Abiturienttitalvenani 1980-1981 olin aika lailla vieraantunut musiikista 1970-luvun alun kiinnostuspiikin jälkeen. Harrastustoiminta keskittyi lähinnä jalkapalloon ja hiihtämiseen. Vaikka olin sopivan ikäinen, punk rock meni ohi lähes kokonaan. En esimerkiksi omistanut levysoitinta, mutta nauhoitin silti ajoittain radiosta joitakin etukäteen kiinnostavilta vaikuttavia kappaleita. Springsteenin nimi oli jäänyt mieleen 1975, mutta kappaleet eivät olleet kolahtaneet, jos niitä nyt edes tuli kuultua. Uudelta River-levyltä satuin äänittämään kaksi ensimmäistä kappaletta, The Ties That Bind ja Sherry Darling. Varsinkin jälkimmäistä kuuntelin toistuvasti ja ihmettelin miten hyvältä se voi kuulostaakaan. Siitä se lähti. En voinut uskoa miten kova Cadillac Ranch oli. Mielikuvani Springsteenistä oli ollut täysin erilainen, ehkä olin niputtanut miehen johonkin Jackson Brownen lokeroon. Kuultuani Riverin nimikappaleen ja The Price You Payn alkoi Springsteenin monipuolisuus valkenemaan. The Price You Pay on mielestäni edelleen Springsteenin tuotannon kulmakiviä, melko tuntematon kappale ja varsin harvoin livenä esitetty.
Uuden paketin avaa uudelleen masteroidut levyt varsinaisesta The River -teoksesta. Pikaisella kuuntelulla en ihmeempiä parannuksia huomannut. Jotkin kappaleet tavoittavat E Street Bandin livesoundia, mutta täysin kirkkaalta suoritukselta levy ei teknisesti edelleenkään vaikuta.
1979 Springsteen sai valmiiksi The Ties That Bindiksi ristityn levyn, mutta jätti sen julkaisematta. Tarvittiin vuosi lisää studioaikaa, jotta tyydyttävä tuote syntyi. Nyt tuo 10 kappaleen levy lopulta sisältyy retro-pakettiin. Viisi kappaletta kestivät kyydissä tuplalevylle asti suunnilleen samassa muodossa. Vuoden 1979 versiot The Ties That Bindista, Hungry Heartista, The Riveristä, The Price You Paysta ja I Wanna Marry You'sta eivät tässä olennaisesti poikkea julkaistuista versioista. Stolen Carin ensimmäinen versio on pitempi ja muutenkin erilainen 1980-variaatiosta. Tämä aiempi veto julkaistiin jo 1998 Tracks-paketissa. Sen sijaan ennenkuulematon on rockabilly-versio You Can Look (But You Better Not Touch) :sta. Melko ohut soundi, kolisevan kulmikas sovitus, ei E Street Bandin yleistä pehmeyttä. Silti toimii Dave Edmunds -henkisesti, vaikka julkaistu perusrock-versio tuntuu edelleen paremmalta. To Be True julkaistiin tuoreeltaan singlen B-puolella ja päätöskappale Loose Ends Tracks-kokoelmalla. Täysin julkaisematon sävellys on kakkosbiisi Cindy. Hieman erikoinen pop-pala, masokismia tekstissä. Varsin kepeä ja julkaisemattomuus jokseenkin ymmärrettävää. Sama koskee koko levyä, laadukasta jälkeä, mutta ehkä sittenkin vaisuhko aiempiin levyihin verrattuna.
Kovempaa kamaa löytyy paketin neljänneltä levyltä, jonne on koottu muita tuplalevyltä ulosjääneitä äänityksiä. 22 biisiä, joista 11 on jo aiemmin julkaistu samassa muodossa. Hieman ihmetyttävä ratkaisu, mutta ehkä haluttiin kasata mahdollisimman kattava katsaus River-aikakauden tuotannosta. Ennen julkaistujen sarjan aloittaa majesteettinen Roulette, yksi Springsteenin uran parhaista ja mystisesti hylätty. Laadukasta kamaa muutkin biisit ovat, koko levyn päättävänä huipentumana Dave Edmundsille luovutettu kiistaton mestariteos From Small Things (Big Things One Day Come).
Neljännellä levyllä on siis 11 ennenjulkaisematonta arkistoaarretta. Meet Me in the City on isolla soundilla jyräävä suurieleinen pläjäys, ennakoi hieman Land of Hope and Dreamsia, miksei myös Radio Nowhere -kappaletta. The Man Who Got Away on heist movien Springsteen-variaatio, upeaa high-tempo rockia, vaikka tekstissä elokuvallinen samaistuminen ehkä hieman teennäistä. Little White Lies on kosketinsoitinpoppia, jotenkin onnahteleva sävellys, en oikein tykännyt. The Time That Never Was on mid-tempo soulia, hidas ja mahtipontinen.
Vahva ja synkkä Night Fire tarjoaa hieman samaa laulutyyliä kuin paljon myöhemmän Magic-levyn vihaisissa Gypsy Bikerissa tai Last to Die'ssa. Poikkeuksellisen ruudikas kitarasoolokin Night Firessa. Whitetown on keinahtelevaa poppia, episodimainen rakenneratkaisu ennakoi Nebraska-levyn joitakin kappaleita. Sama "breaking glass and running feet" -tekstipätkä kuin Night Firessa. Erittäin vaikuttavaa. CCR/swamp rock -vaikutteinen Chain Lightning tarjoaa pahaenteisen dramaattisesti rullaavaa hard rockia. Loistava biisi, levyn parhaita. Vielä parempi on Party Lights, tyypillinen Springsteen-perusteos, selvää instant-klassikkoainesta, upea sävellys, rankka teksti, helisevää rockia.
Paradise By The "C" oli mukana vuoden 1986 live-paketissa, tässä nyt studioversio. Kyseessä siis Springsteenin levytysuran ainoa instrumentaali. Clarence Clemonsin saksofonirockia parhaimmillaan Sherry Darling -tyyliin. Stray Bullet on gospelmainen pianoballadi, synkkää Morricone-vaikutelmaa. Mr. Outside päättää tämän osan, akustista kitarafolkia, kryptinen satiirinen teksti. Huh huh, näin järeää settiä siis edelleen löytyy holveista tältäkin ajanjaksolta. Näistä 11 biisistä saisi ainakin yhtä vahvan levyn kuin se 1979 julkaisematta jätetty.
DVD-osuuden avaa tuore Thom Zimnyn dokumentti Riverin valmistusvaiheista. Lyhyempi ja pintapuolisempi katsaus kuin aiempien retropakettien vastaavat filmit. Springsteen soittaa akustisella kitaralla levyn biisejä, vakuuttavaa ja intensiivistä jälkeä edelleen. Springsteenin haastatteluosuudessa korostuu paluu kantrimusiikin yhteisölliseen perintöön, oli pettynyt vuoden 1979 levyn vaisuuteen, ei tavoittanut livesoundia. The River viittaa suoraan folk rock -edeltäjiin. Springsteen halusi tehdä "noisy recordin", Dave Clark Fiven Glad All Overin ja Gary US Bondsin tyyliin. Aiemminkin todettu hämmentävä tieto on Hungry Heartin kirjoittaminen Ramones-keikan jälkitunnelmissa kunnianosoituksena. Out in the Street kiteyttää yhden levyn teemoista, Friday on My Mind -tyyliä, niin kuin kappaleen tekstissäkin viitataan. Ja olisihan Roulette pitänyt levyllä olla Brucenkin mielestä, vaikkapa Crush On You'n tilalla.
Paketin huipentaa livetaltiointi marraskuun viidenneltä päivältä 1980, Arizona State Universityn halli, Phoenixin viereisessä Tempen yliopistokaupungissa. Keikka on Springsteenin ja E Street Bandin uran legendaarisimpia. Hämmästyttävää, että näin laadukasta ja aiemmin julkaisematonta filmiä on tarjolla. 31-vuotias Springsteen oli elämänsä kunnossa ja bändi oli klassisimmassa kokoonpanossaan Clarence Clemons, Danny Federici, Roy Bittan, Max Weinberg, Garry Tallent, Steve Van Zandt. Materiaalia oli nyt tarpeeksi erittäin monipuoliseen settiin. Koko konsertti ei ole mukana, peräti 10 biisiä puuttuu, syytä ei kerrota. Tuskin tilan puute, ilmeisesti kuvan ja/tai äänen laatu ei ole ollut riittävä. Poisjääneet ovat täysin keskeisintä kamaa: Darkness on the Edge of Town, Independence Day, Factory, Racing the Street, Candy's Room, The Ties That Bind, Stolen Car, Wreck on the Highway, Point Blank, Backstreets.
Konsertti käynnistyy hirvittävällä intensiteetillä, Born to Run ja Prove It All Night. Springsteen soittaa itse kitarasoolot ja Clemonsin foni on suuremmassa roolissa kuin myöhempinä vuosina. Springsteen hyppää yleisön kannateltavaksi jo kolmannessa Tenth Avenue Freeze-Outissa. Pikkuhousut lentää lavalle Two Heartsin aikana. Erityisen kuohkea versio Out in the Streetistä. Tämähän on se kuuluisa keikka, jossa Badlandsin alussa Springsteen kommentoi edellisillan presidentinvaalien tulosta pelottavaksi.
Klassisella kaudellaan Springsteen piti tauon keikoillaan noin puolentoista tunnin kohdalla. Tauon jälkeen upea boom-boom -henkinen Chuck Berryn No Money Down -johdatus Cadillac Ranchiin. Samantyyppinen Here She Comes -intro saattelee yllättävän onnistuneeseen I Wanna Marry You'un. Riverin jytäbiiseistä Ramrod jyrää koviten. Drive All Nightin paisuttelusta en ole koskaan tykännyt, mutta tässä livenä sekin toimii. Rosalita/Jungleland/Detroit Medley -päätös on tuttua jälkeä myöhemmiltäkin vuosilta, mutta alkuperäinen energialataus on ainutlaatuista. Tämä saattaa olla vakuuttavin kuvatallenne Springsteenin legendaarisesta livekunnosta.
Paketin päättää puolen tunnin pätkä River-kiertueen harjoituksista. Hauska nähdä, miten erilaisella asenteella vedetään ilman yleisöä. Näyttää enemmän työnteolta kuin livetilanteen hurmioituneelta riitiltä. Silti hyvää otetta Ramrodin ja Sherry Darlingin tapaisissa menopaloissa, jälkimmäisessä jotain calypso-mausteitakin. Paketissa on myös massiivinen kuvateos levyn ja kiertueen ajoilta, mukana myös aikalaiskriitikoiden arvioita Mikal Gilmoren perusteellisemman johdatustekstin ohella.
Kokonaisuutena ei ehkä niin huikea paketti kuin edellinen Promise-boksi, mutta pureskeltavaa tässä riittää koko talveksi. Suunnitelmissa lienee jatkaa holvien kaivamista, ainakin Born in the USA -äänityksissä on materiaalia. Ehkäpä Nebraskan alkuperäinen kasettidemo julkaistaan vielä sellaisenaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti