Johan Theorin: Skumtimmen

Taas uusi ruotsalaiskyky. Jos Jens Lapidus pureutui suurkaupungin alamaailmaan vähemmän vakuuttavasti, niin göteborgilainen jalkapallomies Theorin suuntaa maaseudulle varsin syrjäiselle seudulle Öölannin saaren pohjoisosaan. Ja onnistuu lähes ilmiömäisesti. On syksy ja Öölannissa on todella autiota, Sollidenin linnassa kirmaavat prinsessatkin ovat häipyneet ajat sitten. Theorinin romaanin päähenkilöt ovat suhteellisen poikkeuksellisia, 80-vuotias merikapteeni ja tämän masentunut keski-ikäinen tytär. Theorin kirjoittaa perinteisesti, nostaa jännitystä hitaasti mutta varmasti. Jälki on nautinnollista, kirjan ei haluaisi loppuvan. Laskelmoivaa tekniikkaa jonkin verran, Theorin vihjaa ensin lyhyesti jostain kiinnostavasta seikasta ja palaa siihen lähemmin vasta useita kymmeniä sivuja myöhemmin. Tämä toistuu useamman kerran, mutta ei se varsinaisesti haittaa. Theorinin veto kestää loppuun asti, loppuratkaisu ei ole klassikkotasoa, mutta tyydyttävä. Motiivit ahneus ja kosto ovat uskottavia ja tarinaan hyvin nivoutuvia. Tyylilaji muistuttaa aluksi jopa arvoitusdekkaria, mutta sävyt tummenevat loppua kohti kovaksikeitettyyn tapaan. Aikatasoilla liikutaan sujuvasti, tarinaan kuuluu Kuurinmaan motista 1945 Itämeren yli Öölantiin pakenevia saksalaissotilaita. Latinalaisessa Amerikassa osa tapahtumista, nekin toimivat kohtuudella. Parasta on kuitenkin Öölannin paikallisväri, se tuskin voisi olla vahvempaa. Erityisesti Theorin paneutuu saaren sisäosia hallitsevaan lähes puuttomaan alvaret-alueeseen. Alvaret suomennetaan jossain kalkkikiviylängöksi, mutta varsinaista ylänköä matalassa Öölannissa ei ole. Mielenkiintoista historiallista skismaa havaittavissa öölantilaisten ja mannerruotsalaisten välillä, hieman heijastellen suomalaisten tilannetta Ruotsin vallan ikeessä. Kakkoskirjaa Nattfåk ei ole pidetty yhtä hyvänä, mutta varmaan sekin on tsekattava.