perjantai 18. syyskuuta 2020

Sergio Leone: C'era una volta il West


Leonen Olipa kerran lännessä tai brutaalisti suomeksi Huuliharppukostaja oli 1980-luvun suuria elämyksiä. Näin sen ensi kerran kuumana kesäiltana Oulussa 1984 suurelta kankaalta, todella unohtumaton tapaus. Olin nähnyt aiemmin pari Leonen dollaritrilogian teosta, joten tiesin hieman mitä voisi olla tulossa, mutta odotukset ylittyivät moninkertaisesti. Sittemmin olen nähnyt eepoksen varmaan toistakymmentä kertaa, mutta viimeisimmästä täytynee olla kohta 15 vuotta. DVD-kopioni näkyy ilmestyneen 2003, hankin sen silloin varmaan saman tien. 40-vuotias Leone eli vielä mestariteoksensa 1969 jälkeen 20 vuotta, mutta sai valmiiksi vain kaksi elokuvaa. Molemmissa on ansionsa, mutta kyllä uran huipennus tapahtui kiistattomasti tässä.

Keskeisistä tekijöistä samanikäinen säveltäjä Morricone kuoli vasta viime kesänä, tarinassa Leonea ja Dario Argentoa avustanut Bernardo Bertolucci menehtyi pari vuotta sitten. Varsinainen skenaristi Sergio Donati, Argento ja naistähti Claudia Cardinale ovat elossa. Kuvaaja Delli Colli, dialogivärkkääjä Mickey Knox ja miesnäyttelijälauma Bronson, Fonda, Robards, Ferzetti, Strode, Elam, Stander ja Wynn ovat tuonpuoleisessa.

Näin tuttua elokuvaa katsoessa mielenkiinto tietysti aina kohdistuu seikkoihin, joita ei ole aiemmin kunnolla rekisteröinyt. Nyt katse osui Charles Bronsonin punaiseen aluspaitaan, joka täytyy olla kunnianosoitus Howard Hawksin El Doradon Robert Mitchumin vastaavalle asusteelle. Mutta kyllähän taas suuremmat linjat vakuuttavat. Hidas rytmi, oopperamaisuus, lähikuvat kärpäsineen, räjähtävä väkivalta, Monument Valley, rautatien rakennus, jossa ei taida kiinalaisia näkyä. Leone ei ollut vielä kartalla, kiinalaisethan ne rakensi. Bronsonin iho silmien ympärillä on kuin liskomaista kudosta. Hidastettu kaksintaistelu tässäkin Leonessa käynnistyy, mutta onneksi se ei jää ratkaisevaksi kontekstiksi. Leffa ei ole voimaansa menettänyt, se on kestävä klassikko.

8 kommenttia:

  1. Itse en ole ikinä päässyt sinuiksi italowesternien kanssa, katsotaan jonkun naamaa 15 minsaa ja sen pitäisi kuvastaa psykologista jännitettä. Tekotaiteellista ja tylsää jota alleviivaava musiikki korostaa. Itse olen länkkärien kuten the wild bunch, the professionals, monte walsh ja the long riders suuri ystävä. -Juha

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juha, lisäisin listaasi vielä OK Corralin, jossa Clantonin veljekset Mc Laury -kaiffareineen kohtasivat Earpin veljekset vahvistuksenaan hullu hammaslääkäri Doc Holliday... Tästähän on tehty useampikin tulkinta/sovitus; ja taustalla vielä kiistelty tosi tapaus.

      Poista
    2. Ja ei se vihanpito Tombstonen OK Corralissa loppunut; Wyatt Earpin Seriffi-veli Virgil selvisi henkihieverissä väijytyksestä, Morgan- veli ammuttiin hengiltä saluunan ikkunan läpi. Vielä pääsi hengestään Frank Stillwell, jota Wyatt Earp piti Morganin murhaajana. Wyatt Earp kertoi myöhemmin tyhjentäneensä haulikollisen täyteisiä lähietäisyydeltä Stillweliin; tuollakin kertaa mukana oli luottokaiffari ja hullu hamnaslääkäri J.H. Holliday.

      Poista
  2. Ilkka, totta, ja jos hieman vielä vanhempiin leffoihin mennään niin Gregory Peckin Jimmy Ringo levari The Gunfighter (1950). Ja Ringohan puuhaili juuri Clantonien porukoissa.

    Tuli tuosta mieleen että näillä hetkillä tulee uusi dvd tai blueray ulos, The Grey Fox, Richard Farnsworth pääosassa, 80-luvun alun realistisia kultti-länkkäreitä. Hieno kuvaus. Aikoinaan näin vuokra-VHS:llä. -Juha

    https://youtu.be/bqWv-3IkV-0

    VastaaPoista
  3. Setäni oli nuorena miehenä ollut katsomassa tätä leffateatterissa ja loppuhuipennuksessa joku kärsimätön katsoja oli huutanut Henry Fondalle: "Kaadu jo!".

    Itselle tämä on viiden tähden klassikko. Kylmiä väreitä menee aina kun poika juoksee talosta ulos ammuskelua kuultuaan ja Morriconen musiikki pärähtää voimalla soimaan.

    "Well...Now that you mentioned my name."

    VastaaPoista
  4. Kaikki mainitut westernit on hienoja, mutta niin on tämä spagettiversiokin. Teatterissa katsottava ilman muuta, että tehot pääsevät oikeuksiinsa. Earp-leffoista tunnetuin taitaa edelleen olla Fordin My Darling Clementine, jossa Earpin roolissa sama Henry Fonda kuin Leonen saatanallisen tappajan hahmona. Omia western-suosikkeja on 50-luvulta Anthony Mannin James Stewart -sarja ja Budd Boetticherin Randolph Scott -pläjäykset.

    VastaaPoista
  5. Ilkka, en tiedä oletko tietoinen ilmeisesti lännen historian tuntijana, mutta kvaak.fi:n morgan kane -ketjussa käydään läpi historiaa noin yleisemminkin koska Louis Masterson sisällytti kane-kirjoihin paljon todellisia historian tapahtumia ja henkiloitä, Kanehan oli suuri Earpin tukija ja palasi Tombstoneen 1885 siivoamaan viimeiset rosmot kuten Claibornen ja Ringon. Itse en ole Wyatt Earpin asiantuntija (oma alueeni on Butch Cassidyn tiimoilla) mutta Buckskin Frank Leslien uudehko elämänkerta oli mielenkiintoinen (Jack deMattos et al, they called him buckskin frank). -Juha

    VastaaPoista
  6. En miä tiänny tuosta ketjusta; dränx Juha tiedosta, pitää tsekkaa.

    VastaaPoista