tiistai 1. helmikuuta 2022

John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack




 Aivan blogin alkuhetkillä toukokuussa 2007 arvioin John Mellencampin Freedom's Road -levyn. Ei oikein kolahtanut. Hankin kuitenkin kaksi seuraavaakin julkaisua, T Bone Burnettin tuottamat Life, Death, Love and Freedom (2008) ja No Better Than This (2010). Niistä en näköjään enää keksinyt blogiin mitään kirjoitettavaa enkä varmaan ole ostoviikkojen jälkeen niitä kuunnellutkaan. Sen jälkeen Mellencamp on tehnyt vielä kaksi studioalbumia, julkaissut livelevyjä ja ainakin yhden cover-kokoelman. Ne olen ohittanut tyystin, vaikka olen/olin siis vankka pitkäaikainen fani. Nyt satuin somessa huomaamaan 70 vuotta saavuttaneen veteraanin julkaisseen taas uutta tavaraa ja heräteostoksena päätin tilata levyn.


Aloin kiinnittämään huomiota John Cougar Mellencampiin joskus 1983-84, kun Tero Liete soitti Rockradiossa miehen biisejä. Kiinnostus heräsi ja kun syksyllä 1985 Oulun Anttilassa törmäsin uuteen Scarecrow-äänitteeseen, ostin sen saman tien, vaikka en ollut kuullut siltä yhtään kappaletta. Kyseessä oli C-kasetti, vaatimattomista oloista lähteneenä en ole koskaan omistanut vinyylilevysoitinta. CD-soittimen hankin 1986. Scarecrow on nopeaa kitarapohjaista rockia, jota leimaa poikkeuksellisen massiiviset ja kirkkaat rummut. Varsinkin suhteutettuna 80-luvun yleiseen tahmaiseen studiosoundiin. Tekstitys oli vihaista, osin poliittista, populististakin. Ymmärsin samankaltaisuuden Bruce Springsteenin tuotantoon, jota tunsin jo hyvin. Pidin Scarecrow'ta puhtaana mestariteoksena eikä sen hohto ole aikaa myötenkään himmennyt. Esimerkiksi varsin tuntemattomana pysynyt Rumbleseat-biisi on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Ehkä kuitenkin hieman yliarvioin Mellencampin merkityksen siinä vaiheessa, koska en tuntenut tarpeeksi hänen muita vaikutteitaan, lähinnä 60-luvulta. Mellencamp liittyy/liittyi ns. heartland rockiin, jonka tunnetuimpia nimiä ovat Springsteenin ohella Bob Seger ja Tom Petty. Keskilännen Indianassa maaseudulla sitkeästi viihtyvää Mellencampia on kutsuttu Springsteenin maalaisserkuksi. En myöskään tuntenut Mellencampin uran aiempia vaiheita, 1985 mies oli jo 34-vuotias. Uran alku oli paljon vaatimattomampi, epäitsenäisempi ja kaupallisesti laskelmoidumpi kuin esim. Springsteenillä. Mutta tason nousu viimeistään 1983 julkaistuun Uh-Huh -levyyn mennessä oli sitäkin hämmästyttävämpi. Scarecrow'n teemojen myötä Mellencamp asettui luontevasti Farm Aid -kampanjan keskushahmoksi Neil Youngin ja Willie Nelsonin rinnalle. 


Mellencampin uran ehdoton huipentuma on 1987 ilmestynyt The Lonesome Jubilee. Siinä hän yhdisti viulun ja haitarin tapaisia soittimia tiukkaan rock-soundiin. Vähän niin kuin The Band Vol. 2. Sävellykset olivat vieläkin parempia ja tekstit vielä osuvampia kuin Scarecrow'lla. Hyvää musiikkia syntyi senkin jälkeen, esim. vuoden 1993 Human Wheels -levy on suosikkejani. Epätasaisuus on kuitenkin haitannut julkaisuja ja mitään uudistumista ei oikein enää ole ollut, entisten ideoiden ja teemojen kierrättämistä. Konesoundien kokeilua en pidä uudistumisena. Vuoteen 2010 mennessä olin siis jo antanut periksi. Mellencamp esiintyi Helsingin vanhassa jäähallissa 2.4.1992 ja todella tiukassa bändissä loisti mm. rumpali Kenny Aronoff. Olin tietysti eturivissä ja konsertti on helposti parhaita kokemiani, Mellencamp on aivan loistava live-esiintyjäkin. 


Nyt siis käsillä uusi levy. Hämmentävästi cd on vanhanaikaisessa helposti särkyvässä muovikotelossa. Tällaista en muista nähneeni tällä vuosituhannella. Sankari poseeraa kannessa silmälappumaalauksessa. Maalauksen tekijäksi on merkitty hämmentävästi Speck Mellencamp. Hämmentävästi siksi, että Scarecrow on omistettu vuonna 1983 kuolleelle Speck Mellencampille, joka oli artistin isoisä. Googletuksella kuitenkin selviää, että tämä Speck on artistin poika. Saksalaistaustaisessa suvussa siis harvinainen nimi periytyy. Samainen googletus kertoo myös, että nuoremman Speckin elämä ei ole ollut helppoa, virkavallan kanssa on jo jouduttu kahnauksiin. Kuuluisa isä on usein pojalle kirous. Uudella levyllä muutamalla kappaleella laulaa ja soittaa kitaraa Bruce Springsteen, sen huomasin jo somesta. 1980-luvun Mellencampin kokoonpanosta näyttää olevan tällä julkaisulla jäljellä vain kitaristi Mike Wanchic.    


Hidas ja akustinen I Always Lie To Strangers avaa levyn. Mellencampin ääni on 10 vuodessa karheutunut ennestään, alkaa jo lähestyä Tom Waitsin skaaloja. Waitsin tyyliä on muutenkin tässä avauksessa, keinahteleva sävellys, seesteinen, jopa alistunut asenne, ei kunnianhimoa, resignated niin kuin Amerikassa sanotaan, luovuttamista. Driving In The Rain on helkkyvämpi kaihoisa balladi, enemmän soittimia, viuluja, kantripoljentoa, hieman edellistä nopeampi, todella hieno teksti, ilmeisesti pandemian inspiroima. Levyn kohokohtia ilman muuta. 


I Am A Man That Worries on kolisevampaa bluesia, rummut esillä, noirahtavampaa tunnelmaa, taas tulee Waits mieleen, sävellys ei kuitenkaan oikein rullaa. Streets of Galilee tarjoilee raamatullisia vertauskuvia, synkkää melankoliaa, elokuvamaista kohtalonomaisuutta, ei kuitenkaan kouraise kovin syvältä. Sweet Honey Brown on lähes bossanovaa, melkein Bacharach-paisuttelua, hitaasti rullaavaa menoa, muistuttaa aluksi levyn kahta avauskappaletta, mutta sitten lopulta sähkökitarat pääsevät mukaan. Sekava kokonaisuus kuitenkin, liian pitkitetty. Olisiko Mellencampin ensimmäinen heroiini-biisi? 


Did You Say Such A Thing on lopulta aito rock-kappale, Stones-henkeä, muistuttaa jopa hieman Mellencampin Paper In Fire -klassikkoa. Levyn edeltävää osaa röyhkeämpi asenne, tiukempi rytmi, rosoisuutta ja ujeltavaa kitaraa. Springsteen ehkä kitarassa, ainakaan lauluosuudessa häntä ei tässä juuri erota. Gone So Soon vaihtaa sitten totaalisti tunnelmaa, hidas pianoballadi, trumpettisoolo, jazzahtavaa viihdemusiikkia, lähestyy Sinatraa, jopa Dean Martinia. 


Wasted Days on levyn eniten Springsteen-tyylinen tuotos, tässä Bruce laulaa kokonaisia laineja. Löysästi rokkaava akustinen keskitempoinen veto. Itsesääliä tihkuva teksti, mutta runsas täyteläinen sointi on myös kuohkeaa ääniherkkua. Stemmalaulu ei oikein onnistu, mutta Springsteenin Better Days tulee hieman mieleen, vaikka tämä paljon hitaampi onkin. Simply A One-Eyed Jack on siis melkein albumin nimibiisi, mutta ei kuitenkaan. Korttipelimetaforia, liikaa sanoja, sähköisempää rockia, mutta heikko sävellys, ei lähde liikkeelle. 


Chasing Rainbows on levyn valoisin ja kepein esitys, rippikoululeirin nuotiolaulufiilistä, lähes lapsenomaisesti. Nyt sävellys toimii, hitaasti ja akustisesti rullaa, mutta rullaa kuitenkin. Lie To Men introssa on säröä, kitarat ja rummut taas melkein yhtä korkeaprofiilisia kuin vanhoina hyvinä Cougar-aikoina. Hidastuu alun jälkeen, pomppivaa uhkaavaa menoa. Little Bastardissa on vielä vähän särmää jäljellä, levyn parhaita. A Life Full Of Rain sysää sitten itse Kuoleman eteen, pianovoittoinen synkkä balladi, myrsky nousee, pilvet peittää maan, nuoruus on jäänyt kauas taakse, (Springsteenin?) kitara vielä vähän ärjähtelee lopuksi. Melodramaattinen päätös, mutta kohtuullisen vaikuttava. 


Vanhan miehen itsesäälissä rypeminenhän tästä eniten heijastuu, mutta ei levy mikään floppi ole. Kipinää on vielä Mellencampissa jäljellä, kyllä tämäkin levy kannatti tehdä. Mutta tuskinpa tähän tulee jatkossa usein palattua, Mellencampin kestävin tuotanto on ja pysyy 1980-luvun äänitteissä. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti