Kun kirjan alaotsikkona on "The strange rebirth of British beer" kuvittelin etukäteen, että kirja käsittelee viimeisten 5-10 vuoden brittiläistä craft beer -räjähdystä. Kyllä se niin tekeekin, mutta ottaa mukaan CAMRAn historian vuodesta 1971 asti ja hakee vauhtia jopa vielä vanhemmista pioneerijärjestöistä, "drinking societies with campaigning problems". Tämä on osittain sääli, sillä tunnen nämä vanhemmat vaiheet kohtuullisen hyvin. Totta kai uutta tietoakin tuli runsaasti. Kirjan rakenne alkaa hieman arveluttamaan, sillä voidaan perustellusti epäillä onko CAMRAlla mitään tekemistä uuden craft beer -buumin kanssa. Pikemminkin päinvastoin, vastakkainasetteluhan näiden kahden leirin välillä on ollut ajoittain kohtuullisen kiivasta. Omasta mielestäni Britannian nykyinen craft beer scene on lähes totaalisti amerikkalaisen käsityöolutvallankumouksen suora perillinen, samaan tapaan kuin esim. Tanskassa ja Italiassa. Britanniassa CAMRAn elvyttämällä cask alella on edelleen merkittävä rooli craft-kentässä, mutta näillä kahdella leirillä on täysin vastakkaiset mindsetit. CAMRA pyrkii vaalimaan ja elvyttämään perinteitä, kun taas modernimpi craft beer -liike on uudistava ja innovatiivinen voima. Hieman kärjistetysti. CAMRAlla on ollut epäsuoraa vaikutusta USA:n kautta, CAMRA oli suuri innoittaja Amerikan pioneerien toiminnassa 1980-luvun alkupuolella, Michael Jacksonin kirjoitusten ohella. Boak ja Bailey tuntuvat rakentavan suoraa jatkumoa real ale -renessanssista nykytilanteeseen, en tiedä miten hyvin he tuntevat USA:n kehitystä (Anchor Liberty Alen kutsuminen "strong IPAksi" ei vakuuta).
CAMRAn ohella Boak ja Bailey kartoittavat Britannian uusien itsenäisten panimoiden syntyä 1960-luvulta lähtien. Ensimmäinen näistä oli 1965 Skotlannissa elvytetty Traquair House, Suomessakin sittemmin hyvin tunnettu panimo. Aika vähän uusia panimoita cask alen elvyttämiseen liittyen silti syntyi 1970-luvulla, noin 20. Pythonit Michael Palin ja Terry Jones olivat mukana yhdessä panimohankkeessa, mutta enemmän panimoita alkoi syntyä vasta seuraavalla vuosikymmenellä ja nekin tekivät perinteisiä brittioluita. Pubikehityksestä löytyy mielenkiintoisempia tarinoita. Yksi ensimmäisistä laajan valikoiman cask ale -pubeista oli joulukuussa 1975 Leedsissä avattu Brahms and Liszt. Henkilökohtaisesti asiasta mielenkiintoisen tekee se, että yhtenä osakkaana oli Leeds Unitedin irlantilaistähti Johnny Giles, joka oli tosin edellisenä kesänä siirtynyt West Bromwichiin. Pubin aktiivisin omistaja oli joukkueen skottitähden Peter Lorimerin lankomies. Lorimerhan tunnetusti siirtyi itsekin pubibisnekseen jalkapallouransa jälkeen.
Noin sivulla 120 Boak ja Bailey löytävät ensimmäisen toisinajattelijan CAMRA-hegemoniassa. 1979 startanneella David Brucen Firkin-panimobaariketjulla on selvää yhteyttä moderniin brittiläiseen craft-skeneen. Firkin-pubit vetosivat nuorempaan asiakaskuntaan rennolla asenteellaan. Firkin möi oluensa kalliilla, mutta ei tehnyt puhdasta real alea, laadussa oli tosin muutenkin puutteita. Firkin siis irtaantui CAMRA-purismista, mutta keskittyi lähinnä ravintolabisneksen maksimointiin, ei innovatiiviseen oluttuotekehitykseen, raaka-aineiden puhtauteen tai korkeaan laatuun, toisin kuin parhaat amerikkalaiset craft-panijat. 1980-luvulla brittiläisten panimoiden tyylilliseksi innovaatioksi jäi golden ale, vastaus lagerin voittokulkuun ja sekin valmistettiin lähinnä vain vähentämällä bitterin maltaiden paahtamista. Jenkkihumalia kokeiltiin, mutta hyvin marginaalisti. Sean Franklin ja Brendan Dobbin nostetaan craft-pioneereiksi ja sitä he varmaan olivatkin. Silti heidänkin inspiraationsa tuli USA:sta. 90-luvulla kokeiltiin eri tyylejä ja Belgon tapaista gastropub-hienostelua, mutta kovin pinnalliseksi tämäkin vaihe jäi. Vuosikymmenen lopulla näistä kuvioista kiteytyi Lontoossa Meantime-panimo, jota voitaneen pitää ensimmäisenä merkittävänä modernina craft-panimona Britanniassa.
Boakin ja Baileyn tarina on kulkenut hienosti tähän asti. Vaikka kirja ei vastannut odotuksiani, niin brittiläinen small-scale -toiminta 30 vuoden ajalta on tullut kuvatuksi hämmentävän tiiviisti ja englantilaisella kuivalla understatementilla, joka ei olutpiireissä ole erityisen yleistä. Tässä vaiheessa kuitenkin punainen lanka katkeaa. Sheffieldiläisen cask ale -legendan Dave Wickettin (jolla kuitenkin oli tiiviit USA-kytkennät) kätilöimänä Thornbridge tulee näyttämölle yllättäen. Siitä sitten Martin Dickie ponnahtaa perustamaan BrewDogin. Kehityskulku ei ole ymmärrettävä, koska Boak ja Bailey katsovat brittiskeneä liian Britannia-keskeisesti. 90-luvun lopulle asti se kehittyi kohtuullisen sisäsiittoisesti, mutta sitten amerikkalaisten rooli korostui. Kaikki kirjassa tämän jälkeen mainittavat panimot ovat amerikkalaisvaikutteisia: Magic Rock, Summer Wine, Kernel, Hardknott, Lovibonds, Moor, jopa Wild Beer. Boak ja Bailey tunnustavat amerikkalaisvaikutteet, mutta silti kirja epätasapainottuu ikävästi. Tämä olisi loistava kuvaus brittioluesta 1960-2000 ilman viimeisiä lukuja. Viimeisen 10 vuoden kehityksestä on ehkä vielä liian aikaista tehdä mittavaa yhteenvetoa, joten tästäkin se osa olisi ehkä kannattanut jättää pois. Kiehtova kirja kuitenkin joka tapauksessa.
Itse olen vasta vähän yli puolessa välissä mutta pari kommenttia silti. Samaa mieltä kuin sinä ja Pete Brown että viime vuosikymmen niin läheinen että hyvää analyysia siitä on ehkä liian aikaista tehdä.
VastaaPoistaItse en liikaa vertaisi amerikkalaiseen craft-vaikutukseen kaikkia kirjan osioita vaan väitän että 60/70-luvulla liikkeelle lähtenyt riili-liike, firkin-pubit ja belgia-buumi seuraavina vuosikymmeninä olivat itsessään suuria tapahtumia ja vasta viime 10vuotena tapahtunut amerikkalaistuminen craftskenessä vain yksi jatkumo. Eli en peilaisi koko kirjaa amerikkalaistyyliseen craft-skeneen sen oluineen.
Ennustus: Britannian pienpanimobuumi amerikkalaisine oluineen on kupla ja ala tiukasti kilpailtu. Ensi vuosikymmenenä teema tulee olemaan taas jokin toinen ja kenttä muuttunut kun nykyiset panimot konkurssissa/myyty/uudistuneet. Ja Suomi beesaa jäljessä vaikka edellinen muoti-ilmiö ei olisikaan ehtinyt kunnolla vakiintua.
Eli tiivistäen, tulevaisuudessa kirjoitetaan tämän kirjan loppuluvut "paremmin" ja muistellaan "ipoja" kuten itse muistelen Belgoa tai Porterhousea nyt: yksi jakso muiden joukossa.
DeGarre
Olet oikeassa, että nuo aiemmat olutbuumit olivat todella merkittäviä. Omia jenkkikommentteja tuli liikaakin, kun etukäteen luulin kirjan käsittelevän nykytilannetta.
VastaaPoistaMutta onhan nykyinenkin trendi ällistyttävä. Ainakin Lontoon tilanne on täysin muuttunut 90-luvun lopusta. Nähtäväksi jää jatko, IPA on US-länsirannikolla jyllännyt yli 20 vuotta.