Dashiell Hammettin The Glass Key jäi miehen uran suurimmaksi mestariteokseksi. Se filmattiin pari kertaa tuoreeltaan ja Frank Tuttlen vuoden 1935 versio pysyttelee edelleen itselleni tuntemattomana. Katsoin nyt taas kerran Heislerin version vuodelta 1942. Mielenkiintoisesti tämä liittyy Tuttleen toisellakin tavalla, koska kyseessä on ns. Ladd & Lake -vehicle, Tuttlen Greene-filmatisointi This Gun for Hiren löysä sequel. Mutta kyllä tätä tietysti voi tarkastella pelkkänä Hammett-tulkintanakin. Hustonin The Maltese Falconin tasolle ei ylletä, ei edes lähelle, mutta yllättävän ryhdikäs Heislerin teos on, skenaristina alan mies Jonathan Latimer. Poliittista kähmintää pikkukaupungissa, Alan Ladd esittää Hammettin Ned Beaumontia, jonka nimi on elokuvassa muuntunut Ed Beaumontiksi. Lakella varsin pieni rooli. Rapeaa dialogia, tämä ei ole oikea film noir, mutta kuvaustyylissä on aineksia sinne päin. Omituisen kepeä tunnelma heikentää tehoja, henkilöhahmot eivät ole realistisia, tämä on pelkkää peliä. Mutta silti, väkivalta on yllättävän brutaalia, ennakoi paria vuotta myöhempää Chandler-filmiä Murder My Sweet. Hammettin juonta on radikaalisti yksinkertaistettu, melodramaattiset vaiheet ovat epäuskottavia ja poliittisen korruption läpitunkevuus jää tässä jokseenkin ohueksi. Viihdyttävä leffa kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti