Liityin muutama vuosi sitten Facebookin Dekkariryhmään. Huomio kiinnittyi siihen, että keskusteluissa hehkutettiin kovasti Arttu Tuomista. Epäilin hetken, että jengi on nyt jotenkin sotkenut Antti Tuomaisen nimen. Mutta näin ei ollut, porilainen Tuominen oli ryhmässä paljon kovempi stara kuin kansainvälistä mainetta kerännyt Tuomainen. Ja on muuten edelleen. En vielä tässä vaiheessa erityisemmin hätkähtänyt, koska kyseisessä Dekkariryhmässä suositaan kovasti muinaista pölyistä arvoitusdekkaria whodunitia ja modernimpaa cozy crimea. Näistä subgenreistä en itse ole kiinnostunut vähääkään. Tuomisen nimi tuli vastaan kuitenkin muuallakin, erityisen näyttävästi viimevuotisen Johtolanka-voiton yhteydessä. Aloin nostaa Tuomista omalla lukulistallani ylöspäin ja suurempi kertanosto sitten tuli tänä vuonna julkaistun Vaiettu-romaanin kohdalla. Lehtijuttujen perusteella tarinan keskiössä ovat suomalaiset SS-miehet. Se kuulosti lopulta sellaiselta romaanilta, joka on ns. pakko lukea. Tapanani on kuitenkin lukea kiinnostavien kirjailijoiden koko tuotanto kronologisessa järjestyksessä. Vaiettu on vuonna 1981 syntyneen Tuomisen seitsemäs romaani ja näköjään Delta-nimisen sarjan kolmas teos. Se tipautti Tuomista taas listalla vähän alaspäin, koska seitsemän romaanin lukeminen on jo melkoinen aikainvestointi tässä vaiheessa elämää. Toissapäivänä Kajaanin Prismassa Vaiettu kuitenkin sattui silmään kirjahyllyssä, 40 % alennuksella. Olin juuri saamassa loppuun Scott Von Doviakin teoksen ja jäljellä yksi lomapäivä, jonka agendalla ei ollut hiihtolenkkiä ihmeempää ohjelmaa. Ostin kirjan ja kiskaisin sen läpi eilen. Edellä mainittu lukulista on tíetysti vain löyhä (dokumentoimaton) taustarakenne pääkopassa, improvisoidut päätökset kuuluvat aina asiaan.
Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, Ukrainassa 1941 ja Porissa 2019. Oikeastaan se on siis osittain sotaromaani ja pääosin poliisiproseduraali. Suppeammat osuudet Ukrainassa ovat ehkä hieman yllättäen vakuuttavampia, Tuominen on selvästi perehtynyt kunnolla suomalaisen SS-pataljoonan vaiheisiin Jokipiin ja Swanströmin perusteosten kautta. Porissa 97-vuotias sotaveteraani yritetään murhata, jopa kaksi kertaa. Sairaalajaksossa on hieno The Godfather -hommage. Kerronta on sujuvaa, suspensea annostellaan trillerimäisesti, mutta ehkä kuitenkin persoonattomasti. Poliisihahmoilla on selvästi historiaa, jota on käsitelty sarjan aiemmissa romaaneissa. Tämä oli harmittavaa, mutta tietysti odotettua. Jonkinlainen päähenkilö on keski-ikäinen Jari Paloviita, jonka perhe-elämän kuvaus on kirkkaasti romaanin heikointa osaa. Henkilöhahmojen syvyys on tärkeä pointti, mutta ei sen näin kliseistä ja tylsää tarvitsisi olla. Persoonallisia hahmoja joukossa kyllä on, mutta he jäävät pienempiin rooleihin. Synkkyyttä tarinaan Tuominen hakee harmittavan halpahintaisesti henkilöhahmojen lähisukulaisten sairastuessa syöpään. Tämä tapahtuu jopa kahden (!) henkilön kohdalla. Tällaista en todellakaan odottanut, myötähäpeää joutuu tuntemaan kirjailijaa kohtaan. Vaikka sotaosuus menee sujuvasti, niin pieni maantieteellinen moka esiintyy Danzigin "salmen" kohdalla. Mitään salmea ei tietenkään Danzigin/Gdańskin lähellä ole.
Kokonaisuus on siis pienoinen pettymys, mutta kyllä Tuominen kirjoittaa osaa, teksti on todella rullaavaa ja nopeasti luettavaa. Romaanin rakennekin on hyvin kasassa, rytmitys toimii näppärästi. Sotaosuus siis vakuuttavaa, mutta nykyajassa yllättäen tökkivämpää. Juonikaan ei ole erityisen uskottava, Paloviita tekee käsittämättömiä virheitä ja SS-miesten ikä hipoo jo fyysistä mahdottomuutta. Porin kaupunginosia ja joitakin maamerkkejä mainitaan, mutta varsinaista paikallisväriä on vähemmän. Ehkä SS-teema vaikutti siihen. Sen verran poliisihahmojen menneisyys jäi vaivaamaan, että ehkä jossain vaiheessa on luettava Delta-sarjan kaksi edeltävää osaa. Ja lahjakas ja lupaava Tuominen siis ilman muuta on.
Oliko Felix Steinerin komentama SS-Wiking suomalaisine divisioonan ynnä patalioonan miehineen samoilla huudeilla tuolloin?
VastaaPoistaJoo, Tuominen sijoittaa Ukrainan tapahtumat tarkasti suomalaisten reitille. Täydentää vain loogisesti sellaisilla osilla, joista Jokipii ja Swanström eivät ole löytäneet tarkkoja todisteita.
VastaaPoistaMinun mielestäni Arttu Tuomisen kirjoissa lauseet ovat vähän mitä sattuu, ja vertaukset huonoja.
VastaaPoistaJari Paloviidan ongelmallisen avioliiton kuvaus on toki kliseistä ja aiheuttaa myötähäpeää, mutta myös naurattaa. Jari Paloviita kuvataan jonkinlaisena marttyyrina, joka avioliittoon pettyneenä tuntee vetoa Satakunnan Kansan toimittajanaiseen.
Miten on mahdollista, että melkein satavuotiasta miestä ei saada hengiltä, vaan epäonnistutaan?
VastaaPoistaMiksi Jari Paloviita ei tajua itsestään selviä asioita, vaan niitä vatvotaan kyllästymiseen asti?
Jos on lahjakas kirjoittaja, kuten somessa yritetään vakuuttaa epätoivoisesti, niin sen pitäisi näkyä myös kirjoissa.