Solo Carab Brown Ale

Nøgne Ø -veteraani Kjetil Jikiun on vetäytynyt eläkepäiville Kreetalle ja paneskelee siellä oluita Solo-brändillä. Ensimmäinen näyte vahva brown ale, 7,5%, hyvin tummaa. Maltainen ja makea tuoksu. Pähkinää ja karamellia, makea on makukin. Keksiä myös, ei katkeroa, mutta puhdas, tuorekin olut on. Polkupyörälle palatessa kävelin ohi uuden Mikkeller Helsinki -baarin, aivan hillitön jono kadulle asti. Ehkä pistäydyn joskus talvisena maanantai-iltana paikalle, naurettavaa jonottaa Mikkeller-oluita johonkin hikiseen kioskiin. Toisaalta, olut kiinnostaa, se on hyvä asia. Pikkulintu Ruttopuisto, 29.6.2019.

Ca’del Brado Invernomuto

Farmhouse alea Bolognasta, 6,3%. Samea, hapan tuoksu. Makukin todella hapan, valkoviinimäinen, pippuria, ei hedelmää kovin raikkaasti. Ei katkeroa, mutta ei tämä onneton ole. Toisaalta olen tyystin kyllästynyt soureihin, tästä ei sitä välttämättä etukäteistietojen perusteella tiennyt, joten hapan pettymys kyseessä. Pikkulintu Ruttopuisto, 29.6.2019.

Tuju #tuusiekii NEIPA

Keväällä Pikkulintujen hanoissa oli #mietuun-NEIPA, nyt sitten kumppanituote tarjolla hieman kevyempänä, 6,5%.  Hyvin samea, mehuinen, kuiva, puhdas. Tuju osaa kyllä tämän. Erittäin hyvä peräkärrykin, olisiko kesän ykkösolut tässä? Ei jää appelsiinimehuksi, vaan mallas tuntuu hyvin, tasapaino kunnossa. Pikkulintu Ruttopuisto, 29.6.2019.

Laitila Crystal NEIPA

Kristalli-NEIPAa Lounais-Suomesta, huhujen mukaan sameuttaminen ei tässä erässä onnistunut, joten olut nimettiin sitten weizen-tyyliin kristalliksi. Hauska vitsi, ehkä totta, ehkä ei, mutta kuitenkin 7,5%. Ei aivan kirkas, mutta kirkkaampi kuin perusversio. Tuoksussa hyvin sitrusta. Maku pihkainen, ei kovin raikas, mutta sitrusta on siinäkin. Hieman on vihannes päässyt mukaan. Katkeroakaan ei tarpeeksi. Perusversio oli parempi. Bar Favela, 29.6.2019.

Laitila Cascade Kukko Lager

Muistin lopulta käydä Timo Kanniaisen suosittelemassa Bar Favelassa Töölön Mechelininkadulla Perhon vieressä. Laitilan oluita hanassa, pullolistalla mittavasti Sonnisaaren tuotteita, mutta ei ennen kokeilemattomia. Värikästä sisustusta, suurempi  baari kuin luulin. Karibia-fiilistä, muistuttaa Oulun edesmennyttä Never Grow Oldia. Tom Waitsia soitetaan. Laitilalta Cascadella kuivahumaloitua lageria, samea. Sitrusta on makeasti ja kevyesti katkeroa. Hyvin uppoaa, kyllä tähän selvästi muutosta on saatu, mutta ei kokonaisuutena kuitenkaan oikein innosta. Bar Favela, 29.6.2019.

Natalie Portman et al: New York, I Love You

Episodielokuva vuodelta 2008, 11 osaa, jokaisella eri ohjaaja, omistettu Anthony Minghellan muistolle. Odotetusti hyvää paikallisväriä pääosin Manhattanilta tietysti, mutta käsittääkseni kaikki boroughit tulee käsiteltyä. Etnistä kirjoa kattavasti, tunnettuja näyttelijöitä, jopa Julie Christie. Komediallinen perusvire, mutta traagisempaakin otetta irtoaa. New Yorkia on niin paljon käsitelty fiktiivisissäkin elokuvissa, että ei tästä mitään wow-efektejä käteen jää. Kovin löysäksi kokonaisuus tahmeutuu. Heti ensimmäisessä Jiang Wenin ohjaamassa Andy Garcia -kohtauksessa on tyhjä baarimiljöö otettu haltuun taidolla, mutta jatkossa ei samaa intensiteettiä tavoiteta.

Olari Pieruperse Märichello American Lager

Ajauduin taas Konepaja Biergarteniin, tällä kertaa kollegojen lomallelähtötunnelmissa. Itse en ole vielä lomaa aloittamassa. Yllättäen piipun varjossa Olarin Panimon Hanna Montonen ja Ville Leino olivat virittämässä sivubaaritiskiä konttibaarin viereen, eli siis jonkinlainen tap takeover ulko-oloissa. Neljä lisähanaa, joista yhdessä anonyymin sarjakuvapiirtäjän Pieruperseen nimikko-olut, 5,2%. Hyvävaahtoinen kirkas olut, jonka tuoksussa todella luotaantyöntävää maksamakkaran löyhkää. Olisiko tarkoituksellinen efekti? Ehkä ei, maku sentään parempi, ei kovin hedelmäistä, enemmän kuivaa maltaisuutta ja hieman katkeruuttakin. Hedelmäisyys hieman lisääntyi lämmetessä, ei olut ihan onnetonta ollut. Oluen muita arvioita lukiessa tulee epäilys, että maksamakkara tuli mobiileista hanalaitteista. Konepaja Biergarten, 28.6.2019.

Todd Haynes: Carol

Lesboromanttinen ja -eroottinenkin leffa vuodelta 2015, perustuu Patricia Highsmithin omaelämäkerralliseen romaaniin. Sijoittuu 1950-luvun alkupuolelle New Yorkiin, ajankuva on tavoitettu varsin mallikkaasti, erityisesti autojen kautta. Traaginen ja alakuloinenkin yleisvire elokuvassa, jossa on kuitenkin aika hienovireinen optimistinen lopetus. Road movie -aineksiakin löytyy talvisista maisemista New Yorkin ja Iowan väliltä. Arkirealismia ja turhan verkkaista kehittelyä, joka ei saavuta riittävää intensiteettiä. Cate Blanchett on aina luotettava, mutta hämmentävästi tässä on Rooney Marasta saatu huomattavia Audrey Hepburn -tehoja.

Mallaskoski Koivuliemen Herra

Seinäjoelta saisonia, 5,3%. Samea, keltaruskea, belgiestereitä tuoksussa, karamellia myös. Maussa pehmeää upottavaa hedelmää, kirpeyttä, ei oikein mausteita. Ohuehkoksi jää, mutta puhdasta belgiotetta. Koivulehtiä käytetty aromihumalan tilalla, mutta sen vaikutus jäi nyt arvoitukselliseksi, käymisaromit hallitsevat olutta niin voimakkaasti. Mutta oikein näppärää kuitenkin. Hilpeä Hauki, 27.6.2019.

Garage Good Cop Bad Cop

Barcelonasta vahvaa imperial stoutia, 12%. Tuoksussa vaniljaa. Makeaa suklaata, hieman hedelmäisyyttä, ei sentään siirappitasoa. Rommin alkoholisuuttakin, mutta kuohkeaa, hyvä juotavuus. Aika miellyttävä kokonaisuus, vaikka suhteellisen yksipuoliseksi tämä jää tyylin klassikoita ajatellen. Poliisiviittaus jää epämääräiseksi. Panema, 27.6.2019.

Ruosniemi Ekonomi Mandarina Pils

Ruosniemen oluiden nimien ammateista on vaikea muistaa, onko olutta aiemmin kokeillut. Tätäkin epäilin ensin tutuksi, mutta näköjään kyseessä ensikokeilu, kirkas olut vanhojen hyvien aikojen tyyliin. 5,2%, tuoksussa on sitrushedelmää. Viljaisuus tuntuu maussa, mutta hedelmää on odotetusti siinäkin. Aivan tasapainossa nämä eivät ole, mutta kokonaisuutta parantaa huomattavan terävä peräkärry. Mitäs nyt on tekeillä, kun kahdesta peräkkäisestä oluesta löytyy katkeruutta? Ehkä olen joutunut vaeltamaan jo niin kauan katkerattomassa hedelmäaavikossa, että pienikin peräraskaus tuntuu hienolta. Panema, 27.6.2019.

Etko Weekend Warrior

Sameaa IPAa Herttoniemestä, 6,5%, 70 IBU, Citra ja Mosaic. Reseptissä ei ainakaan mitään vikaa, tällaisilla asetelmilla lähtisin itsekin olutta tekemään. Appelsiinin tuoksua ja makua, aika puhtaasti ja raikkaasti. Mallas tuntuu kohtuudella taustalla, ei jäädä mehun varaan. Hienosyinen tasainen katkeruus, oikein miellyttävä, aivan vastaavaan takatukeen törmää moderneissa oluissa harvemmin. Selvästi Etkon mielenkiintoisin olut tähän mennessä. Baarissa soitettiin jopa Lucinda Williamsia tämän taustaksi. Panema, 27.6.2019.

Mattsson-uutuuksia

Hartwall perusti kovalla julkisuudella kaksi vuotta sitten mastodonttipanimonsa sisään pienemmän panimoyksikön, jonka se nimesi historiallisista syistä Mattssoniksi. Konsepti siis kopioitiin Carlsbergin Jacobsenista ja projektissa mukana olikin Carlsbergin entinen panimomestari Anders Kissmeyer, joka sittemmin mm. perusti Nørrebron panimon. Jostain syystä Mattssonia ei kuitenkaan heti otettu brändikäyttöön, vaan ensimmäiset oluet myytiin jo aiemmin pilatulla Polar Monkeys -merkillä. Niihin en sitten törmännytkään missään. Viime joulun alla baareihin yllättäen saapui kuitenkin Mattsson Imperial Porter, jota pääsin maistelemaan Vantaan lentokenttäbaarissa, sattumoisin juuri silloin, kun jouduin Helsingin Sanomien haastateltavaksi Oak Barrelin "kanta-asiakkaana". Nyt sitten porteria on pakattu pulloihinkin kahden todellisen uutuuden ohella. Sain Hartwallilta näytepullot arvioitaviksi ja otin ne samantien työn alle juoksulenkin palautustunnelmissa.

Ensimmäisenä Oat Pale Ale, 5,5%, EBU 40, Opal, Mandarina Bavaria, Chinook. Etikettiin on signeerauksen pukannut panimomestari Bill Brinkmann. Hieman erilainen pullo kuin standardituotteissa, mukavan pelkistetty etiketti. Hyvä kestävä vaahto, kirkas punertavan ruskea väri. Kauralla ei siis ole heiziyttä tavoiteltu. Tuoksussa kuivattuja hedelmiä, hieman karamellisuutta. Maku on maltainen, melko matalahiilihappoinen, yleishedelmäinen, pehmeän kuohkea, mutta ei kovin raikas yleisilmeeltään. Lievää mausteista karvautta, joka ehkä kaurasta peräisin. Chinookin pihkaa kieltämättä on, katkeroakin enemmän kuin nykyisissä trendioluissa. Hillitty ja miellyttäväkin olut, jossa on kyllä hieman ryhtiä, mutta raikkaampi pale ale saisi olla. 

Mattsson Sour Ale taitaa olla ensimmäinen suomalaisen ison panimon hapanolut. 6,0%, Simcoe, Hallertau, Hüll Melon, mutta myös eksplisiittisesti lisättyä sitruuna- ja greippimehua.  Tämän oluen on signannut Hartwallin ykköspanimomestari Hannele Alakarhu. Edellistä vähemmän vaahtoa, samea keltainen olut. Tuoksussa on häivähdys happamuutta, mutta myös porkkanaa maakellarista, juuresmaista aromia. Maku on greippilimonadinen, hyvin kevyesti hapan, ei ikenet supistu ollenkaan. Taatusti sokkomaistelussa luulisin lonkeroksi, koska juon sitä niin harvoin. Ei maltaan makua, hienoista humalista ehkä tulee hedelmäisyyttä, mutta se sekoittuu lisättyyn mehuun. Tämä ei vakuuttanut millään tavalla. 

Nyt sitten kaikessa rauhassa Imperial Porterin uudelleenmaistaminen. 7,0%, EBU 35, mutta värilukema EBC vaikuttava 150. Humalina Bravo ja Hersbrucker, tekijänä Hannele Alakarhu. Mustassa oluessa beigeä vaahtoa, joka ei kuitenkaan kovin kauaa sinnittele. Tuoksussa voimakkaasti suklaata, kahvia ja vohvelia. Suffelia. Maku on samanlainen, makean suklainen ja karamellinen. Paahteisuus ei pure kunnolla, mutta makeuden takaa löytyy aavistus mukavampaakin hedelmäisyyttä. Kokonaisuutena kuitenkin liköörikonvehtimaisuutta epämiellyttävyyteen asti. Ohut, jopa vetinen runko, joka ei parane loppuakaan kohti, takatilassa ei enää ihmeitä ole. Tämäkin oli pettymys, selvästi session parhaaksi jäi Oat Pale Ale.

The Kernel Export Stout London 1840 Barrel Aged

Kernelin export stouteista aiemmin olen kokeillut 1890-versiota. Nyt tarjolla tynnyrikypsytettyä kamaa, konjakkia ja punaviiniä. Kyseessä kuitenkin blendi, tynnyrikamaa on sekoitettu tuoreeseen stoutiin ja lopputuloksessa 9,3%. Siis aika vahva exportiksi. Musta, ei vaahtoa. Tynnyrin tammisuus hallitsee, lähes happamuutena. Ei kovin miellyttävä, yksiulotteinen, happamuus tulee liikaa esiin. Session molemmat Kernelit pahoja pettymyksiä, niin katoaa mainen kunnia. Sori, 25.6.2019.

Sonnisaari Kaura Palmer

Bongasin Sorin baaritiskin esittelyrivistöstä oululaista kokeilematonta kaurakamaa. Vitsikäs nimi, mutta ehkä hieman kertakäyttöhuumorin aineksia. 6,3%, oat pastry ale. Ei vaahtoa, punaruskea väri. Tuoksussa makeaa maltaisuutta, maku on makeahko, tuore, karamellinen, leipäinen. Selvästi nyt itselle haastavimpia pienosakkuuspanimoni Sonnisaaren oluita, raikkaus on ok, mutta muuten tässä ei ole miellyttäviä piirteitä. Pastry-termillä ehkä tavoitellaan trendikkään pastry stout -ilmiön suosijoita, mutta itse en niihinkään kuulu. Ei David Lynchinkään kaikki jutut ole kolahtaneet, joten ehkä nimi on siinä mielessä enne. Sori, 25.6.2019. 

The Kernel India Pale Ale Columbus

Lontoosta Columbus-IPAa, 7,2%. Samea, heikko vaahto. Hyvin karkea ja mausteisen maltainen. Yllättävän surkea raikkaan Wylamin jälkeen. Columbus on tunnettu katkerohumala, mutta kyllä silläkin pitäisi sitrusta nousta esiin. Tunkkainen vastenmielinen olut, jossa ei ole minkäänlaista hedelmäisyyttä esillä. Ei katkeroakaan kunnolla. Nettiarvioiden perusteella oluen pitäisi olla aivan erilainen. Todennäköisesti Sori Taproomin yksilössä jotain vialla, ei tämä todennäköisesti tällaiseksi ole tarkoitettu. Sori, 25.6.2019. 

Wylam Sleepwalking Into Dystopia

Lähes viikko Kainuussa juhannuksen vietossa, lievää craft-puutostilaa havaittavissa, vaikka Kainuunkin tilanne on nykyään parantunut. Hurautin kuitenkin palatessa lentokenttäjunalla Pasilan ohi Kaisaniemeen, jossa tarjolla nopeasti mehukaljafiksiä. Wylamin NEIPAssa 6,5%, Idaho 7, Azacca, cryo-Citra. Juuri tätä tarvitsin, ananas suorastaan purskahtelee esiin mehumaisessa oluessa, hyvä runko, kohtuudella katkeroakin. Näppärä tasapaino, Tynesidella homma toimii, keho rauhoittuu. Sori, 25.6.2019.

Hijos de Rivera 1906 Black Coupage

Oluella näennäisesti englanninkielinen nimi, black on tuttu sana, mutta coupage vieraampi. Ehkä se onkin ranskaa, eli "leikkaus" merkityksessä leikattu konjakki. Vesitettyä kamaa siis, ei lupaavaa. Etikettiä silmäillessä alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä on espanjalainen olut. Panimon nimen löytäminen vaatii kuitenkin kotkan silmiä. Pienen pienestä tähtilogosta se kuitenkin suurennuslasilla erottuu: Hijos de Rivera. Eli Galician pojat taas päässeet Alkon hyllylle, viimeksi huomasin näin käyneen 2011. Panimo on tunnetumpi Estrella Galicia -brändistä, jolla ei ehkä ole suoraa yhteyttä barcelonalaiseen Estrella Dammiin tai murcialaiseen Estrella de Levanteen. Laitila-tyyppinen repäisykorkki, 7,2%, humalina Nugget ja Sladek. Tumman ruskeaa, vaahto hyvätasoista kuohkeaa ja kestävää. Tuoksussa hieman luumuista hedelmää, mutta enemmän paahteisempaa maltaisuutta, myös märkää lapasta. Maku on mausteinen, lakritsainen, makeahko, maltaisuus jää suklaisen karamellisuuden varjoon. Ei juuri katkeruutta. Karmeaa kamaa kaikin puolin, mutta näppärä saada vaihteeksi vertailukohteeksi reilusti huonoa olutta. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Joe Gores: Come Morning

Come Morning on vuodelta 1986, Goresin uran keskikaudelta. Tätä ennen Gores julkaisi romaanin kahdeksan vuotta aiemmin, Daniel Kearny and Associates -teoksen Gone, No Forwarding. Välivuosiin osuu Wendersin Gores-filmatisointi Hammett ja Gores oletettavasti vietti aikaa muutenkin Hollywoodin käsikirjoitushommissa. Come Morningin päähenkilö on oregonilainen jalokivivaras Runyan Elliott, joka romaanin alussa on istunut sattumoisin samat kahdeksan vuotta San Quentinissa. Romaanin nimi on sitaatti Memphis Slimin alias Peter Chatmanin blues-kappaleesta Gone to Memphis.

Romaani on tiheä ja nopearytminen kuvaus timanttirosvon vaiheista vapautumisen jälkeen. Ryöstösaaliin hän ehti kätkeä ennen kiinniottoa, mutta kakun aikana kätkön päälle Marin Countyssa on rakennettu lähiö ja kivet ovat kadonneet. Sitä Runyan ei kuitenkaan paljasta muille sidosryhmille, joita on huomattava määrä. Teos on toiminnallinen, ei niin humoristinen kuin DKA-sarja, mutta mustaa ironiaa riittää tälläkin kertaa. Ruumiita tulee Hammett-kertoimella. Goresin tapaan ollaan pääosin San Franciscossa, varsinkin Tenderloinissa. Homma hieman hyytyy kiipeilykohtauksessa Yosemitessa ja Los Angelesiin sijoittuva caper-jakso ei ole sekään kirjan vahvinta osaa. Goresin kotikaupunki Minnesotan Rochester esiintyy myös tarinan taustalla. Come Morning ennakoi tyyliltään Goresin myöhempää Dead Mania. Erittäin miellyttävä ja sujuva lukukokemus, mutta ei aivan Goresin parasta tuotantoa.

Ferdinand Speciální Světlé d'Este

Ferdinand on perinnepanimo Benešovissa Prahan eteläpuolella, blogiin olen arvioinut aiemmin vain tumman lagerin, joka ei säväyttänyt. Nyt Alkon hyllyllä panimon bockia, kantavierre 15%, 6,5% alkoholia. Nimen d'Este hieman hämmentävä, sehän ei ole tšekkiä, mutta ehkä itä kuulostaa ranskaksi hienommalta. Väliotsikko skutečné pivo tarkoittaa "todellista olutta", vähän siis kuin real ale. Omilla nettisivuillaan panimo rehvastelee sillä, että Saaz-humalien käyttö ei tässä aiheuta pitkäkestoista katkeruutta: "full taste of the Žatec hops, which guarantees pleasant non-lasting bitterness." Ei siis kovin rohkaiseva lähtökohta hophedonistin näkökulmasta. 

Kirkas kultainen väri, hyvä vaahto, ei tosin kovin kestävä. Tuoksu hieman savuinen. Maussa samaa kevyttä savuisuutta, joka kääntyy samalla kermaiseksi diasetyyliksi. Eihän se yllätys ole tšekkioluessa, mutta epämiellyttävää silti. Kuiva maltaisuus hallitsee kokonaisuutta, mutta diasetyyli leikkaa siitäkin terää pois. Ei bockin metallisuutta kovin paljoa. Heikko katkeruuskin, ei suuri elämys. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Joe Gores: A Time of Predators

2011 kuollut Joe Gores näyttää jäävän historiaan lähinnä suurena Dashiell Hammett -fanina, pääosin vuoden 1975 Hammett-romaanin takia, jossa Hammett tekee fiktiivisen paluun yksityisetsiväksi. Gores on itse osasyyllinen tilanteeseen, koska julkaisi vielä viimeisenä teoksenaan The Maltese Falconille prequelin. Asian tila hieman harmittaa, koska Gores oli niin paljon muutakin, 1970-luvun paras rikoskirjailija George V. Higginsin ja Elmore Leonardin rinnalla. Ross Thomas on samaa tasoa, mutta hänet luokittelen espionage-genreen. Goresin tuotannosta on edelleen merkittävä osa itseltäni lukematta. 

Hankittuani Amazon Kindlen odotin pääseväni sen kautta käsiksi harvinaisempaan kamaan. Ja toden totta, Joe Gores -haku tuotti herkullisia tuloksia. Nyt sitten lopulta sain luettavaksi Goresin esikoisteoksen vuodelta 1969. Gores oli tässä vaiheessa 38-vuotias, toiminut monenlaisissa ammateissa, mutta myös kokenut kirjoittaja. Gores senttaili lyhyitä tarinoita moniin julkaisuihin, aitoon Hammett/Chandler -tyyliin. Esikoisromaani on heti brutaalin tehokas, näkökulmaa vaihdellaan ripeästi, myös rikollisten suuntaan. Ollaan Goresin mukavuusalueella Bay Arealla, ei suoraan San Franciscossa, vaan Stanfordin yliopiston seudulla sittemmin Silicon Valleynä tunnetulla kolkalla. Törkeitä pahoinpitelyjä ja joukkoraiskauksia, kipeitä moraalisia kyseenalaistuksia. Henkilöhahmot kyllä jäävät melko luonnosmaisiksi, tämä ei ole lähellä Goresin parhaita teoksia. Raiskausten kuvaus on kyseenalaista nykynäkökulmasta. Vigilantismin kypsyttely on suhteellisen mekaanista, mutta loppuratkaisut varsin persoonallisia. Teksti kulkee erittäin hyvin jo tässä vaiheessa.

De Leckere Summer Pilsner

Utrechtista kesäinen luomupils. 5%, lievästi samea, kevyesti maltainen, ruohoinen. Puhdas, mutta persoonaton. Kuiva, mutta ei peräkärryä. 46. peräkkäinen juhannus Puolangalla, mutta ensi kerran kainuulaista olutta. Haapalan kuusenkerkkäale Korpikuusen Kuiskausta löytyi Kajaanin Prismasta. De Leckeren ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Žatec The Seventh Step

Žatecin perinnepanimo tuntuu etiketissä harmittelevan, että se ei ole kyennyt kunnolla ulosmittaamaan sijaintiaan keskellä Saaz- humala-aluetta. Nyt he uskottelevat, että täydellisen oluen salaisuus on viilennys kellarin seitsemännellä portaalla. Viimeksi olen tältä panimolta juonut gluteenitonta Celiaa. Nyt vähän vahvempaa vaaleaa lageria, 5,5%, export-sana löytyy pullon kaulasta. Kirkas poreileva keltainen olut. Perusmaltainen tuoksu, maku on maltainen, hieman karkea. Makua on, mutta ei kovin miellyttävästi. Häivähdys diasetyyliä, mutta ei sentään häiritsevästi. Katkeroa on keskimääräisesti tšekkilageriksi. Žatecin osakkeita tämä olut tuskin erityisemmin nostaa, kovin tavanomaista otetta. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Paloasema Hop of Doom

One Pintin panimosta extra special brew, 5,5%. Hieman samea, tuoksussa pihkaista hedelmää. Maku on tunkkainen ja tukkoinen, ei nouse hedelmäisyys esiin. Mallasta hieman ja likaista katkeruutta perään. Ei toimi millään tasolla, en tosin tavoita mitä tyyliä oluella on tavoiteltu. Ehkä bitteriä, mutta mitään sen tyylin ominaisuuksia ei löydy. 1990-luvulla tämä olisi ollut lupaava suomalainen pienpanimo-olut, mutta rima on sittemmin noussut korkeammalle. Paluumatkalla kohti Baanalle parkkeerattua polkupyörää pyörähdin Eerikinkadulla Corona-baarin lopetusbileissä. Kovasti jengiä, tiskillä blogistit Anikó ja Kimmo-Pekka. Coronahan on muuttamassa Vallilaan Konepajalle, mutta se ei tuntunut ainakaan Anikóa lohduttavan. Black Door, 18.6.2019.

Manchester Brewing Ginormous, cask ale

Uusi panimo itselleni, ilmeisesti Manchesterissä toimiva tuore Manchester Brewing, pale ale, 4,6%. Täysin kirkas olut, tuoksussa sitrusta. Pehmeää on, hieman karamellin makeutta, karviaismarjaa, miksei Mosaicin herukkaakin.  Pieni peräkärrykin on. Hieman hedelmäisyys jää vaisuksi, mutta kokonaisuutena miellyttävää. Black Door, 18.6.2019. 

Nittenauer Doldenzwerg

Odotin Ruttolinnusta löytyvän uutta jännittävää juotavaa, mutta eipä hanavalikoima ollut muuttunut kolmessa päivässä mitenkään. Se on tietysti ymmärrettävääkin, päädyin kokeilemaan baijerilaista pale alea, 6,1%. Melkein kirkas ruskea olut. Trooppishedelmäinen, pihkainen, mallaskin hyvin esillä. Hieman makeutta, ei juuri jälkimakua. Ei virheitä, mutta ei oikein mitään innostavaakaan.  Terassi näytti olevan rakenteilla Lönnrotinkadulle. Pikkulintu Ruttopuisto, 18.6.2019.

Malmgård Proto #20 Apricot Sour, cask ale

Soureja pukkaa jo cask-tarjontaankin. En muista olenko tällaiseen aiemmin törmännyt, mutta ainakin suomalaisessa cask-historiassa kyseessä on ensi-ilta. Vain 4,5%, melko pehmeää todellakin, happamuus jää häviävään sivurooliin. Kevyttä hedelmää, mutta aprikoosi ei sekään korostetusti esillä. Oikeastaan tämä on omituisen laimeaa kaikin puolin. Selvä pettymys, ryhdikkäämpää profiilia odotin. Ehkä cask-käsittely soureissa toimiikin  tähän suuntaan, se yrittää palauttaa "pilalle" mennyttä olutta puhtaammalle suunnalle. Angleterre, 18.6.2019.

Malmgård Hedönist Toukopukki

Bruuveri ilmoitti menevänsä remontin takia kiinni keskikesäksi, joten pyörähdin paikalle tsekkaamaan tilanteen. Pientä pintaremonttia luvassa, panimo takahuoneessa toimii jatkossakin. Luulin ensin Toukopukkia Bruuverin omaksi olueksi Homemade Dynamite -alaotsikon takia. Kyseessä lienee kuitenkin Saimaan kotiolutkilpailun voittajien tekemä olut, mukana myös Saimaa Brewing Companyn itselleni epämääräiseksi jäänyt sivubrändi Hedönist. Valmistuspaikkana Pernajan Malmgård. Weizenbock, 8,6%. Tummahko, banaanimainen, makea. Vehnähiivan estereitä esillä, sinänsä puhdaspiirteinen, mutta ei yllä Aventinusin intensiteettiin. Hanalätkän perusteella voittajakaksikon toinen osapuoli on  väkivallan suosimisesta tunnetuksi tullut äärivasemmistolainen aktivisti Dan Koivulaakso. Bruuveri, 18.6.2019.

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Antti Tuuri ei ole itselleni kovin tuttu, aiemmin olen lukenut vain pienimuotoisen jatkosotaan sijoittuvan Rata-teoksen. Tuurin erikoisalaa tuntuvat olevan tosipohjaiset tarinat, joihin kirjailija täyttää mielikuvituksellaan puuttuvia osia. Sellaiselta vaikuttaa Tammikuu 18:kin, jossa kertojana on ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola. Todellinen henkilö (jopa Tuurin sukulainen) ja niin ovat käsittääkseni kaikki muutkin kirjassa, jonka Tuuri on nimennyt "kertomukseksi". Fokuksessa on tietysti vuoden 1918 tammikuun tapahtumat Etelä-Pohjanmaalla. Suppeaan tarinaan Tuuri ottaa tosin vauhtia marraskuusta 1917, yleislakon ajoilta. Sippola on jääkäriliikkeen junailijoita ja Ylistaron suojeluskunnan vahva mies. Mies järjestelee marraskuussa Vimpelin sotakoulun perustamiskuviot, kun Helsingistä asialle lähetetty tiilitehtailijan poika Aksel Bergman uupuu pirtua naukkaillessaan Lappajärvelle. Hienoista huumoria tarinassa pitkin matkaa, vaikka tapahtumat ovatkin kohtalokkaita. Vimpelin koulu on vain pariviikkoinen kurssi, jossa Saksasta etujoukkona saapuneet jääkärit kouluttavat vapaaehtoisia. Silti kurssia pidetään merkittävänä ja RUK:n esimuotona. 

Tammikuun aikana Sippola ja kumppanit yrittävät hankkia aseita ja suunnittelevat venäläisten varuskuntien valtaamista ja toinenkin sotakoulu perustetaan Vöyriin. Kaiken keskellä kuullaan Mannerheimin nimityksestä senaatin joukkojen ylipäälliköksi ja Sippola ihmettelee, miten koko ikänsä Venäjän armeijassa palvellut hurri voi johtaa suomalaista armeijaa. Sippola on tiukasti saksalaisen koulukunnan ja jääkäreiden kannalla. Lapuan voimamieheltä Matti Laurilalta Sippola ehtii kuulla Mannerheimin olevan "jotenkin siro". Tapahtumat tiivistyvät kohti kuun loppua ja huipentuvat Ylistaron venäläisvaruskunnan käytännössä verettömään valtaukseen ja venäläisten antautumiseen. Punaisia suomalaisia ei paljoa näytä seudulla olleen, vaikka Vimpelistä esiintyy mm. sosiaalidemokraattien kansanedustaja Santeri Mäkelä ja Ylistaroonkin on kaavailtu punakaartia. Hieman pohdiskelin käyttivätkö punaiset jo tässä vaiheessa suojeluskuntalaisista lahtari-nimitystä niin kuin Tuuri kertoo. Mäkelä sivumennen sanoen päätyi sodan jälkeen Venäjälle ja kuoli epämääräisissa oloissa 1930-luvun lopulla, todennäköisesti NKVD:n teloittamana. 

Tuurin teksti on toteavaa ja lakonista, tykkäsin paljon enemmän tästä kuin Rata-teoksesta. Tuuri on nyt selvästi vahvalla alueellaan. Sippolasta piirtyy turhan sankarimainen kuva, mutta toisaalta hän on kertoja, selvästikään Tuuri ei odota lukijan kuvittelevan, että kaikki tapahtui aivan niin kuin Sippola kertoo.

David Ayer: Fury

Fury on suosittu elokuvan nimi, mieleen tulee ainakin Fritz Langin lynkkaussaaga 1930-luvulta ja Brian De Palman yksi parhaista 1970-luvulta. Tässä kyseessä varsin harvinainen tapaus, uusi amerikkalainen elokuva (2014), joka sijoittuu toiseen maailmansotaan. Tarkemmin vielä aivan viime hetkiin huhtikuussa 1945, taistellaan Saksan maaperällä länsirintamalla, leffa tosin kuvattu Englannissa. Fury on M4 Sherman -tankki, jonka miehistön vaiheita seuraillaan mikronäkökulmasta. Laajempi sotatilanne jää sivuun. Realistinen ote, karua kertomaa, ehkä tekijät innostuneet liikaa valojuovaluotien filmaattisuuteen, niitä tuskin noin paljon todellisuudessa käytettiin. Ehkä vaikuttavimmassa kohtauksessa oikea toimiva Tiger I -tankki, ilmeisesti ainoa jäljellä oleva toimiva yksilö. Monenlaisia teemoja, jonkinlainen juonen tapainen seuraa nuoren korvausmiehen kypsymistä paatuneeksi tappajaksi. Melkoisen ylipitkä, sinänsä sujuvaa menoa, mutta ei tarjoa oikein mitään erityisempää uutuutta genreen. Henkilöhahmot eivät erityisen mielenkiintoisia.  

Christer Pursiainen: Trotski

Pursiaisen Trotski-kirja starttaa vanhanaikaisella tavalla Leninin mietteillä seuraajistaan. Ikään kuin niillä olisi jotain meriittiä vanhassa Lenin-palvontahengessä. Lenin oli bolševikkien gangsterilauman niljakkain massamurhaaja, eihän hän muuten vallankaappaajien keulaan olisi päätynytkään. Aloituksen jälkeen kirja kääntyy varsin tavanomaiseksi, mutta ansiokkaaksi elämänkerraksi. Aihepiiri on itselleni varsin tuttu, mutta itse Trotskiin en ole aiemmin suoraan paneutunut. Luin lukioaikana Isaac Deutscherin mittavan Stalin-elämäkerran, joka käsitteli kattavasti myös Trotskia, Deutscher oli itse trotskisti. 

Etelä-Ukrainaan juutalaiseen Bronsteinin sukuun syntynyt Trotski ei tehnyt rehellistä työtä koskaan, vaan ajautui jo teinivuosinaan ammattiterroristiksi. Hyvin nuorena karkotus Siperiaan, jossa näyttää silloin olleen paljon lököisämmät oltavat kuin Stalinin myöhemmässä Gulagissa. Trotski pakeni Siperiasta Länsi-Eurooppaan, jossa pääsi nopeasti Venäjän sosiaalidemokraattien sisäpiiriin. Puoluejakaantumisessa Trotski valitsi 1903 menševikkien puolen ja käänsi takkia Leninin bolševikkien leiriin vasta 1917. Välissä hyvänä puhujana mainetta kerännyt mies ehti nousta Pietarin neuvoston johtoon epäonnistuneessa kaappausyrityksessä 1905. Vaihtelevaa elämää tosiaankin, uudelleen Siperiaan, josta pako Suomeen. Wienissä Trotski ehti asua seitsemän vuotta. Ensimmäisen maailmansodan aikana mies päätyy New Yorkiin ja vangituksi Nova Scotiassa. 

Pietariin Trotski kuitenkin suoriutuu h-hetkellä ja kohoaa bolševikkien kakkosmieheksi. Uutta lahjakkuutta mies osoittaa puna-armeijan organisaattorina. Mutta ei Pursiainen Trotskia valkopese punaisesta terrorista, Trotski on häikäilemätön murhaaja muiden bolševikkijohtajien tapaan, työläisten ja talonpoikien henki ei paina mitään, kun tavoitteena on päästä valtaan. Viimeistään sisällissodan aikana Trotskin kädet peittyvät vereen. Sotasankarin maineestaan huolimatta Trotski näyttää osallistuneen rintamataisteluihin vain Judenitšin Pietari-hyökkäyksessä. 20-luvulla Kuusinen syyttää Trotskia Suomen punaisen kapinan epäonnistumisesta, liittyen Trotskin viivytystaktiikkaan Brest-Litovskin neuvotteluissa. 

Pursiaisen kuvaus Leninin kuoleman jälkeisestä valtakamppailusta oli itselleni liian tuttua, siinä ei oikein uutta tullut esille. Mielenkiintoinen on listaus ensimmäisestä bolševikkihallituksesta. Muutama kuolee luonnollisesti Leninin tapaan 1920-luvulla, useimmat Stalin tappaa 1937-38, viimeisenä Trotski 1940. Stalin jää silloin viimeiseksi ja elää vuoteen 1953. Stalin karkottaa Trotskin ensin Alma-Ataan ja sitten alkaa maanpakolaisuus Turkissa, Ranskassa, Norjassa ja Meksikossa. Yllättävän tylsiltä kuulostavia vaiheita, lähinnä viranomaisten kanssa kiistelyä ja pienimuotoista opposition organisointia kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen. Norjan kaudesta en muista ennen lukeneeni, tuleva YK-pääsihteeri Trygve Lie karkottaa oikeusministerinä hankalan vieraan Meksikoon. Mielenkiintoinen heitto löytyy Tannerin muistelmista talvisodan ajalta. Venäläiset oppositiopiirit olisivat ehdottaneet Suomelle Venäjän väliaikaisen hallituksen muodostamista Kannakselle Repolaan, kärkiniminä Trotski ja Kerenski. Ikäänkuin vastavoimana Kuusisen Terijoen hallitukselle. Tämä oli puhdasta fantasiaa, Trotski oli Stalin-vihastaan huolimatta Neuvostoliiton puolella talvisodassa. Ehkä koko kirjan jännittävin osuus on tarkka kuvaus Trotskin murhasta Meksikossa 1940, tässä on ollut käytössä ilmeisen tuoreita lähteitä. Murhahetkellä Trotski luki raporttia trotskilaisten sisäisestä kiistasta koskien juuri talvisotaa. Jäähakkumurhaaja Ramón Mercader pääsi Meksikon vankilasta 1960 ja eleli sitten Neuvostoliiton sankarina leppoisaa elämää Kuubassa ja Venäjällä 1978 asti. 

Suhteellisen sujuvasti Pursiainen kirjoittaa, vaikka aihe on laaja ja melkoista läpijuoksua monin osin kerronta on. Kokonaisuutena kyseessä on hyvä kuvaus yhdestä viime vuosisadan merkillisimmästä hahmosta, joskaan kovin paljon uutta tietoa ei alan harrastajille tule. Pursiainen on tutkija ja lähteitä esitellään lopussa mittavasti. Huomattavia virheitä on silti kirjaan jäänyt. Itsemurhan 1917 tehnyt kenraali Krymov on muuttunut Kryloviksi. Kerenskin hyökkäys Galitsiassa alkaa kaksi viikkoa liian aikaisin. Omituisimmassa kohdassa saksalaiset joukot tekevät maihinnousun Suomeen ennen Brest-Litovskin rauhaa. Ilmeisesti jossain lähteessä tulkitaan jääkärien paluu näin, mutta olisi Pursiaisen pitänyt se korjata.

Nittenauer Amanda Kellerbier

Ninan jälkeen toinen naisniminen olut. 5,1%, omituisen kirkas kellerbieriksi. Ruohoinen tuoksu, maussa myös ruohoa, mallasta, ehkä vähän hunajaista makeutta. Katkeroakin on, mutta ei niin nautinnollinen kuin panimon helles. On vähän tunkkaisuuttakin. Pikkulintu Ruttopuisto, 15.6.2019.

Penyllan Nina

Bornholmin saarella on vain 40 000 asukasta, mutta tasaiseen tahtiin sieltäkin tuntuu panimoita ponnistavan. Happamaan kamaan keskittyvä Penyllan tulee Tejnin kylästä. Farmhouse ale, 6%. Vain 20 cl, Ruttolinnun hanojen seitsemän euron vakiohinta joutuu joustamaan kalleimmassa kamassa koossa. No, tuskinpa tätä enempää haluttaisi juodakaan, mutta päivän sour-startin takia päätin jatkaa samaa suuntaan. Peruslagerin väri , lievästi samea. Tuoksussa happamuutta. Tammea ja intensiivistä happamuutta, tähän ei Suomen kotioluttekijät pystyneet. Hyvin kuivaa, hieman mausteista. Aika vaikuttava, mutta ei miellyttävä, raikkaus puuttuu. Pikkulintu Ruttopuisto, 15.6.2019.

Everyman's Right India Pale Ale

Kotiolutkilpailutuomaroinnin jälkeen pizzalle Urhoon. Tiistaina bongattu Savonlinnan mustalaisten IPA nyt maistoon. Baarimestarin mukaan oma panimo ei olisi enää edes suunnitteilla, tarkoitus hoitaa koko homma jatkossakin kiertolaisena. Saksassa siis tehty, panimo ei tiedossa, ilmeisesti Baijerissa. 6,1%, humalina Centennial, Summit, Hersbrucker, Amarillo, Mount Hood. Kirkas kultainen olut, hyvä pienikuplainen vaahto. Hyvin pihkainen tuoksu. Maku maltainen, kermainen, karamellinen. Ei sitrusta, havut mukana maussakin. Ei minun makuun, vaikka katkeruutta on kohtuudella. Urho, 15.6.2019.

Olutliiton Kotiolutkilpailu 2019, sourit

Toukokuussa ei ehditty Pasilassa kaikkia sarjoja käydä läpi Olutliiton kotiolutkilpailussa. Stoutien tuomarointiin harmittavasti päässyt Berliinin keikan takia mukaan, mutta happamat sopi (harmittavasti, hehe) kalenteriin. Venuena paluu André Brunnsbergin Käpylän residenssiin, tuomareina Mariaana Nelimarkka, Jouni Koskinen ja Petteri Helin. 19 olutta, joista noin puolet kävin Jounin kanssa läpi. Sourit ei ole mukavuusalueeni ja mikään oluista ei kovin vaikuttavaksi noussut. Ilmoitettu tyyli horjahteli lähes enemmistön kohdalla. Finaalin valikoitui kuusi olutta, joita oli aika hankala pistää järjestykseen. Tuomarien mielipiteet hajaantui selvästi enemmän kuin muissa sarjoissa. Oma suosikkini oli selvästi intensiivisimmin hapan, mutta se päätyi lopulta vasta kolmanneksi. Sarjojen voittajat ja vuoden kotipanija palkitaan Bryggeri Helsingissä 6.7.2019. 

Steven Spielberg: The Sugarland Express

Näin Spielbergin esikoisleffan (Duel on tv-filmi) aikoinaan muutaman kerran, mutta koskaan se ei kunnolla kolahtanut. Elokuvalla on muuten naurettava suomalainen nimi Kovat ratsastajat. Sugar Land on pikkukaupunki Teksasissa Houstonin lähellä, Spielberg siis kirjoitti nimen tahallaan väärin. Jälkeenpäin elokuva on kuitenkin tuntunut hieman paremmalta, varsinkin kun rikoselokuva-auktoriteetti Matti Salo arvosti sitä kovasti. Salo piti Sugarland Expressiä aikalaistensa Altmanin Thieves Like Usin ja Malickin Badlandsin veroisena. Päätin siis mennä kesäperjantai-iltana Reginaan tsekkaamaan teoksen, paikalla oli vain kourallinen muita katsojia. 

Reginan kopio oli kovin kulunut ja ehkä haalistunutkin, mutta Vilmos Zsigmondin pastellisävyisessä kuvauksessa silti karua hehkua Teksasin rujoista maisemista. Kuten Spielbergillä myöhemminkin, elokuvan aihe on kiinnostava ja se alkaa hienosti, vähän Peckinpahin The Getawayta mukaillen. Kyseessä on siis kaikkien mainittujen elokuvien tapaan moderni road movie, Bonnie & Clyde -muunnelma, alkupuoli on hyvin realistinen, taustalla onkin tositapahtumat vuodelta 1969, leffa siis valmistui 1974. Vähitellen satiirimaisuus kuitenkin lisääntyy ja Spielbergin tyypillinen rasittava karnevalismi tuhoaa teoksen. En siis tykännyt nytkään, vaikka pääparina Goldie Hawn ja William Atherton ovatkin vedossa.

Flying Dutchman Arm Wrestling Bench Pressing Muscled Up Imperial IPA, 2019

Huomasin jokin aika sitten Untappdin verified venue -listalta Kalasataman rantabaarin ja olen sittemmin sen Mustikkamaan lenkeillä bongannutkin Isoisänsillan kupeesta. Nyt vasta kuitenkin ensi vierailu, kun koko päivän ajan Helsingin yllä on maannut kostea sumu, varmaankin mereltä nousseena. Auringonpaisteella en varmaan baarissa kestäisikään, avarat ikkunat ovat etelään päin ja tuntui hyvin valoisalta. Reilun mittainen baaritiski, jossa jakkaroita runsaasti, hieno homma. Jakkarat melkein tyhjiä, mutta muuten jengiä paljon paikalla, suurin osa taisi ruokaillakin. Olin tietysti olutlistaa silmäillyt Untappdistä, mutta silti craft-valikoima tuntui hieman odotettua paremmalta. Kotimaisia melko vähän, sellainen ei oikeastaan ole tämä Flying Dutchmanin tupla-IPAkaan. En muistanut sitä juoneeni vuosi sitten. Näköjään pitäisi aina tsekata blogista, jos tarkoitus kokeilla jotain uutta.  8,5%, 110 IBU, hyvin samea. Hedelmäkaramellinen tuoksu,  mausteinen maku, makea, lähes belgihiivainen esterisyys. Ei amerikkalaista minkään rannikon IPA-fiilistä. Kokonaisuutena olut aivan liian mausteinen. Viime vuonna häiritsi tunkkaisuus, ei tämä nytkään raikkaalta tunnu. Oluesta jäi ottamatta kuva, ruma se oli. Harbour Tap & Taste, 14.6.2019.

Anarchy Sublime Chaos

Otin Haavissa vielä toisenkin englantilaisoluen. Stoutista jokin kahviversio, 7%, lähes musta. Tummaa suklaata on, miksei kahviakin. Pehmeää trooppista hedelmäisyyttä on, mutta ei paahteisuutta, ei juuri katkeroakaan. Haavissa ei ujostella 10 euron kipurajan kanssa, tarjolla reilusti 50 cl annos ja hintana 11,20€. Hinta ei ehkä reilu kuluttajalle, mutta tuskin nämä tuotteet halpenevat brexitin myötä.  Haavi, 14.6.2019. 

Fuller's Beer One

Kävin noutamassa ensimmäisen sähköhammasharjani sitten 1970-luvun Redin Clas Ohlsonista ja piipahdin Haaviin. Haavissa vielä enemmän porukkaa kuin ensivierailulla, paljon parjatussa Redissä muutenkin säpinää. Toki oli perjantain alkuilta. Asahin lontoolaispanimo näyttää pykänneen Hartwallin tapaan pienemmän pilottipanimon, jonka ensimmäinen olut nyt osui kohdalle. 7,5%, maltainen, leipäinen, kuiva, ei kovin pehmeä, kuivattuja hedelmiä. Vähän kuin ESBin vahvempi versio, mutta ei niin tasapainoinen, myös katkeruus puuttuu. Caskaus luultavasti parantaisi tulosta. Muistuttaa talon aiempaa tuotantoa huomattavasti, ehkä rohkeampia irtiottoja voisi odottaa. Haavi, 14.6.2019.