Joe Gores: Dead Man

Goresin epätasaisella uralla parasta jälkeä on syntynyt DKA-perintätoimistosta kertovassa koomisessa sarjassa. Tässä kostotrillerissä vuodelta 1993 ei varsinaista komiikkaa ole, sävy on synkkä, lähes nihilistinen, ehkäpä jopa pikimustan huumorin puolelle asti. Silti tiheä teos kuuluu Goresin tuotannossa paremmalle puolelle, tässä ei turhia jaaritella, vaan homma hoidetaan kerralla kuntoon Goresin esikuvan Hammettin parhaiden perinteiden mukaan. Yleensä San Franciscossa operoiva Gores tekee sitä jälleen, mutta tarinaa pedataan Baghdad by the Bayn lisäksi myös Las Vegasissa, Chicagossa ja New Orleansissa. Gores ottaa nämäkin kaupungit haltuun yhtä vaivattomasti rullaten. Se ei ole yllätys, mutta Gores tunkeutuu ratkaisuvaiheissa häikäilemättömästi James Lee Burken reviirille Louisianan rämeille, Lafayetten lähistön Bayou Countryyn Atchafalaya Swampin puuvillasuuvesimokkasiinikäärmeiden (yksi ultramyrkyllinen cottonmouth-yksilö näyttelee tarinassa keskeistä roolia) keskuuteen. Gores on suvereeni, tämän pitkän jakson tasoista tekstiä ei taida löytyä Burken tuotannosta. Se mahdollinen huumori liittyy tähän suo-oopperaan, makaaberi cajun-meininki tavoittelee Carl Hiaasenin yhtä trooppisia ja absurdeja ulottuvuuksia. Dead Manin alkupuolella on heijastuksia DKA-sarjaankin, päähenkilön tutkimusmenetelmät kohteitaan jäljittäessään muistuttavat kovasti repo-miesten touhuja. Uskottava tarina ei ole kaikennielevässä paranoiassaan, mutta nautinnollisesti Gores tarjoilee katkeran kalkin. Osa henkilöistä on liian ohuita, varsinkin naispäähenkilöksi muotoutuva Evangeline-strippari, jotta tässä yllettäisiin Goresin parhaiden romaanien täyteläiseen kuohkeuteen. 1931 Minnesotassa syntynyt ja metsätyömiehenäkin toiminut Gores tuntuu ehtineen perehtyä it-juttuihinkin, sen verran virheetöntä päähenkilön nörttivaiheen kuvaus on. Lukuisista palkinnoista ja kunnianosoituksista huolimatta Gores on edelleen rikollisen aliarvostettu, kun kyseessä ehkä Elmore Leonardin jälkeen se merkittävin elossa oleva tekstintuottaja.