1970-luvun alkupuolella seurasin kaikkea urheilua, myös moottoriurheilua ja F1-kisoja. Jochen Rindtin kuoleman 1970 muistan hyvin. F1:ssä oli samanlaista saavuttamatonta kiehtovuutta kuin jalkapallossa, tenniksessä, NHL-kiekkoilussa, alppihiihdossa tai NBA-koripallossa. Suomalaiset eivät pärjänneet. Ruotsilla oli Ove Kindvallin, Ronnie Hellströmin ja Ralf Edströmin kaltaisia jalkapalloilijoita, Björn Borg, Börje Salming, Ingemar Stenmark. F1:ssäkin heillä oli Ronnie Peterson. Suomalaisista Leo Kinnunen yritti, mutta ura taisi jäädä yhteen kisaan. Mieleenpainuvimpia hahmoja olivat ainakin Jackie Stewart, Emerson Fittipaldi, Niki Lauda, Jacky Ickx, François Cevert, Gilles Villeneuve. TV:ssä ei varmaan siihen aikaan näytetty kokonaisia kisoja, vain pätkiä. Mielenkiinto alkoi hiipua Ronnie Petersonin kuoleman aikoihin 1978 ja lopullisesti se katosi Keijo Rosbergin alettua menestymään, tyyppi oli niin vastenmielinen. Ja syntynyt Tukholmassa. Kimi Räikkösen nimi on tietysti tuttu, mutta en ole seurannut hänen uraansa ollenkaan.
Kari Hotakaisen kirjoja olen muutaman lukenut, mutta ei ole kunnolla kolahtanut. Tuntui aluksi oudolta, että Hotakainen kirjoittaa ei-fiktiivisen kirjan Räikkösestä. Hotakainen on kuitenkin automiehiä, on tainnut kirjoittaakin Alfa Romeo -proosaa. Hotakainen on päässyt seuraamaan suhteellisen läheltä muutaman F1-kisan, haastatellut mestaria Sveitsin kartanossa, jututtanut lähipiiriä. Hotakainen kirjoittaa sujuvasti lyhyellä lauseella, melkoisia kliseitä putoaa tasaisesti, mutta ehkä silti ironialla. Alkupuolella ihmetellään pitkään Räikkösen vähäpuheisuutta, se hieman hämmästyttää, asia ei tunnu kovin merkittävältä missään suhteessa. Olen nähnyt Räikkösen haastatteluja, lakoninen vastailu ei erityisen poikkeukselliselta vaikuta, itse tunnen paljon vähäpuheisempia tyyppejä. Räikkösen nuoruudenajan karting-uraa kartoitetaan melko runsaasti, boring boring. Vähävarainen lapsuus tulee kerrattua moneen otteeseen. Kirjan loppuosan täyttävät anekdootit ryyppyreissuista, joiden vakuutellaan olevan ohi nyt, kun seesteinen perhe-elämä on alkanut. Ensimmäinen vaimo Jenni Dahlman mainitaan kerran pari, ei toinenkaan Minttu Virtanen ole kovin täyteläinen hahmo. F1-ura sivuutetaan omituisen kursorisesti, Hotakaisen tekstistä ei oikein hahmotu kuinka hyvin Räikkönen pärjää. Lopussa on onneksi tilasto-osuus, josta asia tarkentuu. Itselleni oli yllätys, että Räikkönen on voittanut mestaruuden vain kerran, luulin niitä olevan useampia. Nopeasti luettu sujuva kirja, josta ei paljoa mieleen jää. Lopuksi voi todeta, että melkein tunnen Räikkösen. Räikkösen läheisen avustajan Mark Arnallin ex-vaimo on nimittäin entisiä kollegojani. En itse häntä koskaan tavannut, mutta muutamat nykyiset työkaverini kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti