenkilön sisäinen monologi ei tuo tarpeeksi lisäarvoa. Karin Viard onnistuu päähenkilön vaimona, mutta José Garcia ehkä liian yksiulotteinen. Loppu kyllä varsin näppärä.

Huyghe Bengal Tiger

Taas varsin epätyypillinen belgiolut, tässä ei edes valmistajaa mainittu, mutta näköjään se on Delirium Tremens -oluestaan tunnettu innokas sopimuspanija Huyghe. Tätä siis markkinoidaan intialaisena oluena ja hyvin se mielikuvan täyttääkin. Hyvin vaalea, hyvin mauton, aavistuksen makea, humalasta ei jälkeäkään. Alkoholia jämptisti 5% ja hintaa kirvelevät 5,40€. Kohtuullisen hyvin toimii tulisen ruuan poltteen lievittäjänä. New Bombay, 12.1.2010.

Vincente Minnelli: The Clock

Kaihoisan romanttinen arkirealistinen tarina toisen maailmansodan loppuhetkiltä. Elokuva on tavallaan muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen On the Town -musikaalin esiversio, hieman hidastettuna ja perinteisempänä. Sotilaalla on lomaa New Yorkissa kaksi vuorokautta ja tuloksena avioliitto ennen tuntemattoman naisen kanssa. New York vahvasti mukana, mutta silti vain taustaprojisointeina, varsinaiset kuvaukset tehty Tyynenmeren rannalla. Viattomuudessaan vanhentunutta aineistoa, mutta jonkinlaista aitoa haikeaa tenhoa otteessa on. Se huokuu luontevista päänäyttelijöistä ja tiedosta, että molemmat Robert Walker ja Judy Garland kuolivat ennenaikaisesti. Tarinaan kiinteästi liittyviä Penn Stationia ja Astor-hotelliakaan ei enää ole.

Johan Theorin: Nattfåk

Tykkäsin kovasti Theorinin ensimmäisestä Öölanti-dekkarista Skumtimmen. Ehkä on väistämätöntä, että jatko-osa ei nouse aivan samalle tasolle. Murresana fåk tarkoittaa lumi- tai hiekkamyrskyä, nyt ollaan Öölannin alkutalvessa 1990-luvun puolivälissä, tukholmalainen lapsiperhe muuttaa majakkataloon saaren Itämeren puolelle. Tragiikka siirtyy melkein sosiaalipornon puolelle, mutta onneksi vain melkein, kyllä Theorin saa tarinan pidettyä aisoissa. Toinen vielä huonompi harhasuunta on kummitusjutut, joista Theorin venyttää lähes yliluonnollisia joutavuuksia. Miljöökuvauskin jää enemmän taustalle kuin esikoisteoksessa. Theorin kirjoittaa kuitenkin edelleen nautinnollisesti, teksti rullaa luontevasti ja näkökulmat ja henkilöt vaihtuvat raikkaasti. Historiallinen aspekti on jälleen vahva ja uutena positiiviisena ainesosana huumori kukkii mukavasti koomisessa satanistimökkimurtokoplassa. Nuori naispoliisi on loistava hahmo. Vaikea tietysti miehenä kunnolla arvioida, mutta Theorin pystyy Skumtimmenin tavoin rakentamaan poikkeuksellisen täyteläisiä naishenkilöitä. Myrskykohtauksessa on ehkä liikaa amerikkalaisen toimintaelokuvan fiilistä, mutta loppuratkaisu on rakennettu taidolla.

Kerry Conran: Sky Captain and the World of Tomorrow

Näppärän retrohenkinen sarjakuvamainen scifiseikkailu vuodelta 2004, ilmeisesti kaikki taustat tehty tietokoneella, jäänyt Conranin ainoaksi elokuvaksi. Tapahtuu näennäisesti 1930-luvun lopulla, käynnistyy "Hindenburg III":n saapumisella New Yorkiin. Ensimmäinen puoli tuntia elokuvassa parasta, jännite laskee kun siirrytään New Yorkista Nepalin Shangri-Lan kautta täysin keksittyihin ympäristöihin, loppu on melkoisen rutiinimaista scifi-kelailua. Uskottavuus tietysti varsin heikkoa ja esim. ennen toista maailmansotaa ei kutsuttu ensimmäistä maailmansotaa ensimmäiseksi. Gwyneth Paltrow mukava huonotuulisena blondina, mutta Angelina Jolie heikompi ilmestys tiedustelu-upseerina. Laurence Olivierkin mukana 15 vuotta kuolemansa jälkeen.

Hop Back Crop Circle

Real alena tuttu wiltshireläinen golden ale näyttää lähes lagerilta. Etiketin mukaan valmistuksessa käytetty moderniin brittityyliin vehnää sekä hieman huolestuttavasti myös maissia. Onneksi makua hallitsee voimakas humalointi, mukana neljää lajiketta, Goldings, Tettnang, Pioneer ja Saaz. Alkoholia on 4,2% ja runko on väistämättä ohuehko. Humalointi tuo makuun kevyttä savuisuutta ja sitrushedelmäisyyttä. Maahantuotujen brittioluiden parempaa osastoa, mutta eihän nämä pulloversioina paljoa säväytä. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Andrei Konchalovsky: The Inner Circle

Yksi omituisimmista ja vastenmielisimmistä elokuvista, mitä syntyi Neuvostoliiton romahduksessa. Opportunisti Kontšalovskin USA:ssa 1991 tekemä leffa Stalinin elokuvaprojektorin käyttäjän vaiheista Moskovassa 1939-53. Stalinhan tunnetusti tykkäsi katsoa elokuvia, erityisesti amerikkalaisia westernejä. Elokuvan tyylilaji vaikeasti hahmotettavissa, monikerroksisen ironian tarkoitus jää epäselväksi ja sentimentaalista tragediaa tungetaan komedian sisään. Heti alku romahduttaa elokuvan uskottavuuden, kun siirrytään KGB:n päämajaan 1939, NKVD-terrorikoneiston nimihän muuttui KGB:ksi vasta 1954. Kommunalka-huumori kulunutta kamaa, ihmisiä pidätetään natsiyhteyksistä 1940, jolloin Neuvostoliitto oli Natsi-Saksan läheinen liittolainen. Kuuluisaa vanhempansa ilmiantanutta Pavlik-poikaa juhlitaan elokuvassa niljakkaasti. Vorošilov näyttää elokuvassa joutuvan 1940 epäsuosioon Mantšurian tapahtumien vuoksi, kun oikea syy oli Suomen talvisota. Vastenmielisintä elokuvassa on Stalinin ja Berijan koominen kuvaus, Bob Hoskinsin esittämä massamurhaaja Berija on hauska seuramies ja Stalin muistuttaa lähinnä (Pepsiä juonutta) Michael Jacksonia.

John Dahl: Road Kill

Montanalainen John Dahl aloitti 1980-luvun lopulla tyylikkäillä film noir -pastisseilla, mutta ura jämähti pahasti kymmenessä vuodessa. Tämä puberteettinen road movie -kauhutrilleri vuodelta 2001 tunnetaan myös nimellä Joy Ride ja on selvä osoitus alamäestä. Sijoittuu osittain samoihin Wyomingin maisemiin kuin Dahlin kakkoselokuva Red Rock West. Muistuttaa liian selvästi Spielbergin The Duelia ja Harmonin The Hitcheriä, selvä lainaus myös North by Northwestin peltokohtauksesta. Nuoret näyttelijät suhteellisen raikkaita ja nuhruisten tienvarsimotellien tunnelma vangittu näppärästi ja suspensekin rakentuu varsin tehokkaasti. Rutiinityötä tämä kuitenkin on, ei mitään Dahlin alkukauden tyylitietoutta ja nokkeluutta mukana.

James Cox: Wonderland

Kehno elokuva joukkomurhasta, johon pornonäyttelijä John Holmes sotkeutui 1981. Näyttää huonolta tv-elokuvalta, levoton visuaalinen tyyli yrittänee jäljitellä huumesekoilun tunnelmaa. Samat tapahtumat nähdään useammasta näkökulmasta, mutta Citizen Kanen tasosta jäädään siis jonkin verran. Edes 80-luvun alun Los Angelesin ajankuvaa ei tavoiteta millään tavalla. Holmesia esittävä Val Kilmer näyttää lähinnä Jeff Lynneltä.

Sam Wood: For Whom the Bell Tolls

Hemingwayn romaani Espanjan sisällissodasta ei ole hassumpi, mutta tuoreeltaan tehty Hollywood-elokuva on kankea. Romaanin lukemisesta on niin kauan, etten muista kuinka paljon tapahtumia on karsittu. Nyt toiminta keskittyy yhden sillan räjäytyksen valmisteluihin vuoristossa. Ylipitkä, monenlaista jahkailua ja sentimentaalista tunteilua, tasavaltalaisten sisäisiin ristiriitoihin yritetään tarttua, mutta porukka näyttää enemmän meksikolaisilta maantierosvoilta. Gary Cooper on tavallistakin enemmän jäässä ja valkohampainen Ingrid Bergman on vielä epäuskottavampi. Lumisessa tulitaistelussa on jotain otetta, mutta itse siltaoperaatio toteutettiin paremmin jokaisessa puolivillaisessakin Alistair MacLean -filmatisoinnissa.

Martin Scorsese: The Departed

Tämä on Scorsesen myöhäiskauden parhaita elokuvia. Hongkongilaisen Infernal Affairs -nimellä tunnetun trillerin inspiroitunut siirto Bostonin irlantilaisgangsterien ympäristöön. Paikallistuntuma ei ole yhtä vahva kuin Scorsesen varhaisissa New York -leffoissa, mutta Boston-elokuvana tämä lähestyy jopa Peter Yatesin mestarillista 70-luvun alun Higgins-tulkintaa The Friends of Eddie Coyle. Rolling Stonesin musiikkia Scorsesen tuttuun tyyliin. Matt Damon ja Leonardo Di Caprio ovat dynaaminen duo, joka pystyy tuhoamaan minkä tahansa elokuvan, mutta tässä he eivät täysin siihen kykene. Tuntemattomaksi jäänyt Vera Farmiga hämmästyttävän luonteva naispääosassa, yhtä sujuvaa suoritusta en tiedä modernissa jenkkileffassa. Jopa Jack Nicholson onnistuu kohtuullisesti. Mutta kaikki ei todellakaan toimi, juoni ei ole kaksinen, symmetrinen tuplasoluttautumiskuvio on todella väkinäisen keinotekoinen ja siihen kaatuu lähes koko leffa. Tässä suhteessa elokuva jää pahasti selvän esikuvansa The Big Clock varjoon. Suspensen rakentelu on kohtuullista, mutta simpukkakännyköiden product placement on aivan liian räikeää. Loppu pelastaa paljon, aluksi näyttää tulevan ryhdikkään kyyninen ratkaisu, sitten seuraa upea The Third Man -kunnianosoitus hautausmaalla ja kaiken huipuksi Scorsese heittää pokkana partiopoikamaisen idealistisen loppukevennyksen. Todella upeaa.

Martens Gold

Olutmakunystyröiden kalibroimiseksi on silloin tällöin mukava kokeilla ehtaa anonyymiä EU-tavaratalo-olutta. Sellaiseksi on kai luokiteltavissa tämä belgilager, josta ei tosiaan löydy Belgian kuuluisia eksentrisiä olutmakuja. Sinänsä reilua, että valmistaja merkitty tölkkiin, se on Bocholtissa Koillis-Belgiassa lähellä Hollannin rajaa. Ilmeisesti tölkitetty nimenomaan Suomen markkinoille, kun kolme tolppaa täräytetty etikettiin. Lagerissa epämiellyttävä märän pahvin tuoksu, ei juuri makua, hieman makeutta, hieman viljaisuutta (etiketin mukaankin mallastamatonta viljaa sotkettu sekaan), ja hieman humalaakin yllättäen. Ei siis sarjassaan aivan pahnan pohjimmainen, mutta kokonaisuutena häviää reilusti vesijohtovedelle. Ostopaikka Oulu, Kaijonharjun Sale.

Laitila Kievari ESPI

Laitila jatkaa Retaleen tapaan brittioluttyylien konsonanttivariaatioita. Tämä on Extra Special Bitterin värinen, mutta tyylin vastaisesti hyvin voimakkaasti humaloitu. ESB-tyylinen hedelmäisyys ja pähkinätoffeetuntuma ovat vähäisempää. Tämä ei ole Laitilan parhaita tuotoksia, runko on liian ohut, vaikka alkoholia on pinnistetty peräti 5,7%. Vaikka pidän humalaisen katkerasta mausta, niin tasapaino tästä puuttuu. Keltaisemmalla värillä voisi toimia uskottavasti IPAna, nyt tämä jättää ristiriitaisen kokonaisvaikutelman. Oluthuone Leskinen, 4.1.2010.

Woodlands Super India Pale Ale, real ale

Uusi panimotuttavuus Cheshirestä Stoken ja Wrexhamin välistä. Hämmästyttävästi brittirealissa on alkoholia peräti 6,4%. Voisiko olla aitoa IPA-tunnelmaa? Tämä on kullankeltainen, makeaa kypsää hedelmää, ehkä vähän alkoholikin henkäilee läpi. Humala tulee mukaan jälkimaussa leveän katkerana, mielenkiintoinen jotenkin metallinen vivahde. Reaalimielessä tämä on hyvässä kunnossa, pehmeyttä löytyy. Mallasrunko voisi olla tanakampi, täyteläisyydestä ei voi puhua. Humalaisuus ei ole täysin miellyttävää, tässä on jokin tervainen tunkkainen fiilis, jota parhaissa jenkki-IPOissa ei ole. Kohtuullisen mukava olut, mutta jää hieman raakilemaiseksi. Oluthuone Leskinen, 4.1.2010.

Daniel Alfredson: Luftslottet som sprängdes

Larssonin viimeisen romaanin filmatisointi kelailee tuttuja kuvioita. Romaanissakin oli hieman väkinäistä fiilistä, että tapahtumat pitää saattaa lopuksi jonkinlaiseen tasapainoon hinnalla millä hyvänsä. Voi vain sääliä elokuvakatsojia, jotka eivät ole lukeneet alkuteoksia tai nähneet aiempia elokuvia. Hämmennys monien hahmojen keskellä voi olla ylivoimaista. Alfredson jatkaa täysin edellisen osansa tyylillä. Siinä oli toimintaa suhteellisen paljon, tällä kertaa ei ole, sairaalassa ja tyhjässä oikeussalissa enimmäkseen liikutaan puuduttavissa tunnelmissa, siksi tämä elokuva on selvästi trion heikoin. Elokuva hölkähtelee eteenpäin rutiinilla, salaliittoteoriat jäävät selvästi löysemmiksi kuin Larssonin alkuperäishahmotuksessa. Varmaankin jotain uutta olisi pitänyt keksiä aiempiin elokuviin nähden, tämä on varmaan kuvattu samassa projektissa, fiilis on kuin tv-sarjan jaksossa. Pahikset näyttäytyvät aivan liian löysästi nolossa valossa, lähes myötähäpeää keräten, paljon enemmän rosoa ja intensiivisyyttä olisi pitänyt saada aikaan. Jatkoa varmaan seuraa, joko neljäs salaperäinen käsikirjoitus tulee julkisuuteen tai sitten jenkit kuvaavat nämä uudelleen. Yksi Vasagatanin kohtaus näyttää tapahtuvan Shakespeare Inn -ravintolassa, joka on melkoisesti eri suunnalla pohjoisessa, mutta tällaistahan elokuvissa näkee.

Tranmere Rovers - Wolverhampton Wanderers 0-1

Mielenkiintoista cup-taistelua Birkenheadistä, Merseyn karummalta rannalta vastapäätä Liverpoolia. Paikallinen Tranmere majailee kolmannen sarjatason pohjalla, mutta antoi silti hyvän vastuksen pitkästä aikaa pääsarjaan nousseelle takavuosien suurjoukkueelle Wolvesille. Kenttä näytti aika jäiseltä ja pallo pomppi pahasti kohti Wolvesin walesiläistä maalivahti Hennesseyä, joka kuitenkin sai pidettyä verkkonsa puhtaana. Toisella jaksolla Tranmere hukkasi monta avopaikkaa, mutta 77. minuutilla Wolvesin serbi Nenad Milijas onnistui tarkasti pystysyötössään, jonka Jarvis juoksi verkkoon. Ei Wolverhampton kyllä vakuuttavalta pääsarjajoukkueelta vaikuttanut.

West Ham - Arsenal 1-2

Mukava tunnelma Upton Parkilla, kova vauhti, tasaista peliä päästä päähän. Arsenal vaikutti hieman terävämmältä, mutta ensi jakson yliajalla paitsioansa petti, isäntien italialainen Diamanti pääsi läpi ja rankaisi. Toisella jaksolla kuitenkin Arsenal selvästi vahvempi, vaikka aluksi West Hamin maajoukkuetakalinja, veskari Green ja toppari Upson saivat hyökkäykset torjuttua. 78. minuutilla walesiläinen Ramsey sai flipperipallon ja kiskaisi takanurkkaan. Heti perään Balkanin brassi Eduardo puski Upsonin vierestä yläkulmaan. Zolan miehistö antautui henkisesti.

Manchester United - Leeds United 0-1

Uskomatonta herkkua keskelle Leeds-kannattajien piinavuosia. Manchester United on Leedsin kannattajien eniten vihaama vastustaja. Taustalla on mm. vanhoja Yorkshiren ja Lancashiren välisiä kaunoja. Itse kehitin Leeds-suhteeni 1970-luvun alkupuolella, jolloin ManU:lla oli lamakausi ja olen oppinut vierastamaan eniten Liverpoolia. Silti varsin sykähdyttävä tapahtuma, kun kolmannelle sarjatasolle vajonnut Leeds pääsi FA Cupissa täydelle Old Traffordille, jossa noin 10 000 Leeds-kannattajaa. ManU:lla luonnollisesti paljon varamiehiä, mutta kärjessä kuitenkin Rooney ja Berbatov. Suhteellisen tasaista vääntöä ensi jaksolla, ManU hallitsi, mutta Leedsillä hyvää yritystä, vaikka taito ei aina riittänytkään. Hoikalla kärkimiehellä Beckfordilla paikka jo 7. minuutilla, mutta epäonnistui pahasti. Sitten 19. minuutilla irlantilaisen Michael Doylen pitkä pystysyöttö vapautti Beckfordin, Wes Brown ei pystynyt estämään, Beckford lirutti pallon maaliin. Useampia tasoituspaikkoja ManU:lla, mutta ei tulosta, Rooneyn parhaan yrityksenkin Jason Crowe pelasti viivalta.

Toinen jakso kiihkeää henkistä vääntöä koko ajan. ManU hallitsi tilanteita, mutta ei saanut millään todellisia tekopaikkoja aikaan, vaikka kentälle tulivat Giggs ja Owen. Yllättäen parhaat paikat tulivat Leedsille peräjälkeen noin 80. minuutilla, ensin Jermaine Beckford veti niukasti ohi ja sitten vaihdosta tullut skotti Snodgrass nosti vapaapotkun 25 metristä ristikkoon. Peräti viisi minuuttia lisäaikaa, mutta Leeds pystyi edelleen pitämään palloa. Hämmästyttävä saavutus, mutta tietysti tärkeintä olisi saada nousu keväällä aikaan.

Middlesbrough - Manchester City 0-1

FA Cupin kolmannella kierroksella räntäsadetta Teessidella. Kovalla rahalla koottu City heitti varamiehiä kentälle, olisiko edes uusi valmentaja Roberto Mancini päässyt ratkaisuja vielä tekemäänkään. Pääsarjasta pudonnut Gordon Strachanin ryhmä aluksi paljon nälkäisempi, kovaa karvausta ylhäältä, mutta ei kunnon maalipaikkoja. Koko jakson kärvistelyn jälkeen viimeisellä minuutilla vieraiden Martin Petrov kuljetti ylös ja vapautti taidokkaasti zimbabwelaisen veteraanireservisentterin Benjani Mwaruwarin, joka ei erehtynyt avopaikasta. Boron selkä taittui tähän. Mancini otti tauolla kaksi tähteä, Carlos Tevez ja Gareth Barry, kentälle ja jäädytti pelin. Tevez sai pari paikkaa, mutta suuntaus karkeasti ohi. Yliajalla Borolla ottelun paras paikka, mutta ei onnistunut sittenkään.

Kem Nunn: Tapping the Source

Surf Nazis Must Die! Tulin vasta nyt lukeneeksi Nunnin esikoisteoksen vuodelta 1984, surf-noirin peruskivenä pidetyn romaanin. Liikkeelle lähdetään huoltoasemalta Kalifornian pölyiseltä suola-aavikolta, mieleen tulee niin James M. Cainin The Postman Always Rings Twice kuin Geoffrey Homesin Build My Gallows High, eli klassikkosarjassa liikutaan. 18-vuotias päähenkilö lähtee etsimään kadonnutta siskoaan Orange Countyn Huntington Beachistä, surf-kulttuurin (siihen aikaan) saastaisesta keskuksesta. Nunnin proletaarinen miljöö ja kohtaloon alistuva tumma kerronta tuo mieleen hieman uudemmatkin tekijät, 50-luvun vintage pulp -maestrot David Goodis ja Charles Willeford, miksei myös Charles Bukowski. Brian Wilsonin ja muiden Beach Boysien pähkinävoita vaalealle leivälle levittävät nössöpojat ovat kaukana tästä surf-skenestä, Huntington Beachissä soi laimentamaton punk ja haisee rappioalkoholistien ja huumeorjien kuivanut hiki ja ulosteet. Vakuuttavan ensiasetelman jälkeen Nunnin teksti alkaa laahata. Päähenkilön avuttomuus on ärsyttävää ja tapahtumat etenevät tuskastuttavan hitaasti. Nunn ei kirjoita dialogia paljoakaan, lähes kaikki nähdään päähenkilön tajunnan kautta, teksti ei ole iskevää, se on monisanaisen kuvailevaa. Pitkät surf-kohtaukset eivät myöskään tunnu asiaanvihkiytymättömästä erityisen kiinnostavilta, onneksi Nunn ei sentään lataa liikaa new age -filosofiaa aallon harjalla tasapainotteluun. Kerronta tiivistyy huomattavasti, kun päähenkilö uppoaa syvemmälle rikollisuuteen, huumeisiin ja seksiin. Lopussa tulee hieman odotetusti ylilyöntejä saatanallisten riittien kautta, mutta onneksi Nunn saa loppuratkaisuun kohtuullisen tasapainon. Mielenkiintoinen romaani, mutta ennakko-odotukset eivät kyllä täysin täyttyneet. Ehkä kerronta on liian perinteistä, kun ottaa huomioon mitä alan kovimmat kasvot kirjoittivat 80-luvun alussa. Huumorin ja ironian puutekin nousee esiin, tyypillistä esikoisromaanille.

Sidney Lumet: The Anderson Tapes

Suvereeni komediallinen caper movie New Yorkin Upper East Sidelta vuodelta 1971, upeaa New York -fiilistä. Perustuu Lawrence Sandersin romaaniin, Sean Conneryn parhaita rooleja vasta vankilasta päässeenä Duke Andersonina. Christopher Walkenin ensimmäinen isompi rooli, todella viileää Quincy Jonesin musiikkia. Hieman hämmentävästi keskeinen teema ennen Watergatea suurisuuntainen salakuuntelu, jota tuntuvat harrastavan tässä kaikki mahdolliset viranomaiset. Rakenteessa kiinnostavia "etukäteistakaumia", flashforwardeja. Loistavia kohtauksia toistensa jälkeen, esim. mafiahautajaissaattue Mercedes Pullmaneineen ennen The Godfatheria. Lumetin ohjaus hallittua, elokuva rullaa rennon vaivattomasti koko ajan, muistuttaa tunnelmaltaan myöhempää Dog Day Afternoonia, kerronnaltaan yhtä intensiivinen kuin Serpico. Tämä on täysin samaa tasoa Lumetin parhaiden elokuvien kanssa, jäänyt turhaan hieman paitsioon.

Martin Sulík: Slunecní stát aneb hrdinové delnické trídy

Tragikoomista arkirealismia Ostravasta. Tehdas näyttää vaihtavan omistajaa ja työttömäksi joutunut mieskvartetti ryhtyy pienyrittäjiksi varsin hilpein seurauksin. Brittityylistä otetta, heti tulee mieleen Sheffield ja The Full Monty. Karua teollisuuskaupunkikuvastoa, olut virtaa. Ohjaaja on slovakki ja osa henkilöistäkin on siltä puolen rajaa. Melko löysä tarina, jännite ei kunnolla kanna, jää kohtauskokoelmaksi.