Leif GW Persson: Den som dödar draken

Evert Bäckström on ollut useimmissa Perssonin romaaneissa värikäs sivuhenkilö, mutta tässä 2008 ilmestyneessä tarinassa Persson päästää supersalamimiehen mellastamaan pääroolissa Linda-tapauksen tavoin. Jälki on rumaa, sillä 55-vuotias komisario ei ole tyypillinen ruotsalainen unelmavävy. Mies on narsisti, seksisti, rasisti, fasisti ja reippaasti ylipainoinen syömishäiriöinen alkoholisti. Romaani käynnistyy Bäckströmin yrittäessä muuttaa elintapojaan työpaikkalääkärin uhatessa äkillisillä ja kivuliailla kärsimyksillä. Samalla organisaatiopolitiikan monimutkaisen pelin seurauksena Bäckströmin löytötavaratoimistohyllytys päättyy ja mies päätyy Solnan murharyhmään pultsarikuoleman tutkimusten johtoon. Råsundan stadionin ympäristön miljöötuntuma on yksityiskohdissaan täydellistä ja pikkutarkka poliisiproseduraalikuvaus juuri niin nautinnollista kuin Perssonilta on lupa odottaa. On selvää, että tapaus on ensisilmäystä monimutkaisempi ja Persson rakentelee totutusti laajempaa verkkoa, tällä kertaa korkeaprofiilisiin arvokuljetusryöstöihin.

Perssonin koukeroiseen ja pitkävirkkeiseen kieleen on hankala päästä sisään pitkähkön tauon jälkeen, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen teksti alkaa rullata vääjäämättömän kepeästi (kirjoitin muuten täysin yhtenevällä tavalla Perssonin kielestä edellisen romaanin yhteydessä kolme vuotta sitten). Perssonin musta huumori on ollut huipussaan aiemmissa romaaneissa nimenomaan Bäckströmin kohdalla, mutta tällä kertaa Persson selvästi jarruttelee hilpeyttä alkuvaiheissa. Suomalaisia henkilöitä vilisee taas, samoin entistä enemmän muista etnisistä ryhmistä. Bäckström tuskaileekin toistuvasti, että hän on murharyhmässä ainoa oikea poliisi. Pohjoisruotsalaisia Bäckström kutsuu lappjäveleiksi ja suomalaistaustaisten nimitys on finnkoling. Jälkimmäisen solvauksen tausta on ilmeisesti suomalaissiirtolaisten tavassa aloittaa diskuteeraaminen kuule!-aloituksella. Bäckströmin olutmakua arvuuttelin aiemmassa kirjassa suomennoksen perusteella, nyt se varmistuu alkukielellä tshekkipilsiksi. Perssonin tapa kirjoittaa dialogiin löysyyttä, repliikkejä tyyliin jag lyssnar tai jag hör vad du säger, on hieman ärsyttävää. En tiedä onko tapa realistinen ruotsissa. Loppupuolen juonikiemuroissa Persson heittää realismin nurkkaan, vaikka sijoittaa itsensäkin joihinkin sivuhuomautuksiin. Bäckströmistä kasvaa ambivalentisti aiempaa pätevämpi poliisi ja muutenkin myönteisempi hahmo. Viihdyttävyys kasvaa, mutta kokonaisuutena romaani tuntuu selvästi välityöltä.