Antti Tuuri ei ole itselleni kovin tuttu, aiemmin olen lukenut vain pienimuotoisen jatkosotaan sijoittuvan Rata-teoksen. Tuurin erikoisalaa tuntuvat olevan tosipohjaiset tarinat, joihin kirjailija täyttää mielikuvituksellaan puuttuvia osia. Sellaiselta vaikuttaa Tammikuu 18:kin, jossa kertojana on ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola. Todellinen henkilö (jopa Tuurin sukulainen) ja niin ovat käsittääkseni kaikki muutkin kirjassa, jonka Tuuri on nimennyt "kertomukseksi". Fokuksessa on tietysti vuoden 1918 tammikuun tapahtumat Etelä-Pohjanmaalla. Suppeaan tarinaan Tuuri ottaa tosin vauhtia marraskuusta 1917, yleislakon ajoilta. Sippola on jääkäriliikkeen junailijoita ja Ylistaron suojeluskunnan vahva mies. Mies järjestelee marraskuussa Vimpelin sotakoulun perustamiskuviot, kun Helsingistä asialle lähetetty tiilitehtailijan poika Aksel Bergman uupuu pirtua naukkaillessaan Lappajärvelle. Hienoista huumoria tarinassa pitkin matkaa, vaikka tapahtumat ovatkin kohtalokkaita. Vimpelin koulu on vain pariviikkoinen kurssi, jossa Saksasta etujoukkona saapuneet jääkärit kouluttavat vapaaehtoisia. Silti kurssia pidetään merkittävänä ja RUK:n esimuotona.
Tammikuun aikana Sippola ja kumppanit yrittävät hankkia aseita ja suunnittelevat venäläisten varuskuntien valtaamista ja toinenkin sotakoulu perustetaan Vöyriin. Kaiken keskellä kuullaan Mannerheimin nimityksestä senaatin joukkojen ylipäälliköksi ja Sippola ihmettelee, miten koko ikänsä Venäjän armeijassa palvellut hurri voi johtaa suomalaista armeijaa. Sippola on tiukasti saksalaisen koulukunnan ja jääkäreiden kannalla. Lapuan voimamieheltä Matti Laurilalta Sippola ehtii kuulla Mannerheimin olevan "jotenkin siro". Tapahtumat tiivistyvät kohti kuun loppua ja huipentuvat Ylistaron venäläisvaruskunnan käytännössä verettömään valtaukseen ja venäläisten antautumiseen. Punaisia suomalaisia ei paljoa näytä seudulla olleen, vaikka Vimpelistä esiintyy mm. sosiaalidemokraattien kansanedustaja Santeri Mäkelä ja Ylistaroonkin on kaavailtu punakaartia. Hieman pohdiskelin käyttivätkö punaiset jo tässä vaiheessa suojeluskuntalaisista lahtari-nimitystä niin kuin Tuuri kertoo. Mäkelä sivumennen sanoen päätyi sodan jälkeen Venäjälle ja kuoli epämääräisissa oloissa 1930-luvun lopulla, todennäköisesti NKVD:n teloittamana.
Tuurin teksti on toteavaa ja lakonista, tykkäsin paljon enemmän tästä kuin Rata-teoksesta. Tuuri on nyt selvästi vahvalla alueellaan. Sippolasta piirtyy turhan sankarimainen kuva, mutta toisaalta hän on kertoja, selvästikään Tuuri ei odota lukijan kuvittelevan, että kaikki tapahtui aivan niin kuin Sippola kertoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti