lauantai 4. marraskuuta 2017

The Paladins @ Savoy

Amerikkalaista kitararockbuumia eivät kovin monet nykyään yhdistä 1980-luvun leimallisimpaan musiikkiin, mutta omassa musiikkimaailmassani se on kaikkein merkittävin vaihe. Tykkään tietysti vanhemmastakin kamasta, mutta se tuli itselleni pääosin valmiiksi pureksittuna ja edellisen sukupolven arvottamana. Kiinnostuin hillittömästi rock-musiikista vasta 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja amerikkalainen mm. roots rock -termillä kuvattu tyyli oli pääasiallinen kohteeni. Sieltä tuli esiin tuntemattomia tekijöitä ja pääsin kokemaan omakohtaista löytämisen iloa. The Paladins liittyy tähän genreen, mutta hieman myöhäisemmässä vaiheessa, ensialbumi vasta 1987. Paladins on kotoisin San Diegosta samoin kuin yksi suurimmista suosikeistani, The Beat Farmers. Paladinsin tyyli on ehkä lähimpänä Teksasin Austinin bändejä, rockabillyä LeRoi Brothersin tapaan ja rhythm 'n' bluesia (termin blues-rockin merkityksessä) Fabulous Thunderbirdsin tyyliin. T-birdsin Kim Wilson tuottikin bändin debyytin. Paladins jäi itseltäni hieman sivuun ja tulin hankkineeksi vain bändin kolmannen levyn Let's Buzz! vuodelta 1990, tuottajana Los Lobosin Steve Berlin. Melko harvoin on tullut kuunneltua, levyssä on ehkä minun makuun liikaa blues-painotusta, rockin kustannuksella.
 
En siis ole mikään Paladins-fani, mutta kun tiistai-iltana kännykästä näin Facebook-mainoksen bändin keikasta, pysäytin kaiken muun ja suuntasin ostamaan lippua. Paladins on keikkaillut Suomessakin silloin tällöin, mutta ei ole osunut kohdalle. Keikkapaikkana melko heikosti rockiin soveltuva Savoy-teatteri, mutta parempi sekin kuin ei ollenkaan. Sattumoisin olin Savoyssa viimeksi päivälleen kolme vuotta sitten Blastersin Alvin-veljesten keikalla. Paladins keikkaili 1980-luvulla Blastersinkin kanssa. Avainhahmot Dave Gonzalez ja Thomas Yearsley edelleen mukana, rumpali Brian Fahey myöskin parhaiden vuosien kokoonpanosta. 

Kävin porter-bileiden jälkeen syömässä Bryggeri Helsingin cheeseburgerin ja nojailin Savoyn baaritiskiin pre-konserttiviskiä siemaillen, kun katse osui jonkun keski-ikäisen junttieinarin farkkuihin, joiden lahkeista oli käännetty lähes puolet nurinpäin. Ajattelin, etteikö kaupasta ollut löytynyt vielä pitempiä housuja. Kun bändi 10 minuuttia myöhemmin aloitti salin puolella, selvisi että kääntölahjehiippari on Paladinsin kitaristi-laulaja Dave Gonzalez!

Sali ei ollut täynnä ja melko varovaisesti instrumentaalilla bändi aloitti. Bändi on siis trio, rummut, pystybasso ja Gonzalezin puoliakustinen kitara. Hieman yllättäen Gonzalez hoiti koko setin tällä soittimella, vain Mercy-encoressa täysin sähköinen peli. Varovainen alku siis ja volyymikin tuntui liian alhaiselta. Alkupuolella basisti Yearsley lauloi useita kappaleita melko laimealla äänellä. Miksauksessa jotain häikkää? Vauhti kyllä parani vähitellen ja mm. vuoden 1959 Cadillac Elodoradosta kertova uusi biisi rullasi hyvin. Muutama muu uudempi kappale oli ehkä liian anonyymiä perusrokkia. Lopussa sitten Buzz-levyn tutut kappaleet jytisivät jo lujaa. Kahden tunnin keikka, kelpo musiikkia, mutta ehkä liian flegmaattinen ote. Teatterimiljöö ei ehkä innostanut bändiä, ehkä matkaväsymystäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti