Tuurin romaanin näkökulma on rivimiehen, jääkärijoukkueen nimeämättömän taistelulähetin. Retkeä leimaa kova pakkanen, mainitaan jopa -50 astetta, ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta samoja lukemia näkee muissakin lähteissä. Viisikymppinen Majewski itse taittaa matkaa kirkkoreellä. Tuuri käyttää suksisiteen tapaisesta esineestä nimeä näystin, ainakin Kainuussa se oli mäystin. Radan lähellä ei saa sytyttää edes nuotioita, miehet yrittävät levätä lumikuopissa. Valvominen ja umpihankihiihdon tuoma rasitus ovat muut ongelmat. Venäläiset eivät juuri häiritse, vain yksittäiset lentokoneet hyökkäävät pataljoonien kimppuun Segezan kentältä. Tuurin romaani etenee lakonisesti, metsätöissä karaistuneet miehet eivät metsää, lunta ja pakkasta hätkähdä. Tuuri käyttää toistoa tehokeinona, hiihtojärjestykset ja tulien sytyttämiskiellot toistuvat useita kertoja. Puna-armeijasta saadaan muutama vanki, yhden nimi Juntunen, jonka isä muuttanut 1918 Venäjän puolelle, vangittu ja hävinnyt jäljettömiin 20 vuotta myöhemmin. Retki on menestys, tappiot vähäisiä, lähinnä paleltumien aiheuttamia.
Tuurin kirja vaikuttaa pitkään lähinnä dokumentilta, eikä kovin omaperäiseltä. Pointti tulee lopussa, enkä tiedä sen todellisuuspohjaa. Retken jälkeen viikon levättyään jääkärijoukkue saa Muroleen nilkkimäiseltä sijaiselta käskyn hiihtää uudelleen Mai Gubaan tutkimaan, miten venäläiset ovat tuhoja ehtineet korjata. Käsky on mieletön mm. reitin miinoittamisen takia. Joukkue lähtee luutnantin johdolla tehtävää suorittamaan, mutta siirtyy linjan takana lepoon luutnantin aiemmalta retkeltä tunteman saunan maastoon. Lähelläkään rataa ei käydä. Kyseinen luutnantti on ilmeisesti Pentti Perttuli, mutta nimeä ei mainita. Mielenkiintoinen kirja vielä mielenkiintoisemmasta aiheesta, mutta Tuurin tyylilaji ei ole omia suosikkejani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti