Muistin kyllä, että Raoul Walshin White Heat vuodelta 1949 on vaikuttava elokuva. Pitkän tauon jälkeen nähtynä leffan avaava junaryöstökohtaus iski kyllä palleasta ilmat pihalle. Aivan uskomattoman hienoa elokuvaa. Tästä ovat monet myöhemmät junaleffat ottaneet mallia, ainakin Hitchcockin North by Northwest ja Melville Le Cercle rouge. White Heat hieman rauhoittuu räjähtävän alun jälkeen, mutta pysyy omalaatuisena mestariteoksena kuuluisaan loppukohtaukseen asti. Väkivaltaa on paljon nytkin nähtynä, elokuvahan pysyi Suomessa kiellettynä pitkään. Teatterilevitystä ei ole ollut koskaan, ensimmäinen tv-esitys 1984, jolloin sen itsekin ensi kerran näin. 50-vuotias James Cagney näyttää ikääntyneeltä ja tekee Cody Jarrettina elämänsä roolin. Äitisuhde ja infernaaliset päänsärkykohtaukset ovat säilyttäneet tehonsa. Edmond O'Brienin peitepoliisi on vähän tylsempi ja lievästi puolidokumentaarinen poliisiproseduraalikuvaus on leffan vaatimattomampaa ainesta, mutta se ei kokonaisuutta juurikaan häiritse. Tätä voinee pitää gangsterileffagenren myöhäisenä kukintona, mutta kyseessä on myös film noirin klassisen kauden täysipainoinen edustaja.
1984 ilmeisesti sitten nauhoitin VHS:lle, eikos Cagney hahmolla ollut joku aivo- ja mutsiongelma, hieman oltiin vankilassa, joku pollari-soluttautuja, ja lopussa legendaarinen "Made it, Ma! Top of the world!" Alun junakohtausta en muista.
VastaaPoistaMuutaman kerran tuli katsottua sitten nauhalta jalkikateen kunnes 90-luvun lopussa heitin kaikki VHS-nauhoitukset tunkiolle ja siten menetin valtavan arkiston.
Juha