Arvottomat on minun sukupolven kotimainen avainleffa. Näin sen ensi-iltaviikolla 18.10.1982, pahimpana filmihulluaikana, samana iltana pohjustin sitä Kenji Mizoguchin Ugetsu monogatarilla ja Billy Wilderin Lost Weekendillä, kaikki teatterissa. Arvottomat oli silloin ensimmäinen suomalainen elokuva, johon saattoi samaistua, jossa oli samaa henkeä kuin omassa kokemuspiirissä. Raikas tuulahdus, suljettu Kekkos-Suomi oli muuttumassa kansainvälisemmäksi ja avoimemmaksi.
Elokuva ei tuntunut miltään mestariteokselta, eikä tunnu vieläkään, mutta sen arvo ja nautittavuus tuntuu vain lisääntyvän. Leffa onnistui vangitsemaan hämmästyttävän paljon senhetkisiä miljöitä ja tunnelmia, lankapuhelinten ajan. Se on nyt lähes historiallinen dokumentti, kun niin paljon on 25 vuodessa muuttunut. Baareissa on jopa calvadosta. Lopun leikkaus Sotkamosta Pariisiin säväyttää vieläkin ja kiteyttää koko jutun.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti