Istuin viime tiistaina Ølhus Oslossa, kun viereisessä pöydässä mies kauppasi naiselle M.A. Nummisen valokuvakirjaa jazz-muusikoista. Kauppoja ei syntynyt ja sitten kirjaa tarjottiin minullekin. Totesin olevani rock-miehiä, mutta selailin hieman kirjaa. Mainitsin lukevani monenlaisia kirjoja, jopa jalkapallokirjoja. Myyjä kertoi olevansa jalkapallomiehiä hänkin ja kertoi kustantaneensa brasilialaista jalkapalloproosaa. Saman tien mies häipyi autolleen ja toi mukanaan kyseisen kirjan ja tämän Pakkasen uutuuden. Eihän siinä mikään auttanut, mutta totesin käteisen puutteen. Ei mikään ongelma, mies haki autostaan seuraavaksi kortinlukulaitteen. Mies osoittautui Aviador-kustantamon Vesa Tompuriksi, erinomainen myyntimieskin.
Pakkasta olen lukenut ennenkin. Periaatteessa tykkään, mutta kieltämättä pakkomielteet (pyöräily, Inter, Italia) ovat suurempina annoksina rasittavia. Arenan kivi on lyhytproosaa, lähes lyriikkaa. Seitsenkymppinen mies käy muistojaan läpi keräämiensä esineiden kautta. Vahvaa nostalgiaa, mutta tarkkanäköistä havainnointia. Olin myyty jo Artex-kohdassa, unkarilainen jalkapallo ruskeaa nahkaa mänttinauhalla. Pelasin itsekin Artexilla, mutta parikymmentä vuotta nuorempana siinä ei minulla enää nauhaa ollut. Lapsuus Lauttasaaressa ja Saimaan saaressa, urheilu, Italia. Aiheet ovat mielenkiintoisia, kirja on nopea lukea ja jättää hieman haikean jälkivaikutuksen. Tulee mietittyä omaa elämää samaan tapaan. Joskus Pakkanen muistaa väärin, Gaetano Scirean etunimi on muuttunut Marioksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti