Marc Dolan: Bruce Springsteen and the Promise of Rock 'n' Roll

Jo toinen tiiliskivi tänä vuonna New Jerseyn Elvis/Dylan -hybridistä. Kirjoittajan nimi omalaatuisen lähellä edesmennyttä T.Rex -frontmania Marc Bolania. Kuten opuksen nimestä voi päätellä, Dolan keskittyy itse musiikkiin, ei mieheen. Yksityiselämää ei juuri sivuta varsinkaan alkupuolella, mutta musiikkia analysoidaan monesta suunnasta, eikä pelkästään tekstien tasolla. Dolan syventyy teosten rakenteisiin ja mahdollisuuksien mukaan selvittää yksittäisten kappaleiden eri versioiden kehittymistä. Tämä on tietysti kiinnostavaa, mutta Dolanin kirjoitustyyli on jokseenkin puisevaa ja lukukokemus raskautuu. Dolan liittää levyt yhteiskunnalliseen ja muuhun kulttuuriseen kontekstiin, mutta erityisen omaperäistä ei tule esille. Dolanin ote on omituisen kylmä ja tunteeton, hän ei tunnu ymmärtävän ollenkaan The Riverin tai Tougher Than the Restin tapaisten teosten emotionaalista latausta, tai ei ainakaan mitenkään yritä kuvata sitä. Dolan ei ymmärrä Sherry Darlingin tai Cadillac Ranchin tuottamaa puhdasta mielihyvää, ne yksinkertaisesti vain kuulostavat hyvältä. Jos joku ei sitä ymmärrä, sitä ei voi hänelle selittää. Edes Surprise Surprisen pop-herkkyys ei avaudu Dolanille.

Anekdoottipuolella käy ilmi, että Saint in the Cityn metafora "Like a Harley in heat" vakuutti Mike Appelin Jersey-bardin ainutlaatuisuudesta. Springsteen ja Van Zandt näkivät Elviksen konsertin livenä toukokuussa 1977 Philadelphian Spectrumissa, tämä on muualtakin vahvistettu tieto. Surkea keikka, mutta Springsteen päätti tehdä Elvikselle biisin, siis Fire, ja ehti lähettää kasetinkin. Carlinin uudessa kirjassa oli vain maininta, että Brucella oli lippu New Yorkin konserttiin syyskuulle 1977. Tunnetustihan, vaikka kaikki eivät ole vakuuttuneita, Elvis kuoli elokuussa 1977. Epäselväksi on jäänyt, ehtikö Fire Gracelandin soittolistalle. Dolan yrittää hämärtää Springsteenin poliittista asemointia, kyseenalaistaa jälkiviisaasti Springsteenin lausuntoa "pretty frightening" Tempessa Reaganin voiton 1980 jälkeen, ikään kuin Springsteen olisi voinut kannattaa pikemmin Reagania kuin Carteria. Paljon analyysiä Tunnel of Loven kappaleista, Dolanilla tuntuu olevan enemmän sanottavaa avioliitostakin Julianne Phillipsin kanssa kuin Carlinilla. 40-kriisi oli tunnetusti vaikea Springsteenille ja Dolankin innostuu tässä vaiheessa elämäkerrallisista vaiheista. Varsinaisten syntymäpäiväbileiden jälkeen syyskuussa 1989 Springsteen ajoi moottoripyörällä mantereen halki DiLean veljesten seurassa. Ainakin Arizonan Prescottin Matt's Saloonissa meno yltyi orgiatasolle, vaikka Dolankaan ei häveliäisyyssyistä tarkenna yksityiskohtiin asti. Kommunistisen Itä-Euroopan romahtaessa writer's block oli kestänyt jo vuosikausia ja alkoi helpottaa vasta Los Angelesissa Springsteenin värkkäillessä sanoja Roy Bittanin sävellyksiin. Silti Human Touchilla julkaistut tämän kauden teokset ovat Springsteenin levytysuran heikoimpia, vaikka muutama onnistunutkin on seassa.

Kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, kyseessä on yliopistomiehen ja vanhan fanin subjektiivinen tulkinta Springsteenin musiikista. Ahkeruutta teoksen värkkääminen on vaatinut, mutta Dolanin näkemys on vain yksi muiden joukossa. Ikävästi kerääntyy virheitäkin, Dolan pistää Springsteenin täyttämään 19 jo 1967 ja luulee John Fogertya Vietnamin veteraaniksi. Bruce Lundvall ei ollut Springsteenin lakimies vaan Columbian johtaja. Vigilante Mania ei E Street Band levyttänyt 1991 eikä Hollanti pelannut World Cupia 2008. Teos on todellakin ilmestynyt tänä vuonna, mutta kerronta katkeaa jo syksyyn 2009. Ulos jää Darknessin juhlapainoksen 2010 merkittävästi historiaa uudelleenkirjoittavat retrojulkaisut ja koko Wrecking Ball -projekti.