Tim Webb & Stephen Beaumont: The World Atlas of Beer

Olutkirjamarkkina jatkuu vilkkaana, Webbin ja Beaumontin uutuuskirja on ottanut esikuvakseen Michael Jacksonin uraauurtaneen The World Guide to Beerin vuodelta 1977 ja yrittää luoda yhtä näkemyksellisen katsauksen maailman oluttilanteeseen. Kirjoittajat arvioivatkin oluen laadullisen kirjon saavuttaneen pohjakosketuksen juuri silloin kun Jackson teoksensa julkaisi. Jackson kävi läpi oluen kunniakkaan historian ja keskittyi jäljellä voimissa olleisiin perinteisiin olutkulttuureihin Tšekkoslovakiassa, Saksassa, Belgiassa ja Britanniassa. Webbin ja Beaumontin kirjan teemana onkin kartoittaa miten moderni craft-olutkulttuuri on kehittynyt 35 vuoden aikana. Jacksonin kirjan julkaisu oli yksi innostava merkkipaalu tässä renessanssissa, muiksi kirjoittajat nimeävät Fritz Maytagin Anchor-panimon hankinnan 1965, belgialaisen Pierre Celisin witbier-elvytyksen 1966 ja brittiläisen kuluttajapainostusryhmän CAMRAn perustamisen 1971.

Kirjan rakenne muistuttaa täysin Jacksonin klassikkoa. Aluksi käydään läpi perusasiat historiasta, valmistusprosessista, raaka-aineista, tarjoilutavoista ja ruokakombinaatioista. Jacksonista poiketen oluttyylejä ei korosteta, kirjoittajien mielestä klassiset tyylit ovat jo liikaa sumentuneet, jotta niiden perusteella voisi selvästi kartoittaa kenttää. Sitten käydään läpi maantieteellisesti koko pallo, painottaen tietysti perinteisiä ja viime aikoina parhaiten kehittyneitä alueita. Maakohtaisessa tarkastelussa kirjoittajat luottavat hieman ristiriitaisesti oluttyylien mukaiseen jaotteluun, ainakin perinteisillä alueilla. Englantilainen Webb on Belgia-spesialisti, joten Belgia saa eniten tilaa, 28 sivua, yhtä paljon kuin koko USA. Kanadalainen Beaumont ei yllättäen tuo Kanadaa enemmän esille, varsinkin Quebec jää omituisen laihalle osalle, johtuneeko sitten Beaumontin torontolaisuudesta.

Kuvia on paljon, osittain upeita olutpornokuvia, mutta yllättävän paljon koko aukeaman täyttäviä maisemaotoksia, jotka eivät liity mitenkään olueen. Ne vievät tilaa, mutta ehkä Atlas-nimitys on johtanut tähän ratkaisuun, saadaan mukaan maantieteellistä särmää. Karttojakin on, jotta atlas-määritelmä täyttyy, mutta vain juuri ja juuri. Kartat on paljon odottamaani vaatimattomampia ja täynnä virheitä panimoiden sijoittelussa. Yhdessä kartassa on eurooppalaisten perinnetyylien sydänalueet, Suomen etelärannikko on päässyt mukaan vahvojen portterien alueeseen, yhdessä Baltian, Etelä-Ruotsin ja Tanskan kanssa. Etelä-Norja on merkitty bock-alueeksi, yhdessä Hollannin ja Pohjois-Saksan kanssa. Perusteita löytyy, mutta hieman kaukaa haetulta ratkaisu tuntuu.

Perustekstissä esitellään kohteen yleistä olutkulttuuria ja -ilmapiiriä, suurimpia olutsaavutuksia ja historiallistakin taustaa. Teksti on sujuvaa, näkemyksellistä ja hauskaakin. Oleellisimmista oluista on makuarviot, vain yksi olut per valmistaja. Tekstiä ei ole kovin paljon, joten erityisen syvälle ei päästä. Pari löysää erillistä osaa, artikkelimaisia lyhyitä esittelyjä yhteistyöoluista ja ekstreemioluista maantieteellisen käsittelyn ohessa. En ymmärtänyt niiden funktiota, näyttivät turhalta täytteeltä. Kovin paljon uutta ei hardcore-harrastajan silmiin osu, mutta muutamia pointteja kuitenkin. Ranskassa on peräti 400 craft-panimoa, mutta laatuongelmia edelleen. Musta vehnäolut näyttäisi olevan Bretagnessa kehitetty uusi kiinnostava tyyli. Pohjoismaiden, Italian ja Irlannin uudet panimot on rekisteröity, mutta Espanja jää heikommalle kartoitukselle. Liettuaankaan kirjoittajat eivät ole perehtyneet, pitävät maan pohjoisosaa viimeisenä tutkimattomana perinneolutalueena. Potentiaalia nähdään Espanjan ohella mm. Sloveniassa ja Puolassa, ehkä Ukrainassakin.

Pohjoismaiden kohdalla ihmetellään miksi "people prefer to elect politicians who take the potential lethality of alcohol far more seriously than its life-enhancing properties". Siinähän tuli tiivistettynä suomalaisenkin alkoholipolitiikan absurdius. Ulkopuolelta sen näkee. Suomen kohdalla tilanne näyttää olevan kaikkein surkuteltavin: "it is hard to imagine worse conditions in which to be a craft brewer". Sahti noteerataan asiantuntevasti, muutenkaan asiavirheitä ei juuri tule esiin. Jälkisanoissa kiitetään suomalaisista alan miehiä Heikki Kähkönen ja Kari Likovuori.

USA:n käsittelykin on tilan puutteen takia pintapuolista ja ehkä vähän konservatiivistakin. Etelä-Amerikassa nähdään potentiaalia, varsinkin Brasiliassa, Argentiinassa ja Chilessä. Mielenkiintoisesti Patagonian saksalaisalueella  Barilochessa on paljon aktiviteettia. Maailman eteläisin panimo on Tulimaan Ushuaiassa. Mielenkiintoinen olutmatkailukohde voisi olla Pääsiäissaari, jossa Rapa Nui -panimo tekee stoutia ja pale alea. Syrjäisimmäksi panimoksi valikoituu Oseaniasta Norfolk-saaren panimo. Australia näyttää virkistyneen kovasti viime vuosina, arviolta toistasataa craft-valmistajaa. Thaimaa saattaisi olla nousussa, mutta lupaavin alue oluenkin kohdalla lienee Kiina. Kirjoittajat epäilevät, että vaurastuva kiinalainen keskiluokka ei tyydy juomaan pelkästään peruslageria. Varsinkin kun monipuolinen ruokakulttuuri suosii laajempaa kirjoa.

Kirja on suunnattu yleisesittelyksi olutmaailmasta ja on sellaisena varmaankin tällä hetkellä paras ja näkemyksellisin esitys. Suuret pelurit jätetään omaan arvoonsa pelkäksi reunahuomautukseksi ja keskitytään makua sisältäviin juomiin. Sata sivua lisää olisi parantanut laatua, mutta se olisi voinut karkoittaa osan mahdollisista lukijoista.