Kuten blogin esittelytekstistä näkyy, John Fogerty kolahti aiemmin kuin Gerd Müller. Siksi valinta Fogertyn keikan ja jalkapallon EM-finaalin välillä ei ollut loppujen lopuksi vaikea. Tuttavapiirissä esiintyi kyllä ihmettelyjä asiasta. Olen nähnyt Fogertyn livenä useamman kerran, mutta kun Fogerty lopulta nyt saapui ensi kerran Pohjois-Suomeen esiintymään, pakko oli tapaus todistaa. Creedence Clearwater Revival iski siis tuoreeltaan tajuntaan niin kovaa kuin voi. Kuitenkin hiljaisina vuosina 1975-85 Fogertysta tuli mielessäni myyttinen menneisyyden hahmo, joka ei enää palaisi nykyhetkeen. Paluulevy Centerfield 1985 täräytti tämän mielikuvan palasiksi. Nopeasti tuli toinenkin, edellistä vaatimattomampi levy, mutta sitten taas 10 vuoden tauko. Tässä vaiheessa luovuin ajatuksesta nähdä mies keikalla ja varsinkin CCR-materiaalin esittäminen oli täysin utopistinen hourekuva. Siksi Hartwall-areenan epätodellinen keikka 1997 oli uskomattoman järkyttävä positiivisessa mielessä. Fogerty ei ole mikään ilmiömäinen live-esiintyjä, mutta silti tuo Pasilan konsertti on yksi suurimpia henkilökohtaisia musiikillisia elämyksiä. Sittemmin olen nähnyt Fogertyn keikkoja 2004 Orlandossa, 2008 taas Helsingissä ja 2010 Porissa. Hienoja kokemuksia, vaikka eivät ensikonsertin tunnekuohuja tavoittaneetkaan.
Saavuin Raattiin hieman etuajassa, yritin välttää Eppu Normaalia, mutta kuulin pari viimeistä kappaletta. Juuri niin vaisua kuin epäilinkin, ilmeisesti eivät edes esittäneet (surkeaa) John Fogerty –biisiään. Ennustuksista huolimatta sadealue puski Raatin päälle ja vettä tuli reippaasti tunnin ajan. Kertakäyttösadeponchosta huolimatta kastuin polvista alaspäin. Tämä laski hieman yleisfiilistä, mutta onneksi tärkeämpi keikan jälkipuolisko meni kuivassa kelissä. Massiivista rumpusaundia pukkaava Aronoff taas bändissä, yksi kitaristeista parikymppinen Fogertyn poika Shane. Ilmeisesti varsin uusi kuvio, ainakaan Järvenpäässä Shane ei esiintynyt. Johnilla nyt mittarissa 67v, parissa vuodessa askel tuntuu hieman hidastuneen, korkeimmat lauluosuudet jäävät sivuun, mutta vetreästä veteraanista on edelleen kyse.
Ohjelmisto hyvin samantyyppinen kuin kaksi vuotta sitten Porissa. Pääosassa CCR-hitit, pitempää kitarajammailua onnistuneesti Ramble Tamblessa ja Keep On Chooglin’issä, hieman väkinäisemmin I Put the Spell On Youssa, jotain teknistä ongelmaakin saundeissa välillä. Ricky Nelsonin Garden Party ja Roy Orbisonin Pretty Woman turhia kovereita, Fogertyn omassa materiaalissa olisi parempaa potkua. I Heard It Through the Grapevine kuitenkin oiva valinta, Bob Malonen kosketinsoolo kuohkeutti mukavasti kokonaisuutta. Blue Moon Nights soi kauniisti, mutta ainoana uusimman levyn biiseistä esitetty Gunslinger ei rullannut aivan odotetulla tavalla. Järvenpäässä edellisenä iltana soitettu Lodi jäi väliin, hieman harmi, sillä Long As I Can See the Lightissa oli yllättävän kova lataus, parempi kuin monissa nopeammissa CCR-bravuureissa. Up Around the Bendin keskellä maininta Hanoi Rocksista. The Old Man Down the Road ollut joskus sulavampikin, mutta muuten lopun jättiklassikot rullasivat jouheasti maaliin. Hyväntuulinen Fogerty oppi lausumaan Oulunkin kohtalaisen oikein.
Ei mitään uutta, mutta ryhdikäs konsertti jälleen kerran. Pelkkää nostalgiaahan Fogertyn nykyinen kiertue on, mutta 25 vuoden CCR-esitystauko 1972-1997 takaa sen, että tarvetta ja kysyntää tälle taatusti on. Fogerty vihjaili yllättäen viime talvena sovinnosta CCR-rytmiryhmän Cliffordin ja Cookin kanssa. Nämä kuitenkin kiistivät jyrkästi yhteistyösuunnitelmat. Tom Fogerty on tietysti poissa kuvioista, mutta Fogerty-Cook-Clifford –kokoonpanon uudelleenviritys toisi vielä uuden (tai siis vanhan) ulottuvuuden tälle kuolemattomalle musiikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti