1001 Beers You Must Try Before You Die

Ostin tämän massiivisen olutkirjan muistaakseni jo toissa keväänä. Ensiselailujen jälkeen se on lojunut eri puolilla asuntoa. Päätin nyt ottaa sen tarkempaan tutkiskeluun, koska lukujonoon on ilmaantunut taas pari muutakin olutkirjaa ja kohta käsissä on kovaa ennakkokohua kerännyt olutensyklopedia The Oxford Companion to Beer. En väitä lukeneeni tätä kirjaa sanasta sanaan, tämä ei ole sellainen teos. Varsinkin loppupuolella selailu kiihtyi. Kirjan toimittaja on tunnettu alan mies Britanniasta, Adrian Tierney-Jones ja avustajia kymmeniä eri puolelta maapalloa. Kirja edustaa ns. olutpornoa, useimmista oluista on laadukas kuva sekä pullosta että sisällöstä asianmukaiseen lasiin kaadettuna, muitakin kuvia paljon. Tarina kunkin oluen tai panimon historiasta on kirjan parasta antia, vaikka virheitä varmaankin löytyy paljon. Eggenbergin tummaa ei kuulemma nähdä useinkaan Etelä-Böömin ulkopuolella, vaikka sehän löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta marketista. Oluiden makuarviot ovat lyhyitä ja myönteisen objektiivisia, mauttomimmistakin yritetään jotain löytää.

Eniten ärsyttävä seikka on kirjan rakenne. Oluet on jaoteltu yksinkertaisesti värin mukaan ambereihin, blondeihin, whiteihen, darkeihin ja specialty-oluisiin. Jaottelu on jokseenkin epäonnistunut, monet oluista voisi pistää joko amberiin tai blondeihin tai jopa darkeihin. Näissä blokeissa on kaikentyylisiä oluita. Valkoinen on varattu vehnäoluille, vaikka useat niistäkin ovat varsin tummia. Amber- ja -blond-osastot ovat valtavankokoisia. Jos etsii jotain tiettyä olutta, on hyvin vaikea päätellä mistä osiosta se löytyisi. Onneksi kirjassa on hakemistot, sekä maittain että panimoittain. Klassinen tyylijako miellyttäisi minua enemmän tai sitten pelkkä maantieteellinen tai aakkosellinen järjestys. Specialty-lohkon säilyttäminen on noloa. Esimerkiksi Finlandia Sahti ei ole specialty-oluiden joukossa. Siellä on lambiceja ja lähinnä maustettuja oluita. Ei mitenkään niin erikoisia, ettei ne olisi voitu ottaa värioluiden mukaan. Pöljimmältä näyttää Russian River Pliny the Elderin sijoitus specialteihin, kun muut tupla-IPAt ovat joko ambereissa tai blondeissa.

Oluiden nimeäminen tai otsikointi nostattaa myös verenpainetta. Yleensä kirjassa jätetään panimon nimi pois otsikosta, joskus se lisätään jos oluen nimenä on vain geneerinen tyyli. Aina tämä ei ole onnistunut, nyt löytyy semmoisiakin oluita kuin Scotch Ale, Märzen ja Dunkles Vollbier, jotka eivät ole kovinkaan identifioivia. Yksittäisten oluiden valinnasta voi olla loputtomasti erilaisia näkemyksiä. Kiistattomia klassikkoja puuttuu, mutta varmaankin jokainen näistäkin on maistamisen arvoinen. Suuret perinteiset olutmaat ovat aika tasapainoisesti edustettuina, eksoottisempia valintoja on ohjannut lähinnä avustajien valinta ja heidän mieltymyksensä. Nousevista olutmaista Espanjasta on aika ilahduttavia pienpanimovalintoja. Pohjoismaat on selvästi aliarvioitu, Italia ja Latinalainen Amerikka taas ovat saaneet ehkä liikaakin oluita. Suomesta on Finlandian lisäksi mukana Koffin ja Plevnan imperial stoutit. Samoista panimoista on liikaa oluita, mielenkiintoisempaa olisi ollut ottaa vain yksi olut kustakin panimosta, vaikka silloin leikkautuisi paljonkin hyvää pois.

Urvelluksesta huolimatta tämä lienee tämäntyyppisten olutkirjojen paras ja ajankohtaisin suoritus toistaiseksi. Näin valtavan tuotoksen luominen on vaikeaa ja lopputulos on kuitenkin monin tavoin tyydyttävä. Huvikseni laskin kuinka monta 1001:stä olen ehtinyt kokeilemaan. Niitä on noin 640. Paljon on vielä matkaa jäljellä.