Dick Richards: Farewell, My Lovely

Näin tämän elokuvan ensi kerran 1984 tai 1985, kun olin vakuuttumassa amerikkalaisen 1940-luvun film noirin olevan elokuvahistorian huipentuma. Tämä uusintatulkinta Chandlerin romaanista vuodelta 1975 on mahdollisimman puhdasoppinen värillinen kopio klassisesta film noirista. Tyylisuuntaa on kutsuttu neonoiriksi, mutta yleensä näin yksityiskohtiin menevää kunnianosoitusta ei ole tehty klassisen kauden jälkeen. Elokuva iski kuin miljoona volttia, olen nähnyt tämän nyt ehkä noin 15 kertaa. Aivan viimeisillä kerroilla on ollut havaittavissa pientä kulumista, mutta nyt muutaman vuoden tauon jälkeen nautinto oli taas täyteläinen. Tässä on kaikki kohdallaan. Kuvaus, lavastus, musiikki, voice-over, käsikirjoitus, ehkä myös ohjauskin, vaikka siinä on ehkä pientä klappia havaittavissa, tai se ei ainakaan ole niin bravuuria kuin vaikkapa Dmytrykin perusteoksessa. Robert Mitchum on kiistattomasti film noirin merkittävin miesnäyttelijä ja tässä selvästi yli-ikäisenä ottaa luulot pois nuoremmilta. Philip Marlowe'ta ei tämän jälkeen voi enää paremmin esittää, harva onkaan yrittänyt. Charlotte Rampling yrittää olla Lauren Bacall, ja onnistuu siinä hyvin. Tarina ajoitetaan tarkasti heinäkuuhun 1941, Operaatio Barbarossan ja Joe DiMaggion ennätysputken avulla. Rikoskirjailijalegenda Jim Thompson käy heittämässä Ramplingin namusetäroolin hauraasti, mutta silti tunteella. Dmytrykin leffan yltioromanttinen lopetus väistetään, mutta idealistinen ratkaisu on ehkä tyydyttävämpi kuin Polanskin Chinatownissa valitsema pohjaton epätoivo. Elokuvaa on syytetty vanhan lämmittämisestä, vastakkainasetteluna Altmanin The Long Goodbyen tapaiseen teennäiseen vääntelyyn. Ehkä kritiikissä on jotain pohjaa, mutta valittaminen on turhaa, kun lopputulos on näin upea.