Ossi Skurnik: Tie pimeään

50 vuoden takaa unohdettu suomalainen elokuva, joka saavutti välittömän kulttimaineen Filmihullussa viime kesänä julkaistun Hannu Björkbackan innostuneen laajan arvion perusteella. Pääsin nyt näkemään leffan KAVAn Oulu-sarjassa. Film noirin, neorealismin ja nouvelle vaguen yhdistelmää Helsingin ja Tampereen kaduilla. 21-vuotias Jarno Hiilloskorpi vetää ällistyttävällä bravuurilla Dostojevskin Raskolnikovin hengessä Nietzschestä innostuneen levottoman nuoren miehen epätoivoisen saagan kohti pimeyttä Kallion kovilla kulmilla. Ensivaikutelma ei täysin kolahtanut, raivostuttavaa hidasrytmisyyttä, saavuttamatta silti hypnoottista fiilistä. Cinecittassa opiskelleen Ossi Skurnikin ainoa ohjaus, tummaa huumoria löytyy, toivottavasti ei täysin tahattomasti. Puhdas kaupunkileffa, vaikka päärikos tapahtuukin soratien varrella. Loppupuolella hillittömän vakuuttava dokumentti 60-luvun alun olutbaaritunnelmasta Helsingissä. Jengi kiskoo todellakin Lahtelaista ja Koffia, ei kirkkaita. Aikaisemmassa Orfeus-viinibaarikohtauksessa (baarin sisäänkäynti samassa Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa kuin 80-luvun Orfeus) hedonistinen maistelusessio vedetään kaikkien snobbailuperinteiden mukaisesti. Iki-ihana Elina Salo jää kiltin sivustakatsojan rooliin, kun fataalimpi tuntematon suuruus Eila Ilenius pääsee paremmin framille. Jazz toimii, mutta ei yhtä hyvin kuin alan klassikoissa, kuten äsken tsekatussa Odds Against Tomorrow'ssa. Hiilloskorven vanhemmissa on vastaansanomattomasti Björkbackan huomaamaa Aki Kaurismäki -fiilistä, yhteys Tulitikkutehtaan tyttöön on betonia. Ei ole mitään epäilystä, etteikö Kaurismäki olisi tuntenut tätä hämmentävää elokuvaa. Elokuvassa ei ole tyypillisiä suomifilmivaivaannuttavuuksia näyttelijätyössä, ytimekäs riisuttu replikointi toimii loistavasti jälkiäänitettynäkin. Pikkurooleissakin Yrjö Tähtelän, Nils Brandtin ja Gustav Wiklundin tapaisia staroja. Mestariteos tämä ei ole, mutta miten näin hieno elokuva on voinut jäädäkin totaaliseen pimentoon, tavanomaisen kuonan noustessa noiltakin vuosilta pintaan? Syynä voi olla nimenomaan sen ansiot, päävire on ahdistavan synkän alakuloinen, melkein kyyninen, edelleen sodista toipuva Suomi ei halunnut katsoa realiteetteja näin syvälle silmiin ja niiden taakse. Ja mainitsenpa senkin, että synnyin itse kuvausten aikaan kesällä 1962 Kajaanissa.