Kun nyt luin Sam Wassonin kirjan Chinatownista, on syytä katsoa itse elokuvakin. Olen nähnyt Chinatownin ehkä noin kymmenkunta kertaa, mutta edellisestä on varmaankin yli 13 vuotta, koska en ole siitä blogiin kirjoittanut. Kuten ensinäkemällä 8.9.1983 Oulun Kirjastokinossa, jo heti alkutekstit salpaavat hengen. Ruskeasävyiset retrotekstit, joiden päällä soljuu Jerry Goldsmithin nostalginen unenomainen musiikki. Kaikki vaikuttaa äärimmäisen laskelmoidulta ja viimeisen päälle suunnitellulta, mutta silti se oli lähes sattumanvaraista. Polanskin jo lähdettyä Eurooppaan tuottaja Robert Evans hylkäsi Phillip Lambron musiikin, josta kukaan ei tykännyt. Elokuvalle oli jo sovittu ensi-ilta, mutta Goldsmith kasasi uuden musiikin kymmenessä päivässä. Elokuvan kuvaajana aloitti Welles-veteraani Stanley Cortez, mutta mies osoittaui liian hitaaksi. Evans ja Polanski palkkasivat vetreämmän John Alonzon, joka alkoi tuottaa haluttua jälkeä. Silti vielä ensi-illan kynnyksellä Polanskin poissaollessa Evans yritti julkistaa elokuvasta kirkkaamman printin, jonka Jack Nicholson pystyi kuitenkin estämään. Niin sitten neonoirin suurin mestariteos putkahti maailmaan.
Ruskeasävyistä on koko elokuva, Richard Sylbertin lavasteita ja Anthea Sylbertin puvustusta myöten. Venetian blinds on heti ensikohtauksessa, jossa Nicholsonin esittämän J.J. Gittesin toimiston seinällä on Rooseveltin kuva. Chandlerin Marlowe ja muut klassiset kovaksikeitetyt yksityisetsivät välttelivät ehdottomasti aviorikosjuttuja. Gittes perustaa koko bisneksensä niihin. Elokuva on synkkä ja kyyninen, mutta huumoria on runsaasti. Vaikka Polanski tiivisti rajusti Robert Townen skenaariota, juonessa on riittävästi kierteitä, jotta ännäskään katselukerta ei mene pelkästään uusien yksityiskohtien poimimiseen. Towne kirjoitti Gittesin roolin suoraan vanhalle kaverilleen Nicholsonille, joka onkin ilmiömäisessä vedossa. Jane Fonda oli Evansin ensimmäinen vaihtoehto naispääosaan, mutta Chinatownia on vaikea kuvitella ilman Faye Dunawayta. Wassonin kirjassa on perusteellinen kuvaus kuuluisasta välikohtauksesta, jossa Polanski repäisee hiussuortuvan Dunawayn päästä. John Hustonia niljakkaampaa pimeyden ruhtinasta ei kannata etsiä. Pienissäkin sivurooleissa tuntuu olevan pelkkiä täysosumia, kuten hoivakodin antisemiittinen johtaja. Pelkkä onnekas sattuma näin täydellinen elokuva ei voi olla, vaikka onneakin tarvittiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti