Olin lukenut Antti Tuomaisen uutta Kaivos-romaania noin 40 sivua, kun epäilys alkoi kalvaa. Tuomaisen Parantaja-romaanissa aihe, ilmastonmuutos, kasvaa tyyliä ja tarinaa suuremmaksi. Siksi Parantaja ei ole samaa tasoa kuin Tuomaisen huipputeokset Veljeni vartija ja Synkkä niin kuin sydämeni. Tuomaisen kaivos on Pohjois-Suomessa sijaitseva bioliuotusta hyödyntävä nikkelikaivos, joka on aiheuttamassa ympäristökatastrofia. Siis äärimmäisen löyhästi peitelty Talvivaara. Alkoi vaikuttaa, että suuri aihe peittää taas Tuomaisen kirjalliset kyvyt. Onneksi näin ei käy, Suomalahdeksi nimetty kaivos jossain Savukosken Soklin suunnalla on vain terävä taustoitus tiukalle trillerille.
Tuomaisen avaukset ovat jo kuuluisia ja hän ei petä nytkään. Romaani starttaa murhan kuvauksella, uhrin näkökulmasta. Murhaajakin selviää pian, kyseessä on toinen romaanin näkökulmapäähenkilöistä. Toinen on hänen 30-vuotias poikansa, joka tekee lehtijuttua Suomalahden kaivoksesta. Isän ja pojan suhteet ovat jo tuttua Tuomaisen tematiikkaa. Mielenkiintoista moraalista pyöritystä syntyy jälleen näinkin dramaattisessa kontekstissa.
Tuomaisen tyyli oli jo ensimmäisissä teoksissa valmista ja se on tietysti hioutunut matkan varrella vielä kirkkaammaksi. Lauseet ovat tylyjä ja lyhyitä, dialogi iskevää. Romaanin luvutkin lyhenevät välillä vajaan sivun mittaisiksi, kuin Ellroylla tai pikemmin Winslow'lla. Tuomainen on kaikissa kirjoissaan kuvannut elävästi Helsinkiä ja niin käy nytkin jatkuvaa lumisadetta pukkaavassa Kaivoksessa. Itä-Lapissa sijaitsevassa Suomalahdessa käydään pari kertaa, mutta muuten tapahtumat keskittyvät Helsinkiin. Jossain kohti mietin, että parempi tulos olisi syntynyt, jos kaivos olisi suoraan ollut Talvivaara Sotkamossa. Tarinan brutaalius pakottaa kuitenkin väistämättä fiktiivisiin nimiin. Kaivosyhtiön johtaja/omistaja on muuten nimeltään Matti Mali, joka ei erityisemmin muistuta Pekka Perää.
Huumoria Tuomainen ei unohda, mutta sitä on hänen romaaneissaan vain hippunen. Tällä kertaa hilpeyttä herättää sanomalehden viihdeosasto, jonne toimittajapäähenkilö harkitsee siirtoa perhe-elämää haittaavan kaivosjuttustressin pyörteissä. Siellä odottaisi uutena tehtäväantona twerkkaukseen perehtyminen. Muuan uhreista jakaa kohtalokkaasti Facebookissa Sports Tracker -juoksuraporttejaan Keskuspuistosta. Itse harrastin samaa viime vuoteen asti mm. Keskuspuistosta ja Antti Tuomainen on minun Facebook-kavereita. Luultavasti Antin kavereista muutkin harrastavat samaa ja hölmö tapa on tietysti yleinen muutenkin. Brittiläistä ja tšekkiläistä olutta juodaan mm. Juttutuvassa, kotimaiset käsityöoluet eivät vielä mahdu romaaniin mukaan.
Kirjan lukeminen oli valtava nautinto. Tuomainen kirjoittaa todella luettavaa liukasta tekstiä. Olutihmisenä en malta olla vertaamatta tekstiä hedelmäiseen ja katkeraan IPAan. Teksti on hedelmäisen maukasta ja helposti juotavaa, mutta todellinen nautinto on katkera kauan kestävä jälkimaku. Ehkä ei hyvä vertaus, mutta romaani on siis raskaasta sisällöstä huolimatta erittäin helposti luettavaa. Tuomainen ylittää ilmeisesti aiemmat saavutuksensa, tarina kantaa täysipainoisesti harmoniseen ja ironiseen loppuun asti. Kansainvälisen menestyksenkin on helppo ennustaa jatkuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti