Matti Salo: Viitta ja tikari

Matti Salo on suomalaisista elokuvakirjoittajista suosikkini. Salo kirjoittaa napakasti, mutta uskomattoman tiheästi ja latautuneesti. Yhteen lauseeseen saattaa olla sidottuna uskomaton määrä sisältöä. Paras esimerkki on ehkä 1980-luvun alussa ilmestynyt Seinä vastassa, joka on tiivis johdatus film noiriin taustaromaanien kautta nähtynä. Kirja teki minusta välittömästi elinikäisen film noir -entusiastin. Valitettavasti oma kappaleeni teoksesta on ollut 10 vuotta lainassa. Toistuvilla palautuspyynnöillä ei ole ollut tehoa. Salo ei ole erityisen tuottelias, mutta harvakseen putoavat julkaisut ovat sitten sitäkin hiotumpia. Salo on jo yli 80-vuotias eläkeläinen, mutta uutuusteos on nyt ilahduttavasti ulkona 20 vuoden tauon jälkeen.

Viitta ja tikari on selvä rinnakkaisteos noir-opukselle. Nyt on kyseessä johdatus poliittiseen jännityselokuvaan. Selviä yhtymäkohtiakin siis noir-alueelle. Salo on valinnut 61 äänielokuvaa reunoiltaan hämärästi rajatun lajityypin valioista. Kronologisesti edeten kukin elokuva saa tilaa vain pari sivua, mutta se riittää Salolle loistavasti. Oleellisin tulee helposti esiin. Mukana on ilmeisiä valintoja Polonskyn Force of Evilin tapaan, osasta näistä Salo on kirjoittanut paljon aiemminkin. Loseysta ja Polonskysta teokset julkaissut Salo on amerikkalaisen elokuvan spesialisti, mutta tässä on mukana paljon brittikamaa vanhemmalta puolelta. Carol Reed on ainoa ohjaaja, joka saa mukaan kaksi leffaa. Se on ymmärrettävää, Odd Man Outin tai Third Manin pudottaminen tästä joukosta olisi kohtuutonta. Moni elokuvista on minulle tuttu, mutta jotain tuoretta näkemystä Salo saa kaikista esiin, jopa Notoriousin kaltaisista kalutuimmista kohteistakin. Valittujen elokuvien välille Salo rakentelee yhteisiä piirteitä ja viittauksia vakuuttavilla perusteluilla. Ehkä tekijät eivät välttämättä vaikutteita ole ottaneet, mutta tällainenhan on elokuvakirjoittamisen ydinjuttua.

Salo tarjoaa uusia tärppejä jopa vanhemmalta kaudelta. Selvästikin täytyy tarttua sellaisiin kiinnostavilta kuulostaviin elokuviin kuin Charles Crichtonin Against the Wind tai Richard Brooksin Crisis. Orson Wellesiltä Salo nostaa esiin hieman yllättävästi The Strangerin. Salon "50-lukulaisuus" näkyy edelleen vaikkapa George Stevensin A Place in the Sunin arvostuksessa. Tämä leffahan on tunnetusti esim. Jerker A. Erikssonin ikisuosikki. Kirjaan valitun joukon vanhin elokuva on Pabstin Kameradschaft, mutta sitten Salo pysyttelee angloamerikkalaisissa leffoissa noirin kulta-ajan keston Robert Bressonin Kuolemaantuomittuun asti. Sen jälkeen maantieteellinen kirjo laajenee huomattavasti. Salon maku on luotettava, yhtään selvää poissaoloa ei tule mieleen. Tomas Alfredsonin uutta le Carré -filmatisointia Salo ei näytä arvostavan, ei ole päässyt mukaan. Carionin Farewell-leffa on mukana, mutta Salo kirjoittaa siitä varsin kriittisesti.

Uudemmalta ajalta on itselleni paljonkin vieraita elokuvia, joihin on varmaan syytä paneutua, esim. David Haren Page Eight. Mahtavaa, että omia suuria suosikkejani on mukana, kuten Ang Leen Lust, Caution; Melvillen L'Armée des ombres; Donnersmarckin Das Leben der Anderen. Kun kuulin kirjasta, olin melko varma että Salo ottaa mukaan Rosenbergien kohtaloa puivan Sidney Lumetin Doctorow-tulkinnan Daniel. Näin kävi, kyseinen leffa katosi Suomesta ensi-iltaviikon jälkeen 1983 omituisen perusteellisesti. En ole koskaan onnistunut sitä näkemään.

Uuden kirjan rakennekin muistuttaa Seinä vastassa -klassikkoa, jossa oli lopussa laaja luettelo kiinnostavista noireista pienin kommentein höystettynä. Samanlainen ohjaajien mukaan jäsennetty luettelo poliittisista trillereistä löytyy nytkin, tosin ilman kommentteja. Epäilenpä, että tätä luetteloa tulen vielä pläräämään hiirenkorville asti.

Huomenna on sattumoisin Orionissa keskustelutilaisuus, jossa Matti Salo esittelee kirjaansa. Yritän päästä paikalle.