John Mayall on itselleni jäänyt jostain syystä varsin vieraaksi, vaikka miehen bändin kuuluisimman kauden soolokitaristit Eric Clapton, Peter Green ja Mick Taylor ovat sitäkin tutumpia. Taylorin näin livenä 2004 Pieksämäen Savonsolmussa. Mayall on käynyt erittäin usein konsertoimassa, mutta en ole koskaan paikalle osunut. Päätin nyt korjata tilanteen, kun 85-vuotiaaksi ehtinyt konkari pysähtyi taas Helsinkiin keikalle. Kun 87-vuotiaan Chuck Berryn konsertti muutama vuosi sitten oli mikä oli, niin ei odotukset kovin korkealla olleet, vaikkakin Mayallin kunto tiedettiin hyväksi.
En ole Circus-paikassa ennen käynyt. Tyypillinen hämärä keikkapaikka, Tavastiaa matalampi, ehkä muuten vähän isompi. Ei istumapaikkoja, asianmukainen meininki. Keikka alkoi puoli tuntia myöhässä. Normaali perusbändi, basisti ja rumpali Chicagosta, soolokitarassa teksasilainen Carolyn Wonderland. Mayall lauloi, soitti pianoa, urkuja, huuliharppua ja jonkinlaista pienehköä sähkökitaraa. Harmaahapsinen mies näytti ikäiseltään, mutta oli erittäin vetreässä kunnossa. Lähes kahden tunnin täysipainoinen setti, todella vakuuttavaa. Ehkä noin puolet covereita, puolet Mayallin omia. Yllättävän monta biisiä tunnistin, paljon 60-luvun kamaa. Vaikuttavimpia ehkä Parchman Farm, Movin' Groovin' Blues, Have You Heard, pitkä jammailu Room to Move ja encorena Dr. Feelgoodin levyttämä vaivattomasti rullaava Looking Back. Wonderland lauloi setin keskellä kaksi laulua, osoittautui todella voimakkaaksi Janis Joplin -tyyliseksi laulajaksi, erityisesti Blind Willie Johnsonin Nobody's Fault But Mine kulki uljaasti. Ei pelkästään täyttänyt odotuksia, vaan parhaita konserttejani ylipäätään moniin vuosiin.
Tykkää käyttää Fender Stratocastereita joissa on body eli runko modifioitu aivan minimikokoon eli sahattu niin pieneksi kuin mahdollista.
VastaaPoista---Juha