Luin Ilkka Remeksen ensimmäisen teoksen Pääkallokehrääjän heti tuoreeltaan. Kiinnostava aihe ja viihdyttävä tarina, mutta sen jälkeen en ole Remeksen tuotantoon koskenut. Henkilöhahmot olivat niin ohuita ja pahvisia, että romaanissa ei ollut mielenkiintoa. Hyvä vertailukohta on suuri suosikkini Philip Kerr, joka kirjoitti samantapaisista aiheista. Kerrin romaanien suurin ansio on kuitenkin todella taidokkaasti rakennettu moniulotteinen Bernie Guntherin hahmo. Nyt työpaikan kirjapiirin lukuvuoroon jokseenkin yllättäen valikoitui Remeksen teos ja vieläpä vintage-kamaa, koska Karjalan lunnaat ilmestyi jo 1998. Se on Remeksen kakkosromaani, joten näppärästi Remes-tuotantoon tutustuminen jatkuu kronologisessa järjestyksessä.
1990-luvulla monet elättelivät toiveita, että Venäjästä tulisi "normaali" demokraattinen valtio. Ilkka Remeksen kunniaksi on laskettava, että hän ei tällaisiin harhaisiin haavekuviin sortunut. Venäjä on aina arvaamaton aggressiivinen toimija, joka voi hyökätä Suomeen milloin vain. Myöhempi kehitys on osoittanut Remeksen kannan tarkkanäköiseksi. Karjalan lunnaiden avausasetelma on kihelmöivä ja tällä hetkellä vielä ajankohtaisempi. Kiristäjä myrkyttää toksiinilla Helsingin huippukokouksessa USA:n, Venäjän ja Suomen presidentit. Vasta-aine irtoaa uhkavaatimukseen suostumalla. Vaatimukseen sisältyy yhtenä osana Karjalan palautus Suomelle. Kirjan nimi on siis näppärä muunnelma Karjalan kunnaat -perinnelaulusta. Ilkka Remeksen nimeä käyttävä Petri Pykälä on syntynyt 1962 Luumäellä, karjalainen siis itsekin.
1990-luvulla monet elättelivät toiveita, että Venäjästä tulisi "normaali" demokraattinen valtio. Ilkka Remeksen kunniaksi on laskettava, että hän ei tällaisiin harhaisiin haavekuviin sortunut. Venäjä on aina arvaamaton aggressiivinen toimija, joka voi hyökätä Suomeen milloin vain. Myöhempi kehitys on osoittanut Remeksen kannan tarkkanäköiseksi. Karjalan lunnaiden avausasetelma on kihelmöivä ja tällä hetkellä vielä ajankohtaisempi. Kiristäjä myrkyttää toksiinilla Helsingin huippukokouksessa USA:n, Venäjän ja Suomen presidentit. Vasta-aine irtoaa uhkavaatimukseen suostumalla. Vaatimukseen sisältyy yhtenä osana Karjalan palautus Suomelle. Kirjan nimi on siis näppärä muunnelma Karjalan kunnaat -perinnelaulusta. Ilkka Remeksen nimeä käyttävä Petri Pykälä on syntynyt 1962 Luumäellä, karjalainen siis itsekin.
Epäuskottavaa? Ehkäpä ei, Venäjä on pystynyt ylittämään Remeksenkin fantasiat. Vauhti on alussa heti kovaa ja tutusti liikutaan ympäri maapalloa Lausannessa, Namibiassa, USA:n itärannikolla, ympäri Suomea ja loppuhuipennuksessa Murmanskin alueella. Selvää miljöiden taustatyötä on havaittavissa, esimerkiksi Kajaanissa liikutaan Paltaniemen lentokentän liepeillä, mutta en huomannut asiavirheitä. Oregon on sentään muuttunut Oreganoksi, mutta se voi olla painovirhe tai jopa harkittu vitsi. Havaittavia suvantokohtiakin silti löytyy, Remeksen vääntö ei pidä koko aikaa kierroksia korkealla. Naispäähenkilön tausta on kyllä riittävän monimutkainen ja teoriassa Kierkegaard-tyylisissä motivoinneissa on ideaa. Mutta ei toimi siltikään, Maria Fillmore ei ole täyteläinen hahmo, varsinkin keskeinen Karjala-motiivi on täysin epäuskottava. Miehet ovat häntäkin ohuempia, pelkkiä nappuloita mekaanisessa pelissä. Tekstin tyyli on kovin latteaa ja itsetarkoitukselliset tekniset yksityiskohdat haukotuttavat. Heikko romaani kokonaisuutena, mutta silti ... ei voi mitään, SR-71 Blackbird säväyttää minuakin. Kerta toisensa jälkeen.
Kieltämättä mielenkiintoinen tämä sun voimakas Philip Kerr -fanitus. Olen lukenut kolme ensimmäistä kirjaa (sun kehujen saattelemana) ja taso on vähintäänkin vaihteleva.
VastaaPoistaEnsimmäinen oli suoraan sanottuna huono, siinä näkyi esikoiskirjailijan epävarmuus, joka näkyi varsinkin aivan tarpeettomana kielellisenä kikkailuna - joka kappaleeseen on turha yrittää tunkea Raymond Chandler -tasoista sanailua. Myös pöyristyttävän seksistinen ote lähes kaikkiin naishahmoihin liittyen oli hurjaa luettavaa, tämä jatkui läpi trilogian. Toinen oli parempi, kirjoitusote oli varmempi ja pahinta kikkailua oli karsittu. Kolmas jatkoi samoilla linjoilla (trilogian paras), mutta mihinkään erikoiseen kategoriaan nämä eivät omassa lukuhistoriassa päässeet.
Ajankohta ja ajankuvahan on ainakin näissä ekoissa Bernie Gunther -kirjoissa mitä herkullisin, varsinkin sodanjälkeisessä Wienissä riittää potentiaalia. Itse Bernie on tarkka hiilipaperikopio kaikista dekkarihahmoista, viinaa menee, naisia kaatuu ja röökiä palaa - siinä ne tärkeimmät.
Niin se maku vaihtelee. Kerr piti 15 vuoden tauon kolmen ensimmäisen romaanin jälkeen ja Guntherin hahmo kyllä syvenee koko ajan sarjan mittaan.
VastaaPoista