En ole ennen arvioinut lehtiä tässä blogissa, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Lahtikon aiempia numeroita olen selaillut baareissa hajamielisesti, mutta nyt tuli luettua tarkemmin. Joitakin numeron artikkeleita on jo netissäkin levinnyt, mm. runollisella otsikolla varustettu oma haastatteluni. Ilmeisesti koko lehtikin tulee jonkin ajan päästä digitaalijakeluun. Oma haastatteluni oli yllättävän pitkä ja mentiin aika syvällekin. Voisin tässä täydentää, että huolimatta pitkästä asumisesta Oulussa (ja Raahessakin lähes 11 vuotta) olen täysin itäsuomalainen. 20 ensimmäistä ikävuotta Kainuussa on täysin ratkaisevaa. Eikä se siihen jää, isäni on Puolangalta ja äitini Ristijärveltä, myös kaikki isovanhempani olivat kotoisin Kainuun vaara-alueelta, siis paikallisia hillbillyjä.
Lahtikon lahtelaisen pääjohtajan Teemu Lahtisen (voiko nimi olla oikea?) kanssa sovittiin, että nappaan Helsinki Beer Festivalissa hänen tiskiltään oman kappaleeni mukaan. Sosiaalisessa tilanteessa unohdin asian tyystin, en törmännyt Kaapelitehtaalla Teemuun ja muistin asian vasta myöhemmin, kun Teemu oli jo poistunut kaupungista. Ehti jo näyttää siltä, että en saa lehteä mukaan pääsiäisen hiihtolomalle Kainuuseen. Juuri ennen Orionin saksalaisleffaa viime tiistaina ehdin kuitenkin ostaa lehden Pien-olutkaupasta. Myymässä oli yllättäen Hanna, jolta yleensä ostan olutta One Pintissa.
Teemu Lahtinen on rivakkaan tahtiin pystyttänyt Lahteen (sic!) oluen (ja musiikin) ympärille painottuvan mediaimperiumin. Ytimessä on Bönthöö bönthöö -blogi, tämä lehti, radio-ohjelmia, tv-tuotantoa ja ties mitä. Toiminta on ketterää ja näkemyksellisellä asenteella toteutettua, joten perinteisemmät (olut)mediat ovat taatusti suomalaiseen tapaan vähintään huolestuneita. Siihenhän ei tietysti olisi syytä, kollaboraatiolla hyvän oluen sanomaa pitäisi levittää. Toivottavasti näin käykin.
Lehti on A4-kokoa, sivuja 40, mistään zine-läpyskästä ei ole kyse. Runsaasti mustavalkokuvitusta, mainoksiakin ilahduttavasti alan ryhdikkäiltä toimijoilta. Kannessa Chuck Norris olutrekvisiitan ympäröimänä. Pienpanimonurkkaan Lahtikko ei maalaa itseään, siihenhän viittaa jo lehden nimikin. Lahden makropanimojuuria sivutaan ja Hartwallin uusimmat kuulumisetkin löytyy lehdestä. Brewcats-mustalaispanimon markkinointiin otetaan kantaa vierailijakirjoittajan toimesta ja maestro itse sukeltaa kotiolutpanemisen kiemuroihin.
Kouvolasta Lahteen pelastautunut olutbloggaaja Arto Halonen tarjoaa novellin paluustaan Kouvostoliittoon. Mieleen tuli väistämättä koulukaverin kanssa suoritettu paluu Oulujärven lavalle kesällä 1987 Garbon keikalle. Turpaan oli tulla jo parkkipaikalla. Toisessa olutpersoonahaastattelussa kohteena on Lahdessa vaikuttava tšekkoslovakialaistaustainen Robert Kubala (voisiko olla sukua jalkapallojumala László Kubalalle?). Raikkaita näkemyksiä on tälläkin herralla.
Viimeisessä henkilöhaastattelussa on Teijo Aflechtin pihdeissä Helsingin Alppilaan päätynyt marylandilainen muusikko Jason Netherton, josta en ollut aiemmin kuullut. Harrastan musiikkiakin, mutta vuoden 1992 jälkeen levytysuransa aloittaneet artistit eivät sytytä. Olen yrittänyt, mutta ei kertakaikkiaan innosta. Siksi silmäilin haastattelun puolihuolimattomasti ohi, kunnes havahduin jälkipuoliskolla keskustelun siirtyvän olueen. Mielenkiintoisia ajatuksia irtosi tästäkin haastattelusta.
Käsillä on siis jokseenkin erilainen lehti verrattuna perinteisemmän journalismin voimin aiemmin Suomen olutskenessä työstettyihin. Raikasta tuuletusta, mutta sisällöstä ja muustakaan laadusta tinkimättä. Menestystä ja kestävää kehitystä ei voi olla toivottamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti